Muistoja Tukholman-vuodelta

Syyskuun alussa 1981 lähdimme kahden kesken Tukholmaan. Oli näet asiaa. Mies oli saanut Pohjoismaiden ministerineuvostolta stipendin ja paikan Stålbyggnadsinstitusta, jotta voisi perehtyä teräsrakentamiseen. Talonrakennustekniikan apulaisprofessori oli itse järjestänyt lupaavan kuvion. Minä puolestani hommasin sijaisen äidinkielen lehtorin virkaa ja samalla myös Kangasalan taloa hoitamaan. Tukholman kalustettu vuokra-asunto järjestyi tuttujen välityksellä. Se sijaitsi Vasastanissa Odenplanin tuntumassa. Sekä tunnelbanalla että kävellen taitoin matkaa Söderin kaupunginosaan, sillä ihmeekseni myös minä sain töitä, kun niitä kyselin paikallisesta kouluvirastosta: Skanstullin lukion suomenkielisiltä kokeiluluokilta tarjoutui 11 viikkotuntia suomea ja 2 uskontotietoa. 

Jo syksyn mittaan kävelin hyvät kenkäni puhki. Lähisuutari pohjasi kengät kuin uusiksi.

Tässä kotikatua: 

Paksusta kansiosta täynnä muistoja löytyy monta kuvaa paitsi kaikesta vuoden mittaan koetusta myös kotioloista.  Asunto sopi mainiosti meille. Olohuoneen makuusyvennyksessä nukkui moni Suomesta visiitillä käväissyt. Molemmat lapset viipyivät joitakin päiviä, tytär muistaakseni viikon, poika sen verran kuin armeijasta sai lomaa. Joulu vietettiin perheen kesken Suomessa.

Tukholman vuosi siivitti minut paneutumaan siirtolaisasioihin erityisesti kirjallisuuden ja kielen vinkkelistä. RSKY, Ruotsinsuomalaisten Kirjoittajien Yhdistys, ja Finn-Kirja olivat melkoisesti esillä mediassa. Minäkin rustasin aiheesta ainakin yhden lehtijutun, jonka Hesari julkaisi. Lisää seurasi jatkotutkintojen myötä. Ensin tuli tehdyksi lisuri, sitten väikkäri Siirtolaisuuden vanavedessä Tutkimus ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kentästä vuosina 1956–1988. SKS 1991.

Kirjoitustöitä varten järjestin itselleni oman paikan. Haalin kokoon aineistoja ruotsinsuomalaisista kirjailijoista, haastattelin monia, solmin yhteyksiä kaikkiin aiheen kannalta olennaisiin tahoihin kuten Ruotsin radion suomenkieliseen toimitukseen ja Tukholman yliopiston suomen kielen professoriin.

Silti nyt muistoissa lämmittää erityisesti vanhempieni lentomatka Tukholmaan vappuna 1982. Isässä näkyivät jo vakavan sairauden merkit, vaikka lopun läheisyys varmistui vasta kesällä. Vuoden päättyessä isä menehtyi aivosyöpään.

Syksyn ja talven mittaan viikko-ohjelmaani kuului dynaamisen pedagogiikan kurssi Korda-instituutissa kotikadun varrella. Hain ja sain pienen apurahan kurssia varten. Jotain perus- ja jatkokurssista varmaan siirtyi tapaani tehdä kouluhommia. Kesällä Lappeenrannassa kerroin aiheesta kollegoille.

Iso urakka keväällä oli Skanstullin opettajien Turun-vierailun järjestäminen yhdessä työkaverini Reinon kanssa. Käytiin Katedralskolanissa, Kastun lukiossa ja katsastettiin olennaiset nähtävyydet. Se poppoo palasi illalla Tukholmaan, kun taas me kaksi suomalaista ajoimme Tampereelle. Tässä kelpo syy: 

Promootion jälkeen oli vielä palattava Tukholmaan hoitamaan lukuvuoden viimeiset työtehtävät.
Kouluvuosi näet päättyi Ruotsissa vasta perjantaina 12.6. Samana iltana seilasimme Turkuun ja ajelimme kotiin Kangasalle. Siellä tytär oli emännöinyt taloa koko alkuvuoden, sillä sijaiseni koki ison talon pelottavaksi yksin asua. Hän palasi ennen joulua Tampereelle kerrostalon ylimpään lukaaliin äitinsä kaveriksi.

Mainittakoon vielä, että kuvia on tallessa myös lukiolaisten ja opettajien keväisestä laivaretkestä Mariefredin linnaan. Ihmeekseni en löydä yhtään mainintaa niistä uskontotietoon liittyneistä käynneistä eri tavoin maailmaa tarkastelevien ihmisten yhteisöihin, jotka muistan loistokeikkoina. Mutta kirjeitä on tallessa paljon sekä valvontaluokalta Suomesta että Skanstullin lukiolaisilta. Yksi hauska kirje tuli sijaiseltani Kangasalta. Kuvasin tähän vain kirjeen yläosan.

Kirjeenvaihto oli yhä voimissaan, kun kännyköistä ei vielä ollut mitään tietoa. Mikä onni, että kirjeet löytyvät kansiosta, johon luultavasti joku Ruotsin kauden oppilaista on tehnyt kannen, sillä omaksi en tunnista edes nimikirjoitusta. Ehkä oppilaat antoivat kansion omine kirjeineen minulle läksiäislahjaksi. Sellaista uumoilen lukemani perusteella, vaikken enää muista 44 vuoden takaisia muitakaan tempauksia kovin tarkasti.

Taisin olla niin otettu kansiosta, että kokosin siihen myös visiitillä käyneiden lähettämiä kortteja, kirjeitä, piirroksia, teatteriohjelmia ja muuta aineistoa. Joku kävijöistä nappasi isäntäparista kuvan ja oli kirjoittanut tervehdyksen sen taakse ilman omaa nimeään. Otos ajelehti irrallaan loppusivujen välissä, kunnes eilen varmistin liimalapuin, ettei se karkaa. Samalla kirkastui, etten mitenkään voi hävittää tätä muistojen kokoelmaa, vaikka sellaista suunnittelin. Tehkööt lapset ratkaisunsa, kun se aika koittaa.

Pariskunta Tukholmassa keväällä 1982

Häivähdyksiä menneistä jouluista

 

Äitini leipoi korvapuusteja sekä kotonaan Turussa että meillä Kangasalla, kun joulua valmisteltiin. Viimeisenä joulunaan 1990 hän ei enää leiponut, mutta valvoi riisipuuron kypsymistä.

Uusia jouluja tuli ja meni. Seuraava kuva on otettu yli 30 vuotta sitten Kangasalan isossa kodissa. Naapurin Jorma palveli monesti joulupukkina. Rohkeasti pukin antimia tutkii nuorin kolmesta siskoksesta. Nykyisin heillä kaikilla on omia lapsia. Samoin pojanpojalla, muttei pojantyttärellä.

Muutama vuosi myöhemmin meitä näyttää olleen paikalla yhä melkoinen joukko. Nuoria on ilmaantunut poistuneiden tilalle.

Kun talon isäntä menehtyi maaliskuussa 2003, talo myytiin ja minä muutin yksin Turkuun. Osana suremista ehdotin yhteisen joulun viettoa Lapissa. Sinne mentiin koko konkkaronkka. Olin tehnyt videokoosteen perheen vaiheista, erityisesti Kangasalan vuosista. Aattona nyyhkin puheen tapaisen ennen videon katsomista, mutta kas -  nuorimpia kiinnostivat enemmän telkkarin hauskat ohjelmat. Näin ne lapset kasvattavat meitä isovanhempiakin!

Repäisevin yhteinen joulu vietettiin Kap Verden Salin saarella.

Tänä vuonna sukulaisia tapaan tapaninpäivänä. Jouluaaton ja -päivän vietän Sagassa ystäväni kanssa. Jo ennakkoon kerroin, että oman väen joululahjojen asemesta maailman lapset saavat minulta rahalahjan. Siksi voin käyttää tätä kolmesta vaihtoehdosta valitsemaani korttia omiin joulutervehdyksiini:

Sinua sinua...

 Otin tai "näppäsin" kuvan viimeksi lukemani kirjan kannesta, sillä itse näpätyt kuvat ovat myös osa teosta. Kyse on Petri Tammisen romaanista Sinua sinua (Otava 2025, kuvat Petri Tammisen arkisto, sivuja 143). Varmoin askelin painelin taannoin kirjakauppaan, sillä olin lukenut sekä Marissa Mehrin että Tommi Melenderin kiittävän arvostelun teoksesta. 

Takakansi lupaa romansseja:

Ensimmäiset pari sivua luonnostelevat yhden tilanteen: nuori mies ja kaksi naista, toinen alastomana sohvalla Pispalassa, toinen puhelimessa Turussa. Aamulla tavattaisiin juna-asemalla, mentäisiin Ruissaloon ja sovittaisiin matkasta Prahaan kesällä. Siellä mentäisiin kihloihin. Oltiin nuoria.

Kirjan nimi virittää kuulemaan Aulikki Oksasen runon Sinua sinua rakastan Kaj Chydeniuksen säveltämänä.   

Kesällä parikymppiset tosiaan reissaavat Prahaan, mutta kuinka ollakaan - kihlaus purkautuu jo paluumatkalla, sillä kertoja-Petrin näkökenttään oli ilmestynyt paikallinen neito, H. Enempää hänen nimestään ei paljastu. 

Linja-autossa Helsinki-Vantaalta Tampereelle, silloin Prahasta palattuamme, huomasin että jos hylkää toisen, jää yksin.

Päätin matkustaa pian takaisin Prahaan. Minulla ei ollut rahaa, mutta ainakin tiesin nyt, missä minun kuuluisi olla. Olen tiennyt sen elämässäni kaksi kertaa: siinä linja-autossa ja pari vuotta myöhemmin Kööpenhaminan Raatihuoneen torilla.

Alusta asti tajuan lukevani Petrin omiin muistoihin peilautuvaa pohdiskelua. Hän jää koukkuun toistamista vaativiin matkoihin Prahaan. Myöhemmin hän kuulostelee itseään nuorena, aikuisenakin. Hän on paitsi valokuvannut myös kirjannut muistiin häivähdyksiä havainnoistaan. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin oltuaan pitkään naimisissa Liisansa kanssa ja lasten lennettyä pesästä Prahan muistot vaativat penkomista. Kaikki aineisto löytyy tietystä laatikosta. Pitäisikö materiaali hävittää? Mitähän jälkeen jäävät tekisivät kuville, kirjeille ja muille papereille? Mitä lapset ajattelisivat isästään? Siinä kysymyksiä, joita moni pohtii itsekseen.

Kesken viimeistä Prahan-matkaa Petri palaa Suomeen:

Liisa oli minua vastassa.

Hän sanoi, että olin jotenkin muuttunut.

Liisa muistelee sitä minun Kööpenhaminasta paluutani edelleen. Hän sanoo, että näytin Intiasta saapuvalta gurulta, jonka ympärillä leijuu syvä rauha. Saattaa sitten olla, olin onnellinen, olin päässyt pinteestä. Se onkin ainoa mielenrauhan muoto, jonka tunnen: jonkin muutoksen aikaansaama pelastumisen tunne. Junan liikkeellelähdön.  Migreenikohtauksen hellittämisen. Joulunpyhien päättymisen.

Tähän blogijuttuun kerin kirjasta esiin vain punaisimman langan. Yksi lämmin säie johtaa muistoihin äidistä. Mainita kannattaa myös ilmapiiri Prahassa vuosien 1980-90 taitteessa, jolloin Itä-Eurooppa mullistui. Kaupunkikuva muistutti silloin vielä sota-ajasta. DDR:n sortuessa junista poistui itäsaksalainen tiukka rajavalvonta, mutta tapa vältellä puhumista vieraiden kanssa säilyi ainakin H:lla. Kuka tahansa näet saattoi olla kyttä.

Loppupuolella kirjaa tulee vastaan tiivis raportti perhe-elämästä. Vaimon hahmo piirtyy selväksi. Hän on ollut se, joka on joustanut. Hitaasti mies tajuaa, mitä on pakottanut vaimonsa kestämään. Ja saa sanotuksi: Minä rakastan sinua. 

Kirja käsissäni huokaan tyytyväisenä, että Petri on suodattanut kokemuksistaan tiiviin romaanin eikä ainakaan toistaiseksi hävittänyt aineistoaan. Havahtuminen omaan itsekeskeisyyteen nuorena ja vielä myöhemminkin tuntuu ihmeeltä. Siitä välähtää esiin kokemus sieltä, toinen täältä. Pitkään jatkunut pakko palata Prahaan hellittää oivallukseen: yksipuolinen rakkaus ei ole rakkautta lainkaan, ei edes yksipuolista. Olihan H kerran kuiskannut: En rakasta sinua.

Vähiin sivuihin Petri Tamminen mahduttaa runsasta sisältöä hykerryttävästi. En muista aikoihin lukeneeni yhtä sävykästä elämisen pohdiskelua miehen kokemana. 

Isosisko ja pikkuveli

 

Mikä kumma tuossa pötköttää?

Pohjois-Haagassa asuessa meidän perheeseen syntyi poika 1963 lähes tasan kaksi vuotta siskonsa syntymän jälkeen. Oli siinä esikoisella sopeutumista. Sittemmin kummankin oli tyydyttävä yhteisiin synttäreihin kasvuvuosina. 

Alun alkaen totuttiin käymään Turussa, jossa isovanhemmat auliisti ottivat vastaan ainoat lapsenlapsensa. 

Tämä kuva on vielä Pohjois-Haagasta syksyltä 1963. Heti alkuvuodesta muutimme Ruotsiin Lidingöhön, kun perheen isä halusi töihin isoon insinööritoimistoon oppimaan lisää ammatistaan ruotsiksi.

Isosiskon täyttäessä 25.2.1964 kolme pikkuveli ehti viisi päivää myöhemmin 1-vuotiaaksi 2.3. Silloin asuimme Tukholman liepeillä Lidingössä. Kuva on aito synttäriotos.

Kesällä taas reissattiin Turkuun. Isäni tapasi järjestää lapsukaisille uimapaljuja. Mikään ei olisi voinut olla hauskempaa!

Tukholman seudulta palattiin takaisin Suomeen jo runsaan vuoden kuluttua, kun perheen isä kutsuttiin jatkamaan Pirkkolan urheiluhallin rakenteiden suunnittelua ja rakennustyötä. Diplomityönsä hän oli tehnyt samaisen hallin esijännitetystä sylinterikuorikatosta.

Ei aikaakaan, kun kyseinen toimisto perusti filiaalin Turkuun ja pestasi meidän insinöörin hoitamaan muun muassa Luolavuoren vesitornin suunnittelua ja liukuvalutöiden valvontaa. Niinpä perhe pakkasi kamansa Espoossa. Uusi vuokrakoti löytyi Turun Ispoisista läheltä minun vanhempieni taloa.

Kuva kertoo ulkoilusta omalla pihalla. Se piha vaihtui tamperelaisen rivitalon pihaan kolme vuotta myöhemmin. Sekin asunto myytiin pian. Meidän muuttomatkat jatkuivat, mutta pysähtyivät lopulta itse rakennettuun taloon Kangasalle vuosikymmeniksi.

Vuosien mittaan reissattiin silloin tällöin. Huikein matka tehtiin Kanadaan ja Yhdysvaltoihin 1970-luvun puolimaissa. Sisarusten mukana me vanhemmatkin pääsimme Niagaran putouksille Torontossa asuvien ystävien vieraina. Saimme jopa ystäväperheen kakkosauton lainaksi Yhdysvaltojen kierrosta varten.

Kuvassa tytär parhaan ystävänsä kanssa ja veli tietysti mukana hassuttelemassa. Kyseessä oli tyttären rippijuhla. Velipojalta sellaiset jäivät väliin.

Tässä vaiheessa oli jo asuttu vuosia omassa talossa Kangasalan Kirkkoharjun kupeessa.

Aikanaan sovitettiin valkolakkia ensin siskolle, sitten velipojalle. Tässä velipojan onnitteluhalaukset. Kummallekin koitti irtautuminen lapsuuskodista opiskeluvuosina ja aikuiselämä oman kumppanin kanssa. Tarinoita perheistään kumpikin kertoo itse. Ilokseni olen saanut yhä olla mukana kummankin vaiheissa jossain määrin.

Muistona eräästä yhteisestä lounaasta vuosia sitten nappasin kuvan, jonka myötä onnittelen sekä poikaani että tytärtäni syntymäpäivien johdosta. Omasta ja lasten edesmenneen isän puolesta voi onnitella meitä vanhempia kelpo lapsista. 

Venekansaa ja muita liikkeellä vanhana jussina

Yllätyskutsu ilmaantui puhelimeen vanhan juhannuksen aatonaattona. Poika soitti ja viestitti, kun ei heti kuultu puhelimen yrityksiä yhteydenottoon. Kutsui veneretkelle Naantaliin. No, tottahan kutsua noudatettiin. Eilen 24.6. olisi ollut juhannusaatto vanhan kalenterin mukaan. Eipä sellaista ole enää vuosiin noudatettu eikä asiaa mitenkään muisteltu, kun isolla veneellä mennä huristeltiin Ruissalosta Naantaliin.

Miniä toimii kansimiehistönä. On köysien irrottamista ja pakkaaamista, on lepuuttajien siirtelyä. Leppoisassa kelissä hommat sujuvat tuskitta. Kovissa tuulissa on toisin. Silti vain kerran ketterän kohdalle on osunut kylmä kylpy.

Turun moottorivenekerholaisten marina sijaitsee aivan Ruissalon kylpylähotellin tuntumassa. Nopeusrajoitusta noudattaen marinasta lähdetään hitaasti, kunnes...

päästään Airistolle... Sitten mennään eikä meinata.

Ei aikaakaan, kun oltiin jo perillä. Tullessa Luonnonmaa tuli kierretyksi.

Tuohon rakoon oli määrä osua. Ja lopulta osuttiin, vaikka tuuli painoi paatin kyljestä kohti naapuria. Purjeenveneen omistaja oli paikalla ja ryhtyi avustamaan tönimällä. Lopulta mies hyppäsi laiturille vetämään käsin köysistä. Hetkeä aikaisemmin hän kuulemma oli ollut itse samoissa vaikeuksissa. Semmoista lienee usein. On hyvä ottaa vastaan apua ja myös antaa sitä tarvittaessa. Näin kunnon venekansalainen toimii.

Naantalin vierassatama on niin iso, että sinne on palkattu parkkiavustaja. Virka-asuun pukeutunut mies saapui eilen pienellä kumiveneellä neuvomaan, mihin tulijan sopii tähdätä.

Rantaan päästyä ei tarvinnut kauas askeltaa, kun jo löytyi ravintoloita rivissä, yksi mielestäni ihan uusi.

Trapin pihalle päädyttiin markiisin suojiin. Väkeä tuli ja meni. Henkilökunnalla piti kiirettä. Ei mitään helppoa hommaa helteellä. Ajan oloon saatiin, mitä tilattiin, ja oltiin suht koht tyytyväisiä. Ilokseni treffasin tuttuja. Unohtui vallan, ettei pitäisi tunkea lähietäisyydelle, kun halattiin ihan niin kuin ennen vanhaan. Tiedä sitten, miltä riemu näytti koronaviruksia tarkasti varovien mielestä.

Tärkeiden tuttujen tapaamista oli hauska myös seurata syrjästä, kun veneen aiemmat omistajat olivat kiinni samassa laiturissa. Heille sopi esitellä erinäisiä talven mittaan toteutettuja teknisiä uudistuksia. Kuultiin, että Espanjassa vakituisesti asuva pariskunta nauttii jonkin aikaa olostaan Suomessa päästyään sikäläisestä karanteenista. Isona lohtuna lienee entistä vielä paljon isompi vene, melkeinpä pienen mittakaavan loistoristeilijä. Rannalta sitä tovi tirkisteltiin.

Kaikessa nähdyssä ja koetussa riittää mökkiläisille sulateltavaa.

Näkemiin Naantali!

😎😎

Kiitos ihanasta retkestä Ilkalle ja Suskulle.

Philip Teirin romaanissa vaanii uhka

Aika ajoin tulee etsityksi ruotsinkielistä luettavaa. Niinpä suomenruotsalaisen Philp Teirin Så här upphör världen (Söderströms 2016) valikoitui ostettavaksi e-kirjana, kun Elisa Kirja tarjosi sitä sopuhintaan. Tiesin suurin piirtein, mitä saan, koska olin lukenut Teirin Akta dig för att färdas alltför fort (Söderströms 2011), joka on novellikokoelma. Linkki vie blogijuttuuni kirjasta.
     

Så här upphör världen -romaanin kansikuvaan Sanna Mander on hahmotellut myrskyävän meren. Näin lukija saa esimakua kirjan tapahtumista. Luvassa tuskin on pelkkää seesteistä rantaelämää  iltaruskoja ihaillen.

Kirjan esittelytekstissä Teir mainitaan teräväksi avioliiton kuvaajaksi. Määrittely perustuu hänen esimmäiseen romaaniinsa Vinterkriget (Söderströms 2013). Toisen romaanin nimen perusteella lukija odottaa myös jotakin avioparin myrskyjä isompaa. Mihin kaikkeen maailma romaanissa ulottunee?

Jännitteitä ilmaantuu perheenjäsenten välille tarinan alusta asti. Ollaan lähdössä Helsingistä koko kesäksi Pohjanmaalle Julian, aviovaimon, lapsuuden maisemiin. Erik, aviomies, viipyy viipymistään. Työ Stockmannin IT-päällikkönä on hilkulla estää lomalle lähdön.

Julia odottaa kotona auto pakattuna. Anton (11 vuotta) ja Alice (14 vuotta), pariskunnan lapset, ehtivät ajoissa kotiin, lopulta myös isä. Häntä painaa salaisuus, joka pysyy piilossa kaiken kesää.

Matkaan kuitenkin päästään. Perillä vanha huvila huokuu kosteaa kylmyyttä. Palellaan. Kukin asettuu taloksi omalla tavallaan. Erik uhkuu suunnitelmia yhteisestä ajasta poikansa kanssa. Alice vetäytyy yksinäisyyteensä. Julia muistelee aikoja, jolloin lähistöllä vietti kesiä lääkäriperhe ja alkoi Marikan ja Julian ystävyys.

Öisin lähistöltä kuuluu kummia ääniä, ihan kuin joku pompottelisi tennispalloja.

Kuinka ollakaan, myös tutussa naapurihuvilassa näkyy liikuskelevan asukkaita. Lähes tuntemattomaksi muuttunut, pitkään ulkomailla asunut Marika ja Julia tunnistavat toisensa. Pikku hiljaa yhteydet huviloiden välillä tiivistyvät. Naisten kesken Marika ei enää ole mikään voimatekijä niin kuin lapsuudessa, sillä keskuksena säteilee nyt Marikan skottimies Chris, Hänen ympärillään hyörii aktivistien sekalainen ryhmä. Chris saarnaa ympäristötuhoa, jota ei hänen mukaansa mikään ilmastonmuutoksen vastustus enää pysty estämään. Erikissä myllertää toisenlainen muutos.

NÅGON GÅNG UNDER kvällen bestämde sig Erik för att släppa allt. Släppa sina bekymmer med jobbet, släppa tanken på att han måste ha något intressant att bidra med i Chris diskussioner om klimatet, släppa idén om att allt skulle ordna sig. Han tog av sig kavajen och strumporna och lade sig på filten där de ätit. De här människornas idealism påminde honom om hur det en gång varit, hur han en gång varit, att han hade haft en egen vision, kanske inte densamma som de här människorna hade, men ändå en tro på något. En gång i tiden hade han varit tjugotvå år gammal och trott att hans framtid skulle handla om att göra framgångsrika mobilspel för världsmarknaden. Så hade det inte blivit.

Lapset vaeltelevat ympäriinsä, valokuvaavat ja osuvat pian Leon reiteille. Juhannuksen viettooon kaikki paitsi pallon pomputtelija kokoontuvat meren rantaan. Aikuiset juopuvat ja sekoilevat. Lapset jäävät syrjään. Chris alkaa muistuttaa kulttijohtajaa, jolle kaikki on sallittua. Hän ilmoittaa tarvitsevansa Marikan huvilan tyystin oman ryhmänsä käyttöön. Samoin hän omii mukana kulkevat nuoret naiset. Loukattu Marika havahtuu näkemään miehen rankat hankkeet, joissa ei enää halua olla mukana. Siinä yksi maailma, joka tosiaan sortuu.

Nuorten toimet ja murheet on kuvattu uskottavan herkästi, samoin Erikin vaipuminen toimettomuuteen. Arki kulkee huvilassa joten kuten senkin jälkeen, kun huvilalle ilmestyy Erikin veli Anders. Alicen ja Leon katoaminen eräänä yönä valpastuttaa kaikki. Tapahtuma on yhtä iso taite tarinassa kuin juhannuksen vietto. Piilopaikassa Leo kertoo Alicelle:

 ”Så här är det alltid. Mina föräldrar börjar gräla, det handlar ofta om någon av pappas vänner, och då vet man hur det går. Nästa steg är att de åker iväg, till nåt nytt ställe där de så småningom samlar nya människor omkring sig i nya chapters”, sa han. ”Jag är så fucking trött på det."

Erakkona pikku mökissä elelevään, öitään valveilla kuhkivaan naiseen, Katiin, tutustuu varsinkin Erik. Keskustellaan. Nainen piirtyy kovia kokeneeksi terapeutiksi, joka sinnittelee mökissään syyskylmiin asti. Andersin saavuttua Erik jää syrjään vaanimaan, kuinka veli asettuu melkeinpä taloksi Katin seuraan.

Kaiken aikaa tapahtumien yllä leijuu sellaisia uhkia, jotka toteutuessaan nujertaisivat yksittäiset ihmiset siinä kuin perheet. Hyvänä ennusmerkkinä talon kosteusvaivoihin löytyy kesän mittaan olennaisia selityksiä, mistä lukija aavistelee muidenkin ongelmien ratkeavan. Kiehtovasti Teir väistää Erikin ja Julian perheen kohdalla ilmeisimmän vaaran.

Kotimatkalla takaisin Helsinkiin Erik vihdoin paljastaa salaisuutensa vaimolleen, joka tyynesti kuunnellen ohjaa auton kotiin asti. Elämä jatkuu, perhe pysyy koossa. Lapsilla on ollut omat vaaran paikkansa ja kokemuksensa. Mikään uhka ei sittenkään ole tuhonnut Alicen ja Antonin maailmaa, vielä. Väkivaltaiseksi äitynyt Chris ei enää määritä Marikan ja Leon elämää. Ehkä äidille poikansa kanssa vihdoin koittaa tavallinen arki ilman suuria ideologioita ja guruja. Kesän myrskyt painuvat muistoiksi, kun elämää jatketaan ja ennen pitkää koetaan uusia tyrskyjä.

Teir punoo tapahtumiin, henkilöihin ja heidän suhteisiinsa kihelmöiviä jännitteitä, jotka väreilevät  niin, ettei lukemista hevin keskeytä. Uhka leijailee tapahtumien vaiheilla, muttei toteudu. Lukija saa yhä uudestaan huokaista helpotuksesta, mikä on kumman palkitsevaa.

Tarinan kolme osaa, I Familjen, II De andra, III Naturen, on jaettu alalukuihin ikään kuin näytelmän kohtauksiksi. Jäsentely auttaa lukijaa suunnistamaan tarinassa. Mitä ilmeisimmin selkeä rakenne on myös karsinut liikoja sivuja. Kiitos siitäkin.

Hurlumhei rantahiekalla

Eilisen lauantain muistan lopun ikäni, koska silloin mökkibiitsiä ensi kertaa käytettiin niin kuin asiaan kuuluu. Kolmen sukupolven voimin näet kokoonnuttiin toimintapäivään. Eikä toimintaa tosiaan puuttunut.

Viereisestä kuvasta näkyy, kuinka keskimmäisen sukupolven vanhin syöttää pallon.

Peli jatkui. Pikku hiljaa porukka sai juonesta kiinni ja homma rupesi sujumaan. Pelikenttä oikeine verkkoineen kaikkineen osoittautui vallan mainioksi. Siitä iso kiitos kahdelle Heikille. Toinen Heikki ansaitsee kauniit kiitokset myös kameratyöstä.

Tuomarina tilanteita tarkkasi Heidi. Pisteitä kertyi puolin ja toisin. En kuitenkaan muista, kummat voittivat, nollat vai rastit...

Kaikkiaan seitsemän lajin kisa jatkui lähes tauotta. Yhtenä sorttina yriteltiin juoksua pussissa. Onnistui sen, minkä onnistui - useimmiten jätesäkki repesi heti alkuun.

Minna, oiva puuhamestari, tarjosi lennokkaimman tyylinäytteen pussi melko ehjänä.

Täysin erilaisen näytteen annoin minä, ruokapuolen vastaava. Meno näytti ja tuntui perunasäkin mönkimiseltä. Minäkuvani päivittyi pahan kerran: enää en voi edes kuvitella kirmaavani kuten yli 50 vuotta minua nuorempi tyttärentytär!

Letkeimpiä lajeja Minna oli sovittanut kovien koitosten lomaan. Pelattiin verkkaan mölkkyä ja pentankkia.

Takaperin hyppääminen ei  tainnut ihan iisiä ollakaan. Jäi näkemättä  koko puuhaa, kun ruokahuolto vei ajoittain minut toisaalle.

 Kaikkein koettelevin oli se laji, jossa piti pyöriä kymmenen kertaa ympäri otsa kiinni sateenvarjon kahvassa, varjo maassa. Joka iikka meni aivan sekaisin pysymättä enää kunnolla tolpillaan. Suuntakin petti pahan kerran.

Minua armahdettiin. Sain luvan lopettaa pyörimisen jo viiden rundin jälkeen. Silti askel vietti ankarasti vinoon.

Pikku hiljaa porukka rupesi etsimään huiluupaikkoja. Kesän metsätöistä uupunut Gustaf kökötti hyvän tovin kiven nokassa.


Muukin joukko löysi ennen pitkää istuimia. Kenenkään ei myöskään tarvinnut kärsiä nälkää eikä janoa, mikä näin ruokahuollon kannalta oli helpottavaa havaita.

Olkoon tämä kuvasarja hilpeä tervehdys koko joukolle sekä erityisesti Niinalle ja veljelleen Tommille, jotka eivät päässeet mukaan. Niinalla on omat erityiset puuhansa au pairina Australiassa, mistä onneksi usein saadaan lukea valaisevia blogitekstejä. Tommi löytyy toki lähempää.