Tuulahdus Kiotosta

 

Jo pitkään jouluihin on liittynyt jokin kaunis kirja ja kortti Japanista asti. Kortin vastaanottajia on kaksi, joista toinen on aikoinaan ollut lähettäjän kumppani vaativissa tuotekehittelyissä, minä puolestani myöhempi liitännäinen kuviossa ilman insinööritaitoja. 

Muistelen hyvillä mielin nyt jo etäistä matkaani Japaniin. Sen kohokohtiin kuului yksi lauantai kolmessa Kioton temppelissä ja niiden puutarhoissa kiotolaisinsinöörin ja hänen vaimonsa opastamina. Suosittelen linkin avaamista ja näkymien katselua.

Tänä jouluna ihan minua varten saapui joulupaketissa kirja kiotolaisista ikkunanäkymistä. Jo pelkästään ikkunoiden monimuotoisuus innostaa kurkisteluun. Kirjan nimellä Internet tarjoaa hienoja kuvia, mutta ehdottaa generatiivisen tekoälyn käyttöä niiden muokkaamiseen ja tallentamiseen. Jäi opettelematta. 

Mutta tervehdin ja kiitän lämpimästi kirjan lähettänyttä Yosi-sania. Hienoja kirjoja olen saanut useita, kuten tästä ja tästä blogijutusta voi lukea. Ihmeelliseltä tuntuu sekin, että Yosi-san lukee juttujani Google-kääntäjän avulla.

 

Kenzaburō Ōe: Matriarkka, Temppuilija ja Metsän ihme

 Pari kolme päivää on vierähtänyt omituisen kirjan parissa. Se osui sattumalta hyppysiin kirjaston hyllyjen välissä haahuillessani. Suositukseksi riitti, että se on ilmestynyt Kai Niemisen suomentamana 1986 Tammen Keltaisessa kirjastossa ja että kirjoittaja on japanilainen. Tästä Kenzaburō Ōe -nimisestä Nobel-palkitusta miehestä en tiedä koskaan ennen edes kuulleeni, saati että olisin lukenut hänen tuotantoaan. Nyt olen. Kumma opus on jo nimeltään: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä.

 Pikku hiljaa Ōe kuljettaa lukijaa yhä syvemmälle syntymälaaksonsa tarinoihin, joita hänen oma isoäitinsä kertoo kertomasta päästyään pojalle. Poika pyristelee vastaan ymmärtämättä, miksi hänen täytyy olla kuin säiliö, johon kylän omituiset vaiheet tallennetaan. Tarinoilla on vissi yhteys kirjailijan omiin vaiheisiin ja kasvuympäristöön Shikokun saarella.

Mummo vangitsee pojan kuuntelemaan aina samalla alkurepliikillä: "Näin on kerrottu. Totta vai ei, en tiedä, mutta siitä on kauan ja sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa. Uskotko?" Eikä pojan auttanut muu kuin vastata: "Uskon." Kirja tuntuu olevan perimmäinen vastaus elämänmittaiseen hommaan.

Välillä lukija pitkästyy pojan lailla, kun mummo toistaa hiukan muunnellen jo kertomaansa. Silti kirkastuu, kuinka olennainen osa vapauttaan vaalivan yhteisön elämässä on sekä vahvoilla naisilla että temppuilevilla miehillä ja niillä yksilöillä, joiden päässä on arpi. Kertoja osoittaa yhtymäkohtia myös eräisiin  intiaanilegendoihin. Sivuutan sen, mitä ihmeellistä selviää suurimmasta monen hahmon temppuilijasta ja hänen vaimo(i)staan, tosi Matriarkasta. Ensimmäinen viidestä kertomuksesta keskittää jo otsikossa huomion Murskaajaan ja tarjoaa hämmästyttäviä seikkoja sekä tämän ylivertaisista kyvyistä että kylän kaikkien ihmisten alkuperästä.

Viimeinen tarina Metsän ihme avautuu kosmisiin svääreihin. Niiden kaikuina kuuluu säveliä, jotka syntymävammainen Hikori, musiikkilahjakkuus, on tallentanut nuoteiksi. Ne löytyvät kirjasta. Kaiken kaikkiaan metsällä ja sen jättiläispuilla on ollut kyläläisten elämään ratkaiseva vaikutus. Puiden suojiin väki on tavannut paeta, kun lääninherra toisensa perään tiivistää toimiaan alistaakseen kylän verotettavaksi. Oksien siimeksestä kylän väki katselee kotikulmilleen asettuneita ja kentällä uhoavia sotilaita. Toistuvat kiusanhenkiset temput murtavat lopulta militaarit. Päällikkö hirttää itsensä, muu joukko häipyy. Rauha palaa syrjäiseen kylään, kylänväki laskeutuu puiden suojasta takaisin taloihinsa.

Ennen pitkää kuitenkin laakson suojaisen kattilan ahtaus käy yhä ilmeisemmäksi. Yksi ja toinen lähtee kylästä. Niin myös se K-chan,  Kenzaburō Ōen alterego, joka jo lapsena sai ensin kuulla, sitten tuta elämäntehtäväkseen laakson ja sen vapaudenhaluisten asukkaiden tarinan kertomisen. Niinpä tuntuu luonnolliselta, ettei tämä Nobelilla palkittu kirjailija halunnut enää jatkaa työtään, kun hän oli saanut valmiiksi M/T ja kertomus Metsän ihmeestä -pääteoksensa.

Entä mitä yleensä tiedetään Ōesta? Wikipedia ei isosti auta, mutta muualtakaan en ole etsinyt. Englanninkieliset sivut tosin kuvailevat melko kattavasti Ōeta, mutta riittäköön tässä nyt lyhyt suomenkielinen selvitys:

Kenzaburō Ōe (jap. 大江 健三郎, Ōe Kenzaburō, s. 31. tammikuuta 1935) on merkittävä japanilainen nykykirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 1994.
Oe opiskeli ranskalaista kirjallisuutta, ja Ranskan ja Yhdysvaltojen nykykirjallisuus ovat vaikuttaneet etenkin hänen varhaiseen teoksiinsa. Oen tuotanto on usein syvästi henkilökohtaista. Hän yhdistää japanilaiseen taruperinteeseen kokemuksiaan ja tunteitaan kehitysvammaisen, mutta musikaalisesti huippulahjakkaan pojan Hikari Oen isänä.

Makiokan sisarukset - lukuhurman päätös

Nettikuvat Junichiro Tanizakista (1886 - 1965) esittävät hänet ankaran totisena ja herättävät mielikuvia japanilaismiehistä samuraiden militaristisina perillisinä. Ennakkokäsitykset joutuvat tyystin häpeään Makiokan sisarusten parissa: mittavan tarinan kirjoittaja ihailee naisluonteita, kuvaa heidän toimiaan ja jättää miehet sivuosaan.

Aiemmassa blogitekstissä Makiokan sisaruksista oletan, että teoksen kolmannessa osassa maailmansodan hyökyaallot pyyhkäisevät sisarukset turmioon. Olin väärässä. Sitkeästi sisarukset yhä jatkavat perinteiden mukaista eloaan. Sota häivähtää vaimeasti heidän arjessaan riisin säännöstelynä, lehtiuutisina, Kiinan-Japanin konfliktina ja satunnaisena sotajoukon ohimarssina kaupungilla liikuttaessa.

Kosketukset ulkomaalaisiin muuntuvat kirjeiden kirjoittamisiin. Nuorimman sisaren haave päästä Pariisiin pukuompeluoppiin jää toteutumatta, mistä vanhin sisar on hyvillään: eihän säätyläisperheessä naisen sovi tehdä palkkatyötä. Nuorin sisarista on se, joka aiheuttaa muille muutenkin huolta. Hänen miessuhteistaan ja juomatavoistaan kuuluu huhuja. Hän on valmis irrottautumaan perheestä mennäkseen epäsäätyisesti naimisiin, mutta mies kuolee. Sekalaisten vaiheiden jälkeen käy ilmi, että tämä sisar on raskaana. Perheestä erillään jo ollutta autetaan, jotta Makiokain maine säilyisi tahrattomana. Loppujen lopuksi nuorimmainen häipyy juuri siinä vaiheessa, kun kolmas sisarista on lopultakin menossa naimisiin. Oiva sulhanen löytyi moneen otteeseen puhemiehenä ahkeroineen yrittäjän avulla mallikkaasti ja aivan perinteiden mukaisesti, toisin siis kuin odotin. 

Uskomattomalta tuntuu, että Tanizaki pystyy pitämään lukijan tiiviisti kiinni tarinassa, jonka keskeisiä juonikuvioita ovat kolmannen sisaren naittamisyritykset. Vaivihkaa paljastuu yhä uusia piirteitä kunkin sisaren luonteesta. Hienotunteisuus, jonkinlainen japanilainen kauneus, korostuu sisarusten keskinäisissä suhteissa. Lukija elää mukana varsinkin toiseksi vanhimman sisaren perheessä. Perin kummallista on, että huomaan suorastaan kaipaavani niitä hetkiä, jolloin uppouduin Makiokan sisarusten myötä japanilaisiin tapoihin. Niissä toistui keväinen kirsikankukkien ihailu Kiotossa, kabukiteatteriesitykset, tunnelmointi täydenkuun aikaan runoja kirjoittamalla, ostoksilla, ravintoloissa ja  elokuvissa käynnit, kaunokirjoitus, soitto- ja tanssiharjoitukset, etenkin saksalaisten naapurien kanssa seurustelu, kolmannen sisaren sulhaskandidaattien arviointi, yhä useammin myös sairastelu...

Pikku hiljaa kuvauksiin ilmaantuu yhä raadollisempia seikkoja. Toiseksi vanhin sisar saa iho-oireita luteiden puremista hotellissa, jonne hellä aviomies on vienyt vaimonsa toipumaan kotirasituksista. Vanha kissa synnyttää vaikeasti ties monettako poikuettaan kahden sisaren avustamana. Limaisia yksityiskohtia riittää. Enpä myöskään ennen ole lukenut suurenmoista teosta, jonka viimeinen virke muistuttaisi tätä: Ripuli ei sinäkään päivänä parantunut; se kiusasi häntä koko junamatkan ajan.

Makiokan sisarusten parissa lukuhetket jatkuvat

Kaksi osaa Tanizakin suurromaanista (ilm. Japanissa 1943 - 1948, suom. Kai Nieminen 1991) on nyt luettu, kolmas ja samalla viimeinen osa odottaa aloittamista samoissa kansissa. Yhä jaksan seurata neljän perinteistä kiinni pitävän sisaruksen vaiheita, joihin kätkeytyy voimistuva sodan kumu. Sotaa eteilevät myös valtaisa maanvyörymä kaatosateiden jälkeen Osakan-Koben seudulla, samoin Tokiossa koettu taifuuni. Sen kurimuksessa vanhimman tyttären perheen heiveröinen talo uhkaa hajota säpäleiksi niin, että turvaa pitää hakea naapurista. Yksityiset kokemukset rinnastuvat yleisiin uhkiin.

Entisen mahtiperheen kahden nuorimman tyttären naimakaupoista ei ota tullakseen valmista. Järjestyksessä kolmas tytär olisi naitettava ennen nuorinta. Nuorimmalla on ollut sulhanen valmiiksi katsottuna jo niin pitkään, että rakkaus ehtii väljähtyä ja löytyy uusi. Kuopus on jopa valmis irrottautumaan suvun tavoista mennäkseen epäsäätyisesti yhteen puotipuksusta taidekuvaajaksi Yhdysvalloissa kouluttautuneen miehen kanssa. Tavatonta on sekin, että nuorin tytär tekee työtä, josta ansaitsee melkoisesti tuloja. Hän haluaa jatkaa ammattiopintoja, jotta voisi avata länsimaalaistyylisen naisten vaatehtimon. Etenkin vanhin sisar vastustaa jyrkästi suunnitelman toteuttamista.

Teossarjan ensimmäinen osa keskittyy toiseksi nuorimpaan sisareen ja hänen naittamisyrityksiinsä. Toisessa osassa päähuomio kohdistuu nuorimpaan Taekoon, jota usein puhutellaan nimityksellä Koisan, kuopus. Hän ei ehtinyt kiinnittyä perheen arvoihin yhtä kiinteästi kuin vanhemmat sisarukset, sillä äiti kuoli Koisanin ollessa seitsenvuotias ja omaisuutensa suureksi osaksi hukannut isäkin melko varhain. Niinpä kuopuksessa ilmenee sellaista itsenäisyyttä ja määrätietoisuutta, joka tyystin puuttuu muista sisaruksista. Hän on kaksijakoinen: pukeutuu useimmiten länsimaisesti, mutta valmistaa perinteisen hahmon nukkeja ja opiskelee samisein säestyksellä klassisia tansseja niin pitkälle, että pystyy myös esiintymään. Silloin asuna on viimeistä piirtoa myöten huoliteltu kimono ja taidokas kampaus. Hänen Lumi-tanssinsa on katsojille yhtä sykähdyttävä elämys kuin keväinen retki kirsikankukkia ihailemaan tai perheen yhteinen täydenkuun katseluun hiljentyminen runoja kirjoittaen. (Ks. myös http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_2322)

Melko pitkään piti lukea, ennen kuin varmistui, mitä aikaa teoksessa eletään. Vihjeitä tihkuu, kunnes  toinen osa päättyy kahteen Saksasta postitettuun kirjeeseen. Niiden päiväyksenä on 2.5.1939. On siis alkamassa viimeinen rauhan kesä (vrt. http://akanvirtaa.blogspot.fi/2012/04/japani-tunnelmissa.html). Taitavasti Tanizaki nostattaa lukijassa jännitystä siitä, mitä tuleman pitää. Oletan, että Makiokan sisarukset joutuvat vääjäämättä mukaan kurimukseen kuten heidän naapurinsa Stolzit, jotka palaavat sodan kynnyksellä Japanista kotiinsa Hampuriin. Oletan myös, että ainakin kahden nuorimman sisaruksen naimahuolet ratkeavat jotenkin muuten kuin perinteiden mukaisesti. Mikään tuskin on entisellään sen paremmin Japanissa kuin Saksassakaan sotavuosien mentyä, koska isoja muutoksia seurasi jo mutavyöryistä kaatosateiden jäljiltä. Jatkan lukemista...

Mazzarellaa ja Kawabataa kesähelteellä

Juhannuksen aikoihin piipahdin minäkin kirjastossa koluamassa, mitä hyllyistä vielä löytyisi, ennen kuin putiikki sulkeutui koko heinäkuuksi. Hyviä jämiä löytyi.  Merete Mazzarellan Uskottomuuden houkutus vuodelta 1997 koetteli paksuudellaan, mutta palkitsi kirjallisuustulkinnoillaan. Lopun sitaatti- ja anekdoottisilppu olisi kyllä joutanut roskikseen. Suotta tutkijat monien kirjailijoiden tavoin - Mazzarellassa yhdistyvät molemmat - rakastuvat aineistoonsa niin, etteivät raaski heittää vaivalla hankittuja materiaaleja pois, vaikka aihetta olisi.

Outoa, hiljaista nautintoa tarjosi Yasunari Kawabata romaanillaan Vuoren jyly, josta Eeva-Liisa Mannerin suomennos ilmestyi 1973.


Lukija ohjautuu katselemaan päähenkilön ja perheenpään Shingon lähiympäristöä tämän 69-vuotiaan miehen vaivihkaisten, uupuneiden mielenliikkeiden kautta. Hitain kiertein avautuu yhdessä asuvien sukupolvien välisiä eroja. Nuorten avioliitot natisevat. Yksi päätyy tuhoon. Isä murehtii ja yrittää puuttua asioihin. Työmatkat Kamakurasta Tokioon taittuvat junalla useimmiten oman pojan kanssa. Tämän otteet rakastajattareen ja omaan vaimoon ovat ison huolen aihe. Abortit yhtä lailla kuin ikätoverien kuolemat synkistävät samuraiperinteitä kunnioittavaa ja noudattamaan pyrkivää vanhaa miestä. Hetkellisiä ilonaiheita tuottaa jokin kaunis luontonäkymä, useammin kumminkin viehättävä miniä sekä kotona että joskus myös Tokiossa. Siellä appi kerran tapaa miniänsä Sinjukun puistossa, mikä erityisesti ilahdutti minua, koska pääsin itse käymään tässä puistossa syksyn 2008 Japanin-matkallani. Viihdyin siellä kämppikseni kanssa kokonaisen lauantaipäivän, matkan viimeisen. Niinpä lukiessa koin voimakkaita näkö- ja kuulomuistikuvia.

En saa ilmaistuksi, mitä kaikkea Vuoren jyly lukiessa toi mieleen. Pitäisi tarttua kirjaan uudestaan, ottaa vastaan allegoriset viittaukset ja tutkailla symboleja, vaikka tällaisena etäisenä länsimaalaisena ja naisena tuskin voisin tavoittaa niiden perimmäisiä merkityksiä. Yrittäminenkin kyllä kannattaisi, vaikka taitaa jäädä sikseen. Netistäkään ei ollut paljon apua. Pari linkkiä tosin löytyi, toinen jopa Kawabatan Facebook-sivuille (http://www.facebook.com/pages/Yasunari-Kawabata/112928632054724?v=wiki#content).

Tässä vielä toisen linkin se kohta, joka käsitteleeVuoren jylyä:

Considered by some critics to be Kawabata's best work, Yama-no Oto (The Sound of the Mountains, 1954), depicts a family crisis in a series of linked episodes. The protagonist, Shingo, represents the traditional Japanese values of in human relationships and nature. He is concerned about the marital crises of his two children. Scenes from this hero's daily life are interwoven with poetic descriptions of nature, dreams, and recollections. This work earned Kawabata the literary prize of the Japanese Academy. Kawabata combined refined Japanese aesthetics with psychological narrative and eroticism. In his early fiction Kawabata experimented with surrealistic techniques, but in his later writings, his naturalistic style became more impressionistic. (http://kirjasto.sci.fi/kawabata.htm ) 

Kawabata sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 1968.