Makiokan sisarukset - lukuhurman päätös

Nettikuvat Junichiro Tanizakista (1886 - 1965) esittävät hänet ankaran totisena ja herättävät mielikuvia japanilaismiehistä samuraiden militaristisina perillisinä. Ennakkokäsitykset joutuvat tyystin häpeään Makiokan sisarusten parissa: mittavan tarinan kirjoittaja ihailee naisluonteita, kuvaa heidän toimiaan ja jättää miehet sivuosaan.

Aiemmassa blogitekstissä Makiokan sisaruksista oletan, että teoksen kolmannessa osassa maailmansodan hyökyaallot pyyhkäisevät sisarukset turmioon. Olin väärässä. Sitkeästi sisarukset yhä jatkavat perinteiden mukaista eloaan. Sota häivähtää vaimeasti heidän arjessaan riisin säännöstelynä, lehtiuutisina, Kiinan-Japanin konfliktina ja satunnaisena sotajoukon ohimarssina kaupungilla liikuttaessa.

Kosketukset ulkomaalaisiin muuntuvat kirjeiden kirjoittamisiin. Nuorimman sisaren haave päästä Pariisiin pukuompeluoppiin jää toteutumatta, mistä vanhin sisar on hyvillään: eihän säätyläisperheessä naisen sovi tehdä palkkatyötä. Nuorin sisarista on se, joka aiheuttaa muille muutenkin huolta. Hänen miessuhteistaan ja juomatavoistaan kuuluu huhuja. Hän on valmis irrottautumaan perheestä mennäkseen epäsäätyisesti naimisiin, mutta mies kuolee. Sekalaisten vaiheiden jälkeen käy ilmi, että tämä sisar on raskaana. Perheestä erillään jo ollutta autetaan, jotta Makiokain maine säilyisi tahrattomana. Loppujen lopuksi nuorimmainen häipyy juuri siinä vaiheessa, kun kolmas sisarista on lopultakin menossa naimisiin. Oiva sulhanen löytyi moneen otteeseen puhemiehenä ahkeroineen yrittäjän avulla mallikkaasti ja aivan perinteiden mukaisesti, toisin siis kuin odotin. 

Uskomattomalta tuntuu, että Tanizaki pystyy pitämään lukijan tiiviisti kiinni tarinassa, jonka keskeisiä juonikuvioita ovat kolmannen sisaren naittamisyritykset. Vaivihkaa paljastuu yhä uusia piirteitä kunkin sisaren luonteesta. Hienotunteisuus, jonkinlainen japanilainen kauneus, korostuu sisarusten keskinäisissä suhteissa. Lukija elää mukana varsinkin toiseksi vanhimman sisaren perheessä. Perin kummallista on, että huomaan suorastaan kaipaavani niitä hetkiä, jolloin uppouduin Makiokan sisarusten myötä japanilaisiin tapoihin. Niissä toistui keväinen kirsikankukkien ihailu Kiotossa, kabukiteatteriesitykset, tunnelmointi täydenkuun aikaan runojen kirjoittamalla, ostoksilla, ravintoloissa ja  elokuvissa käynnit, kaunokirjoitus, soitto- ja tanssiharjoitukset, etenkin saksalaisten naapurien kanssa seurustelu, kolmannen sisaren sulhaskandidaattien arviointi, yhä useammin myös sairastelu...

Pikku hiljaa kuvauksiin ilmaantuu yhä raadollisempia seikkoja. Toiseksi vanhin sisar saa iho-oireita luteiden puremista hotellissa, jonne hellä aviomies on vienyt vaimonsa toipumaan kotirasituksista. Vanha kissa synnyttää vaikeasti ties monettako poikuettaan kahden sisaren avustamana. Limaisia yksityiskohtia riittää. Enpä myöskään ennen ole lukenut suurenmoista teosta, jonka viimeinen virke muistuttaisi tätä: Ripuli ei sinäkään päivänä parantunut; se kiusasi häntä koko junamatkan ajan.