Raivaushommat tehty - mitä seuraavaksi?

Tässä vielä kertaalleen kekoa, joka tuli mammutinluina kerätyksi "perämetsästä". Nyt kiinnostaa kovasti se, miten putsattu ja raivattu alue puskee uutta kasvua. Pöheikköjä en hevin päästä valtaamaan uudestaan alaa, en myöskään suosi koivuja. Mutta havupuita vaalin.

Voi olla, että jo muutamassa vuodessa kuvan paikka on viehättävä pihametsä, jossa pääsee mukavasti kuljeskelemaan poluilla. Enää eivät vanhat rangot muljahtele jalkojen alla - eivät myöskään ravitse metsänpohjaa, niin kuin kai tarkoitus on ollut. Saa nähdä, riittääkö maaperässä puhtia yhtä komeisiin vuosikasvuihin kuin viime keväänä. Erityisesti rantametsiköt lihoivat ihan silmissä. Tätä aluetta en osannut silloin vielä niin tarkkaan katsella, kun enimpiä havupuita haittasivat valtaisat pajupuskat tai koivupöheiköt.

Kuvan havupolkua sopii hämmästellä. Sen paikalta löytyi puita ja puskia raivattaessa melko syvä ja leveä oja. Itse asiassa ojia on ollut kolme, sillä tämä sekä toinen haara yhtyivät isompaan laskuojaan, joka jo alkukesästä salaojitettiin ja peitettiin. Tälle tehtiin havunoksista pohjalle perinteinen salaojitus. Päälle alettiin kärrätä oksien silppuja sitä mukaa, kun niitä vesurilla, sittemmin myös silppurilla syntyi. Ensi keväänä viimeistään tässä kulkee oikea polku kohti lammen rantaa.

 Kuusten katveessa lymyää toinen ojanhaara. Se on tarkoitus säilyttää tässä näkyvältä osaltaan. Oja alkaa kuin tyhjästä naapurin rajalta. Sinne kauas passaa nyt kärrätä haravointijätteitä, kun siivosin pöheiköt pois näkymiä haittaamasta.

Oikeassa reunassa viheriöi lahjaksi saatu valkokukkainen rhodo. Istutin sen puutarhurin ohjeiden mukaisesti kohopenkkiin ja odotan, että se kasvaa yhtä suureksi kuin lahjan antajien valtaisa rodo kuusten alla Siuntiossa. Tämänkin paikan pitäisi olla mitä suotuisin suokasville. Kun pihatöihin päästään uudestaan näinä viikkoina, kaivinkoneyrittäjä on vannonut varjelevansa visusti tätä ensimmäistä istutusta.

Toukokuusta uutterasti kukkineille pelakuille on kohta sanottava hyvästit. Tuskin kykenen niistä edes yhtä hoitamaan kevääseen asti ja saamaan pistokkaita. Paras lienee taas ostaa purkkeihin isoiksi kasvatetut ja kukkivat pelakuut. Sitten onkin jo aika hakea tyynyt takaisin tuoleihin, että päästään  nauttimaan ulkoruokailusta ja hyvässä lykyssä myös kaunistuneesta pihanäkymästä.

Kuka tunnistais?

 Metsänraivaajan tielle osui kummia sieniä. Niistä ei saa selkoa, vaikka kuinka plaraisi kolmea mainiota sieniopasta. On katsottu valmuskat, kynsikkäät, seitikit, tympöset ja ties mitkä malikat. Hapero se tuskin on.

Siispä pyydän apua: Mikä se vois olla? Onko syötävä, ehkä jopa herkullinen? Vai pääseekö maistaja hengestään? Heti vai pikku hiljaa hivuttamalla?

Tuntomerkeistä sen verran, että heltat ovat vaaleat, jalka suomuinen ja vaalea, paikoin hieman rusahtava. Ei sukkaa eikä rengasta. Nuorena lakki nupussa, mutta näyttää aukeavan kasvun edetessä. Ja viihtyy ryppäänä yhtä lailla kuin yksinäisenä sojottajana.

Valtaisan kuusen kanto näyttää tarjonneen mukavat olosuhteet koko poppoolle. Yksi sen edustaja häämöttää kuvan vasemmassa alanurkassa. Lakin lierit ovat jo levällään, keskellä yhä näkyvissä kupu.

Muuten: valokuvausta ja tunnistamista varten poimitut pari sientä lennähtivät jo takaisin  metsään. Sienisoosiin kelpuutin vain puolukkamättään vierustasta yllättäen löytyneet suppilovahverot.

Kanto kasvattaa

 Metsätöissä oppii. Kun riittävästi hyörii ja perkaa pusikkoa, tarjoutuvat komeat kannot tarkasteltaviksi. Pikku metsikössäni ne tuntuvat olevan kuin ruokapöytiä puolukkavarvikolle. Ensi alkuun vain muutama varpu työntyy lahoavan kannon rakosista kohti pöydän keskustaa.










 Vaivihkaa varpujoukko vahvistuu. Se kurkottelee jo kantotasannetta lähes laidasta laitaan.

Lopulta varvikko peittää kannon miltei kauttaaltaan. Eikä aikaakaan, kun kannosta muistuttaa enää pullea mätäs. Sen kruununa voi hyvin olla mustikkaakin ja ilman muuta mehevää sammalta. Niin että taas kerran toistuu se, kuinka yhden kuolema antaa toiselle tai toisille elämän.