Mietteitä Bollaa lukiessa

Mietin pitkään, ennen kuin tartuin Pajtim Statovicin kolmanteen romaaniin Bolla (Otava 2019). Se herätti tuoreeltaan huomiota, mikä vielä yltyi, kun Yleisradion toimitusjohtaja Merja Yli-Anttila antoi sille vuoden 2019 Finlandia-palkinnon. Moni ehti kehua ja suositella Bollaa jo ennen palkintoa. Mutta vasta kohun rauhoituttua tunsin, että tilaa riitti ruveta katsomaan, miltä ostamani e-kirja ensinnäkin näyttää ja mitä se sisältää.

Sivuja on niukanlaisesti, aihelmia tiheästi. Alkulehdelle on painettu selitys nimestä:

Bolla    
1. haamu, näkymätön, peto, piru    
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento    
3. ulkopuolinen

Statovicin aiemmat teokset, Kissani Jugoslavia (Otava 2014) ja Tiranan sydän (Otava 2016), olivat jo tuoneet lukijoiden ulottuville vahvoja, uniikkeja tarinoita ja niissä sihiseviä eläimiä. Ymmärrän, miksi graafikko Mirella Mäkilä on yhdistänyt Bollan kansikuvassa käärmehahmoisen nyrkin miehen lihaksikkaaseen, violettiin käsivarteen. Taustalla häämöttää ihmisluuranko läpivalaistuna. Se tuntuu vihjaavan, kuinka päähenkilömiehet vaivalloisesti porautuvat omaan itseensä.

Lyhyt tarina jumalasta, käärmeestä paratiissa ja paholaisesta aloittaa kerronnan. On 22. tammikuuta vuonna 2000. Tarina elää. Se kehittyy kahden miehen, Milošin ja Arsimin, serbin ja albaanin, kuuman suhteen vaiheiden myötä. Ensikosketus miesten välillä tapahtuu Pristinassa 1995, jolloin perheellinen Arsim näkee kauniin, langanlaihan nuorukaisen ylittävän katua.

Mahdoton toteutuu vain hetkeksi, sillä Arsim perheineen pakenee sotaa Kosovosta ja onneton Miloš pestautuu armeijaan. Tarina saa kauniin lopun vain Milošin muistikirjassa, jonka viimeinen merkintä on päivätty 1. huhtikuuta - aprillipäivänä! - vuonna 2002:

En muistele niitä taruja enää lainkaan pelolla vaan ilmauksina onnesta; yhtenä päivänä vuodessa se saa leiskua vapaana ja huolettomana, yhtenä päivänä… se voi lennellä kahleetta vesien ja metsien yllä, ääntelehtiä rauhassa jylhässä melodiassaan, venytellä runkoaan pitkin peltoaukioita, kukkuloita ja vuorten rinteitä, kätkeytyä pilvien yläpuolelle tai langettaa siivillään suurenmoisia varjokaistaleita kuin tähdettömiä öitä, kostuttaa häikäisevän kiiltävää nahkaansa järvissä ja joissa, nukahdella auringon kärventämille kiville ja kallioille, porottavassa paahteessa punoutua puunrunkoihin ja iäkkäiden tammien lehtihaarniskojen alle suojaan sateelta; ja luikerrella sitten yön tullen takaisin luolaansa johon se käy makuulle päivänsä väsyttämänä – yksi onnellinen päivä se riittää sille;    sillä maa jota se silloin asuttaa katsos se on kuninkaiden maata.

Vasta kertausluennassa minulle kirkastui, että vuosimerkinnät 2000, 2001 ja 2002 osoittavat kursivoidut tekstipalat Milošin muistikirjamerkinnöiksi. Niissä hän paneutuu vähän kerrallaan elämäänsä eikä piilottele mitään tekojaan, törkeitäkään.

Arsimin haltuun päätynyt muistikirja paljastaa Milošista enemmän, kuin Arsim kestäisi lukea. Eletään vuotta 2004, ja Arsim kaipaa perhettään. Se on asettunut kauas maahan, jonne perhe pakeni ja josta Arsim omasta syystään joutui karkotetuksi. Hänestä ei ole kirjoittamaan haaveilemaansa romaania, mutta kirjeitä ja muita viestejä mies rustaa yhä uudestaan vaimolleen Ajshelle:

 -- Ajattelette varmaan, että olen paha mies. Ehkä olenkin. Kenties minusta tuli tietämättäni sellainen, salakavalasti kuin syöpä. Ja löin, vaikka minusta ei pitänyt tulla miestä, joka lyö.    Olen tehnyt kauheita asioita, joista luulin ottaneeni opiksi. Vaan en ottanutkaan, tein niitä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Se johtuu siitä, että unohdin edellisen tekoni seuraukset, miltä syyllisyys tuntuu, ja katumus, ja häpeä.    Toivon niin hartaasti kuin toivoa voi, että kävisitte täällä ja näkisin teidät vielä, sillä päivääkään ei kulu, ettenkö teitä ajattelisi. Mutta minä ymmärrän, miten kohtuuton tämä vaade on, miten raskauttava ja sopimaton, ja siksi minä kutsunkin sitä toiveeksi, nimenomaan toiveeksi. Enkä pyydä anteeksi, en missään nimessä loukkaa teitä pyytämällä anteeksiantoa, koska minä tiedän, ettei näin häpeällinen mies ansaitse sitä.    Eikö ole ihmeellistä, miten ihminen kerta toisensa jälkeen erehtyy luulemaan, kuin itseään nöyryyttääkseen, että aikaa voisi saada takaisin? Miten siitä tulee tärkeää vasta kun se on jäänyt taakse?

Arsimin ja Milošin mahdottoman rakkauden taustalla sykkii pienen Kosovon väestöryhmien viha toisiaan kohtaan. Kumpikaan ei ole ennen tuntenut ketään toisesta väestöryhmästä. Kuulopuheitten perusteella vastapuoli näyttäytyy petomaisena, eikä päälle päin näy, kuka on serbi, kuka albaani. Yhdessä leiskauksessa rakkaus syttyy. Siihen riittää, että näkee toisen kiihottavan kauniina ja komeana.

Tapahtumien myllerryksessä Miloš särkyy lähes tunnistamattomaksi, eikä Arsim enää siedä häntä. Bollassa mies voi rakastua toiseen mieheen vain tämän täydessä kukoistuksessa. Surkimusta kumpikaan ei halua. Ja molemmat löytävät itsestään pedon, pirun. Se lymyää niin vihassa kuin syvään juurtuneessa patriarkalismissa ja homoerotiikan vieroksunnassa. Perinteiden mukaisesti poikien on noudatettava isän tahtoa ja naisten alistuttava miesten määräysvaltaan. Näin käy Aishjelle Arsimin vaimona. Kummaltakaan ei kysytty, kun perheet ratkaisivat naimakaupan.

Arsimin osalta tarina jatkuu vuoteen 2004, jolloin hän on uudelleen asettunut Pristinaan, yksin. Itse asiassa Bollassa on kyse kolmiodraamasta, jonka pitkään vaikeneva, mutta lopulta äänensä ja vapautensa löytävä osapuoli on Arsimin vaimo Aishje. Tämä seikka tulee hyvin esiin haastattelussa, jossa Antti Majander (HS 27.11.2019) tarkastelee Bollaa yhdessä kirjailijan kanssa.

Kirsin kirjaklubissakin on keskusteltu Bollasta,  kuten Airi Vilhunen selostaa. Myös  muissa blogeissa romaani on ollut tuoreeltaan esillä. Huomaan, että Kissani Jugoslavia tuli käsitellyksi ajallaan Akanvirtaa-blogissani, Tiranan sydän hiukan myöhässä. Nyt taas kuljen jälkijunassa, kun vasta kuukausia kirjan ilmestymisestä kirjoitan blogijuttua Bollasta. Vähäistä viivästystä tuotti myös Balkanin karttojen ja Wikipedia-tekstien tutkailu taustaksi romaanille.

Ortodoksiuskoiset serbit pitävät aluetta vanhastaan omanaan, mutta ovat jääneet vähemmistöksi, sillä esimerkiksi 1991 yli 80 % noin 1,6 miljoonasta asukkaasta oli albaaneja ja muslimeja.

Bollassa sivuaihelmana kulkee toive akateemisesta tutkinnosta. Kaiken muun sekasorron lisäksi Pristinan yliopistosta serbit ovat työntämässä albaaniopiskelijoita pois. Siksi on luotu jokin vähäpätöisempi opinahjo, jota albaanipakolaiset rahoittavat. Serbinä Milošin olisi pitänyt päätyä parhaaseen opinahjoon, mutta entisen rakastajan turvin hankitut tekaistut todistukset avaavat Milošin kaltaiselle kauniille pojulle ovet vain vähäpätöiseen opinahjoon. Unelma lääkäriksi valmistumisesta jää, kun sota imaisee murheellisen miehen syövereihinsä. Hän toimii sodassa lääkintämiehenä ja kokee kaikkinaiset helvetin kärsimykset. Niistä hän ei toivu.

Toisin käy Arsimin, vaikkei hänkään saavuta unelmaansa tulla kirjailijaksi.