Tanizakin ja muistojen lumoissa

 

Ennen Akanvirtaa kirjoittelin Näin jokirannassa -juttuja, kunnes muutin Turusta Lietoon. Eilen löysin entisestä blogistani muun muassa tämän pikku tekstin, joka vie Junichiro Tanizakin Varjojen ylistykseen. Sitä ja kaikkia muita Tanizakin teoksia voi painokkaasti suositella. Niistä kaikkein valloittavin lukukokemukseni on ollut Makiokan sisarukset.

Huomaan, että blogijuttuni ovat paisuneet Akanvirrassa. Niitä ei myöskään ilmesty yhtä tiheään kuin edellisessä blogissa, johon jälkiä ilmestyi lähes päivittäin ihan otsikon mukaisesti. Asuin näet silloin aivan Aurajoen partaalla. Uskomattomia tapahtui tavan takaa. Niinpä silmät ymmyrkäisenä napsin kuvia muistaakseni upouudella järjestelmäkameralla, joka vaati aika lailla opettelua. Kuvat tarvitsivat myös jälkikäsittelyä, mikä hoitui tietyllä osto-ohjelmalla, jota yhä käytän, jos on tarpeen. Kuvat otan nykyään lähes yksinomaan puhelimella, mutta niiden oikaisuun, rajaamiseen ja pienentämiseen ohjelma on oivallinen apu.

Lyhyestä virsi kaunis - tällä kertaa.

Ferranten ystävyksistä Tanizakin Makiokan sisaruksiin

Salaperäinen Elena Ferrante, josta ihmeekseni löytyy kuvia, on niin kuuma nimi, että hänen Napoli-sarjastaan kohutaan Suomessakin. Sain jopa suosituksia paljon lukevilta ystäviltä. Kun en oitis innostunut, informaatikko evp lähetti linkin Yle 1:n Kirjakerhon uusintalähetykseen vuodelta 2016:

 

Elena Ferranten Loistava ystäväni on ollut suuri kansainvälinen menestys. Kirjan voi lukea napolilaistarinana, ystävyyden kuvauksena, jännityskertomuksena, selviytymistarinana tai elämäkerrallisena tarinana. Kirjan salaperäisyyttä lisää kirjailijan salanimi - kukaan ei tiedä kuka Elena Ferrante oikeasti on. Eeva Luotosen vieraana elämäkertakirjallisuuden tutkija ja opettaja Päivi Kosonen. Näytteet lukee Heljä Heikkinen. Kirjan on suomentanut Helinä Kangas.

Toinen Napoli-kirjoista lumoutunut ystäväni oli nauttinut koko neljän osan satsin Espanjan-viikkoinaan. WhatsAppin kautta hän kyseli, joko olen mukana buumissa. En ollut, mutta nyt juttelisin mielelläni kummankin suosittelijan kanssa. Kuuliaisesti näet paneuduin myös radio-ohjelmaan. Saman tien kävin ostoksilla Elisa Kirjassa, joka myi eka osan edullisena tarjouksena. Neljännestä maksoin jo lähes 13 euroa. Sitten lähes tauotta luin kaikki osat. Niissä näet on imua, vaikka pyristelisi vastaan.

Ainakin Loistavasta ystävästä löytyy myös leffaversio, jota en ole nähnyt. Kirjat on suomentanut Helinä Kangas ja kustantanut WSOY vuosina 2016 - 2018. Kustantajaa moitin hiukan e-kirjojen onnahduksista kuten turhaan toistuvista sanoista sekä välimerkkien lipsahduksista. En listannut rikkeitä, vaikka aiheita olisi ollut.

Sarja kattaa kahden napolilaistytön, Lilan ja Elenan, elämän lapsuudesta vanhuuteen. He asuvat Napolin köyhässä ja rähjäisessä korttelissa, jonka lukuisat perheet monine jäsenineen ynnä muut olennaiset henkilöt luetellaan kunkin osan alkajaisiksi. Ihmisiä oikeine ja lempinimineen on niin paljon, että lukija sekoaa. Melskettä piisaa. Ajatuksiin pulpahti usein Anna Mangani huutamassa kurkku suorana jossakin 1950-luvun italialaisleffassa. Ferranten äidit karjuvat lastensa perään, raivostuneina isät käyvät myös käsiksi. Tyttökaksikko puikkelehtii kuin myrskyävällä merellä ja hyysää nukkejaan, kunnes hurja Lila paiskaa Elenan Tina-nuken risasta ikkunasta kellariin. Elena matkii ja heittää perään Lilan Nu-nuken. Tapahtumalla on useita seurauksia loppuratkaisua myöten.

Koulussa opettaja huomaa erityisesti Lilan lahjakkuuden, mutta vain Elena pääsee keskikouluun, kun opettaja painostaa tytön vanhempia ja nämä taipuvat. Lilan suutari-isä ei suostu moiseen. Opintie alkaa kasvattaa paitsi eroa myös yhteistyötä tyttöjen välille. On hirmuista lukea, kuinka pitelemättömästi suutari kohtelee tytärtään. Tyttö ei murru, vaikka tulee paiskatuksi ikkunasta pihaan. Vain käsivarsi on kipsattava.

Vauhdikkaasti tarina etenee nuoruusvuosiin. Tuttuja poikia katsellaan sillä silmällä, kosketellaankin. Toisessa osassa Lilan sukunimi vaihtuu, sillä hänen kohdallaan lapsuuden vapaus päättyy jo 16-vuotiaana. Lila näet suostuu menemään naimisiin kauppiaan kanssa, jotta perheen köyhyys helpottuisi. Vietetään isot häät. Pikku hiljaa vieraiden keskinäiset kaunat alkavat värittää juhlintaa. Yksi havaitsee istuvansa kaukana hääparista, toinen tuntee muulla tavoin itsensä syrjityksi. Nurja havainnointi yltyy, kunnes tapellaan.

Ei aikaakaan, kun nuorenparin kaunis koti uudessa kerrostalossa osoittautuu ahdistavaksi. Lasta ei kuulu. Elena viettää kesää lastenvahtina Ischian saarella, jonne Lilakin päätyy, samoin Nino Sarratore. Muodostuu kolmiodraama, joka alkaa Ninon ja Lilan kiihkeällä suhteella. Kirjasarjan toisen osan alkajaisiksi Elena kertoo:

KEVÄÄLLÄ 1966 Lila uskoi haltuuni peltilaatikon, jossa oli kahdeksan muistivihkoa. Hän oli hyvin hermostunut ja sanoi, ettei voinut pitää niitä enää kotonaan, koska pelkäsi miehensä löytävän ne. Otin laatikon kommentoimatta mitään, letkautin vain jotain paksusta narukerroksesta sen ympärillä. Siihen aikaan välimme olivat erittäin huonot, mutta ilmeisesti vain minä ajattelin niin. Silloin harvoin kun tapasimme, Lila ei vaikuttanut lainkaan vaivautuneelta, päinvastoin hän suhtautui minuun aina hyvin lämpimästi eikä hänen huuliltaan päässyt epäystävällistä sanaa.

Tulisen rakkaussuhteen peittelyssä Elena on ollut välttämätön apu. Ninoa koulun alaluokilta asti hiljaisesti rakastanut Elena jää sivustakatsojaksi, jonka tehtäväksi muotoutuu paitsi opiskelu myös kirjoittaminen. Selvä se, että Elena luki kaiken, mitä laatikosta löytyi. Näin Lila tulee ruokkineeksi Elenaa kirjailijana.

Kun ostin  Hylkäämisen päivät, (2002/2017)  ei tullut mieleen tarkistaa, kuuluuko kirja Napoli-sarjaan. Eipä kuulunut. Sarjan kolmas osa on näet nimeltään Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (2018). En siis olekaan lukenut kolmatta osaa! Sen asemesta elin tovin hylätyn 38-vuotiaan Olgan mukana Torinossa. Aviomies häipyy nuoren ihastuksensa luo, jättää sakasanpaimenkoiransa ja lapsensa turhia selittelemättä vaimon hoteisiin. Tämä ajautuu kurimukseen, jonka käänteitä lukija seuraa tukka pystyssä. Tuntui kuin lukisi oopperan librettoa, johon aineksia on kertynyt tuhansien naisten kokemuksista.

Hurjat tunnekuohut ryöppyävät kuolemaa enteillen. Täyttä katastrofia ei kuitenkaan tule. Vain koira nääntyy inhasti kärsittyään. Olga siivoaa jäljet, mutta alakerran mies on se, joka auttaa viemään raadon pois. Intensiivinen teksti yltää vahvoin kuvin pohtimaan miehen varaan jättäytyneen naisen osaa. Lopulta hylätty vaimo tyyntyy, palaa hoitamaan huusholliaan ja kouluikäiset lapset saavat ruokansa. Olga alkaa nähdä ympärillään mahdollisuuksia: kirjoittaminen ja alakerran mies! Kärsimys kuorii naisesta selviytyjän. Näin tarina kiertyy komeana kaarena kehityskertomukseksi.

Napoli-sarjan viimeisen osan nimenä on Kadonneen lapsen tarina. Elena on palannut kahden tyttären kanssa Napoliin. Elenasta on tullut Ninon rakastettu, mutta hänen on tyydyttävä jakamaan mies tämän vihityn vaimon kanssa. Lila ei enää Ninosta innostu, vaan elää Enzon kanssa ottamatta avioeroa miehestään.

Syntyy kaksi aviotonta tyttölasta äiteinä sekä Elena että Lila. Ystävykset huolehtivat lapsista ja vertailevat niitä toisiinsa. Samoin he itse aikoinaan mittelivät keskenään. Lilasta on tullut monitaitoinen IT-yrittäjä, Elenan ura kirjailijana vahvistuu, vaikka ajoittain osoittaa hiipumisen merkkejä. Väkevä elämänmeno korttelissa kuohuu ja koettelee. Tietyt miehet rikastuvat rikollisin keinoin ja vetävät mukaan korttelin poikia. Huumeita myydään ja käytetään. Ihmisiä kuolee ampumisiin ja maanjäristykseen, taloja sortuu. Keskeiset henkilöt kuitenkin säästyvät, kunnes eräänä sunnuntaina tapahtuu hirvein mahdollinen tapaus: Lilan nelivuotias Tina-tytär katoaa kuin maan nielemänä.

Mikään ei palaa ennalleen. Italia yhteiskuntana on sekasortoisessa tilassa. Politiikan ilmiöitä sivutaan pikaisesti. Edes kotikorttelin ongelmiin ei löydy helpotusta. Rakennukset rapistuvat.  Surevan Lilan yritykset perehtyä Napolin vaiheisiin ei johda näkyviin tuloksiin. Vanhat ystävykset erkaantuvat toisistaan. Elena muuttaa takaisin Torinoon, yksin. Hänen kolme tytärtään ovat jo maailmalla. Myös Lila häipyy ainakin Elenan ulottumattomiin. Elena pinnistää vielä julkisuuteen kertomuksen "eräästä ystävyydestä", jossa Lila loistaa majakkana. Mutta kumpi kaksikosta lopulta on tuo usein mainittu "loistava ystävä"? Ihan tyynesti en nielaissut epilogiin kirjattua nukkearvoitusta: Mistä molemmat nuket homeelta haisten ilmaantuvat Elenan ulottuville? Kenen toimesta? Pitäisikö kumma tapahtuma tulkita symboliksi vai miksi?

Sen myönnän kakistelematta, että kirjasarja paneutuu napolilaiseen elämänmenoon naisten näkökulmasta. Tätä informaatikko minulle painotti suositellessaan Ferranten tekstejä. Ne ovat täynnä äitejä ja tyttäriä. Erityinen ystävyys kahden lahjakkaan tytön välillä kateuksineen kaikkineen kehkeytyy uskottavasti, vaikka kolmannen osan aikuisvaihe on minulta lukematta. Kumminkin selvisi, että kirjojen maailmassa koulutus tarjoaa väylän pois napolilaiskorttelista. Yksi naapurinpojista muuttaa Saksaan, armeija kutsuu muutamaa, kommunistinen aate vie mukanaan yhden porukasta. Naimisiin mennään naapurien kesken. Eroja ei hämmästellä, vaan siirrytään seuraavaan kumppaniin. Perhe on napa, jonka ympärille sukulaisuuksista syntyy risteileviä verkostoja. Pääpaino on tutuissa ihmisissä ja heidän elinoloissaan. Jako rikkaisiin ja köyhiin toteutuu kotikorttelissa kuin tähtiin kirjoitettuna.

Lukiessa rupesin muistelemaan, mitä  Ferranten sarjan tapaisia mittavia paikan ja perheen kuvauksia olen tullut lukeneeksi. Kun pirullisen ärhäkkä salmonella sulki minut 1970-luvun lopulla muutamaksi viikoksi sairaalaan, luin Lawrence Durrellin Alexandria-kvartetin. En enää muista, mistä kaikesta kirjoissa on puhe. Sen sijaan mieleen on painunut Junichiro Tanizakin Makiokan sisarukset -trilogia. Sen luin vuonna 2012 ja kirjoitin joka osasta blogijutun. Minun on yhä vaikea löytää Tanizakin luomuksen ylittäneitä romaaneja. Varmemmaksi vakuudeksi tarjoan tämän, tämän ja tämän linkin omiin juttuihini.

Silti on helppo yhtyä ystävieni Ferrante-suosituksiin. Sarja antaa naisten äänen kuulua miehiä sivuuttamatta.

PS Painotan vielä tässä, että minulle kävi hassusti kolmatta osaa ostaessani: hankin Ferranten varhaisen, jo vuonna 2002 ilmestyneen avioerokirjan, Hylkäämisen päivät. Se ilmestyi suomeksi 2017. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ilmestyi 2018. Vasta tönäistynä pääsin jyvälle kummallisesta haksahduksestani. Jääköön siis sarjan kolmas osa minulta lukematta.

Makiokan sisarukset - lukuhurman päätös

Nettikuvat Junichiro Tanizakista (1886 - 1965) esittävät hänet ankaran totisena ja herättävät mielikuvia japanilaismiehistä samuraiden militaristisina perillisinä. Ennakkokäsitykset joutuvat tyystin häpeään Makiokan sisarusten parissa: mittavan tarinan kirjoittaja ihailee naisluonteita, kuvaa heidän toimiaan ja jättää miehet sivuosaan.

Aiemmassa blogitekstissä Makiokan sisaruksista oletan, että teoksen kolmannessa osassa maailmansodan hyökyaallot pyyhkäisevät sisarukset turmioon. Olin väärässä. Sitkeästi sisarukset yhä jatkavat perinteiden mukaista eloaan. Sota häivähtää vaimeasti heidän arjessaan riisin säännöstelynä, lehtiuutisina, Kiinan-Japanin konfliktina ja satunnaisena sotajoukon ohimarssina kaupungilla liikuttaessa.

Kosketukset ulkomaalaisiin muuntuvat kirjeiden kirjoittamisiin. Nuorimman sisaren haave päästä Pariisiin pukuompeluoppiin jää toteutumatta, mistä vanhin sisar on hyvillään: eihän säätyläisperheessä naisen sovi tehdä palkkatyötä. Nuorin sisarista on se, joka aiheuttaa muille muutenkin huolta. Hänen miessuhteistaan ja juomatavoistaan kuuluu huhuja. Hän on valmis irrottautumaan perheestä mennäkseen epäsäätyisesti naimisiin, mutta mies kuolee. Sekalaisten vaiheiden jälkeen käy ilmi, että tämä sisar on raskaana. Perheestä erillään jo ollutta autetaan, jotta Makiokain maine säilyisi tahrattomana. Loppujen lopuksi nuorimmainen häipyy juuri siinä vaiheessa, kun kolmas sisarista on lopultakin menossa naimisiin. Oiva sulhanen löytyi moneen otteeseen puhemiehenä ahkeroineen yrittäjän avulla mallikkaasti ja aivan perinteiden mukaisesti, toisin siis kuin odotin. 

Uskomattomalta tuntuu, että Tanizaki pystyy pitämään lukijan tiiviisti kiinni tarinassa, jonka keskeisiä juonikuvioita ovat kolmannen sisaren naittamisyritykset. Vaivihkaa paljastuu yhä uusia piirteitä kunkin sisaren luonteesta. Hienotunteisuus, jonkinlainen japanilainen kauneus, korostuu sisarusten keskinäisissä suhteissa. Lukija elää mukana varsinkin toiseksi vanhimman sisaren perheessä. Perin kummallista on, että huomaan suorastaan kaipaavani niitä hetkiä, jolloin uppouduin Makiokan sisarusten myötä japanilaisiin tapoihin. Niissä toistui keväinen kirsikankukkien ihailu Kiotossa, kabukiteatteriesitykset, tunnelmointi täydenkuun aikaan runoja kirjoittamalla, ostoksilla, ravintoloissa ja  elokuvissa käynnit, kaunokirjoitus, soitto- ja tanssiharjoitukset, etenkin saksalaisten naapurien kanssa seurustelu, kolmannen sisaren sulhaskandidaattien arviointi, yhä useammin myös sairastelu...

Pikku hiljaa kuvauksiin ilmaantuu yhä raadollisempia seikkoja. Toiseksi vanhin sisar saa iho-oireita luteiden puremista hotellissa, jonne hellä aviomies on vienyt vaimonsa toipumaan kotirasituksista. Vanha kissa synnyttää vaikeasti ties monettako poikuettaan kahden sisaren avustamana. Limaisia yksityiskohtia riittää. Enpä myöskään ennen ole lukenut suurenmoista teosta, jonka viimeinen virke muistuttaisi tätä: Ripuli ei sinäkään päivänä parantunut; se kiusasi häntä koko junamatkan ajan.

Makiokan sisarusten parissa lukuhetket jatkuvat

Kaksi osaa Tanizakin suurromaanista (ilm. Japanissa 1943 - 1948, suom. Kai Nieminen 1991) on nyt luettu, kolmas ja samalla viimeinen osa odottaa aloittamista samoissa kansissa. Yhä jaksan seurata neljän perinteistä kiinni pitävän sisaruksen vaiheita, joihin kätkeytyy voimistuva sodan kumu. Sotaa eteilevät myös valtaisa maanvyörymä kaatosateiden jälkeen Osakan-Koben seudulla, samoin Tokiossa koettu taifuuni. Sen kurimuksessa vanhimman tyttären perheen heiveröinen talo uhkaa hajota säpäleiksi niin, että turvaa pitää hakea naapurista. Yksityiset kokemukset rinnastuvat yleisiin uhkiin.

Entisen mahtiperheen kahden nuorimman tyttären naimakaupoista ei ota tullakseen valmista. Järjestyksessä kolmas tytär olisi naitettava ennen nuorinta. Nuorimmalla on ollut sulhanen valmiiksi katsottuna jo niin pitkään, että rakkaus ehtii väljähtyä ja löytyy uusi. Kuopus on jopa valmis irrottautumaan suvun tavoista mennäkseen epäsäätyisesti yhteen puotipuksusta taidekuvaajaksi Yhdysvalloissa kouluttautuneen miehen kanssa. Tavatonta on sekin, että nuorin tytär tekee työtä, josta ansaitsee melkoisesti tuloja. Hän haluaa jatkaa ammattiopintoja, jotta voisi avata länsimaalaistyylisen naisten vaatehtimon. Etenkin vanhin sisar vastustaa jyrkästi suunnitelman toteuttamista.

Teossarjan ensimmäinen osa keskittyy toiseksi nuorimpaan sisareen ja hänen naittamisyrityksiinsä. Toisessa osassa päähuomio kohdistuu nuorimpaan Taekoon, jota usein puhutellaan nimityksellä Koisan, kuopus. Hän ei ehtinyt kiinnittyä perheen arvoihin yhtä kiinteästi kuin vanhemmat sisarukset, sillä äiti kuoli Koisanin ollessa seitsenvuotias ja omaisuutensa suureksi osaksi hukannut isäkin melko varhain. Niinpä kuopuksessa ilmenee sellaista itsenäisyyttä ja määrätietoisuutta, joka tyystin puuttuu muista sisaruksista. Hän on kaksijakoinen: pukeutuu useimmiten länsimaisesti, mutta valmistaa perinteisen hahmon nukkeja ja opiskelee samisein säestyksellä klassisia tansseja niin pitkälle, että pystyy myös esiintymään. Silloin asuna on viimeistä piirtoa myöten huoliteltu kimono ja taidokas kampaus. Hänen Lumi-tanssinsa on katsojille yhtä sykähdyttävä elämys kuin keväinen retki kirsikankukkia ihailemaan tai perheen yhteinen täydenkuun katseluun hiljentyminen runoja kirjoittaen. (Ks. myös http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_2322)

Melko pitkään piti lukea, ennen kuin varmistui, mitä aikaa teoksessa eletään. Vihjeitä tihkuu, kunnes  toinen osa päättyy kahteen Saksasta postitettuun kirjeeseen. Niiden päiväyksenä on 2.5.1939. On siis alkamassa viimeinen rauhan kesä (vrt. http://akanvirtaa.blogspot.fi/2012/04/japani-tunnelmissa.html). Taitavasti Tanizaki nostattaa lukijassa jännitystä siitä, mitä tuleman pitää. Oletan, että Makiokan sisarukset joutuvat vääjäämättä mukaan kurimukseen kuten heidän naapurinsa Stolzit, jotka palaavat sodan kynnyksellä Japanista kotiinsa Hampuriin. Oletan myös, että ainakin kahden nuorimman sisaruksen naimahuolet ratkeavat jotenkin muuten kuin perinteiden mukaisesti. Mikään tuskin on entisellään sen paremmin Japanissa kuin Saksassakaan sotavuosien mentyä, koska isoja muutoksia seurasi jo mutavyöryistä kaatosateiden jäljiltä. Jatkan lukemista...