Viha perintönä

 

 

Prologin alkajaisiksi Alex Schulman kertoo motiivinsa kirjan kirjoittamiseen :

”En tiedä, miten kauan jaksan tätä enää.”    

Tuo lause muuttaa vielä kaiken. Vaimoni sanoo sen eräänä iltana keittiössä riidan jälkeen, kun minä olen laittamassa ruokaa emmekä kumpikaan voi olla korottamatta ääntämme. Sanomme toisillemme pahasti, ja minua hirvittää, ettei mitään saa enää korjattua. Ilkeydet muuttuvat aina vain karkeammiksi, ja lopulta menetän malttini ja paiskaan paistinpannun seinään. Tulee hiljaista, kananmaksa leviää pitkin lattiaa. Kaduttaa heti ja ojennan Amandalle käteni. Hän kavahtaa taaksepäin ja katsoo minua eikä asiasta ole epäilystäkään: katseessa on pelkoa.     

Vaistoan vaaran heti. Yritän aavistaa raivokohtaukseni seuraukset. Tiedän, että olen taas ottanut askeleen väärään suuntaa, ja nyt on loppu lähellä. Jos en tee jotain, hän jättää minut.

Lukijana pääsin mukaan oudolle matkalle Alex Schulmanin isovanhempien vaiettuun salaisuuteen. Samalla keriytyi esiin kirjailijan omien raivokohtausten tausta, äidin suvun pitkään jatkunut vihanpito. Mitä olikaan tapahtunut alkukesästä 1932? Tutkimustyön pohjana olivat omat muistikuvat vierailuista isovanhempien luona. Varsinkin erään kirjenipun löytyminen ja sen tuominen aikuisten nähtäville aiheutti myrskyn, jota poika ei voinut ymmärtää. 

Vuosia myöhemmin perheellisenä miehenä Alex Schulman hämmästeli, miksi kummassa hän itse raivostui herkästi ja miksi aikoinaan isoisä oli pelottanut perheenjäseniä. Kuuluisa kirjailija Sven Stolpe hallitsi kaikkia ympärillään, kun taas lempeä mummi Karin Stolpe kutistui kutistumistaan, muttei voinut irrottautua miehestään. Miksi kummassa? Kirjailijaksi kehkeytyneen lapsenlapsen ei auttanut muu kuin hakeutua terapiaan ja haalia kokoon palapeliä, joka voisi paljastaa, mistä oli ollut ja edelleen on kyse. Vastaus löytyy Schulmanin 2018 ilmestyneestä romaanista  Bränn alla mina brev.  Otava julkaisi sen 2020 Jaana Nikulan suomentamana nimellä Polta nämä kirjeet. Omasta sukuhistoriasta ammentavan kirjan tarina on pian tarjolla myös elokuvasovituksena.

Teosta lukee kiihkeästi kuin dekkaria. Hetkittäin mieleen eksyy epäilys tirkistelystä. Onhan kyse kolmiodraamasta, jonka osapuolet ovat olleet Ruotsin kulttuurieliittiä. Nuori Olof Lagercrantz näet rakastuu Karin Stolpeen, mistä aviomies saa aiheen kestovihaansa. Olofkaan ei luovu rakastamasta Karinia. Kirjeenvaihto on kummallekin se, jonka varassa rakkaus jatkuu kuolemaan asti.

Kirja on herättänyt paljon huomiota Ruotsissa. Muun muassa Therese Eriksson kirjoittaa Svenska Dagbladetissa 12. marraskuuta 2018 teoksesta ja otsikoi kritiikkinsä otsikolla Han är på jakt efter familjens giftiga vrede. Tirkistelyvaikutelma häipyy lukijan havaitessa, kuinka tosissaan Schulman yrittää ymmärtää jotakin olennaista elämästä.

Okonstlat och kärnfullt skriver han sig fram längs en väg som börjar och slutar i den egna sårbarheten, som följer dess vindlingar i vad som ser ut som ett uppriktigt försök att förstå något väsentligt om livet.

Airi Vilhunen on koonnut 19.4.2020 Kirsin Book clubiin lukukokemuksestaan vaikuttuneena tekstiä, joka on saanut otsikokseen Alex Schulman: Polta nämä kirjeet – kipeää sukuhistoriaa. Monissa muissakin blogeissa teosta on tarkasteltu. 

Riitta Koivurannan kritiikki Hesarissa 4.4.2020 alkaa sanoilla Lapseni pelkäävät minua. Lue koko juttu, jos mahdollista. Poimin siitä vain todellisten asianosaisten kuvat. Kaikista löytyy tietoja, joten jätän hakemisen ilon kullekin itselleen.

Kääntäjänä tunnetun Karin Stolpen kasvojen vasen puoli näkyy kirjan kannessa. 

                          Kirjailija, kriitikko, luennoitsija Sven Stolpe Bertil Ericssonin kuvaamana.

 

Olof Lagercrantz  kirjailija ja aikanaan Dagens Nyheterin päätoimittaja. Kuva: Juha Kärkkäinen

 

Alex Schulmanin isä oli suomenruotsalainen toimittaja Allan Schulman, joka teki Ruotsissa uran tv-alalla. ”Suomalainen melankolia, minussa on sitä paljon. Myös isäni oli melankolikko”, hän kertoo. Kuva: Magnus Laupa

Etsin vielä käsiini Alexin muutkin kirjat. Ehkä jopa voisin lukea ne alkukielellä, vaikka paikoin tekisi tiukkaa. Lukijan uskaltautuisin taas kielikylpyyn, jossa joutuisin ratkomaan kirjailijan käyttämien sanojen merkityksiä, kun hän rohkenee tarkastella itselleen kipeitä asioita ja luoda niiden pohjalta moniulotteisia romaanirakenteita.

Aallon jäljillä Noormarkussa

 Dokumenttileffa viritti lähtemään Noormarkkuun ja siellä kurkistelemaan Villa Maireaa. Virpi Suutarin Aalto on yhä katsottavsissa Yle Areenassa. 

Koronarajoitukset ovat helpottuneet sen verran, että toukokuun 15. päivä oli tarjolla tutustumiskierroksia ruukkialueella. Niistä löytyi tietoja eri sivuilta. Tuli valituksi Ahlströmin ruukki-infon tarjouksista se, jossa kuljettiin Aallon jäljillä käymättä sisällä Villa Maireassa. Rakennus kierrettiin ympäri, mikä itse asiassa riitti, sillä monista kuvista tutussa talossa olisi päässyt vain ensimmäiseen kerrokseen. Toinen kerros palvelee yhä suvun jäseniä vapaa-ajan viettokohteena.

Turvekattoiselle saunalle johtaa päärakennuksesta kulku katettua väylää. Kuvassa näkyy yhä vino runko. Mänty haluttiin aikoinaan säilyttää, minkä takia koko rakennusta siirrettiin metrin verran. 

Jätin ottamatta kuvan kuuluisasta uima-altaasta, koska se odotti tyhjänä vettään. 

Runsaan tunnin mittainen kävelykierros päättyi oppaan johdolla kapuamiseen Mairenmäkeä laajan alueen etäisessä nurkassa sijaitsevalle kuuluisalle huvilalle. Sieltä opas johdatteli halukkaita Harrin metsäpolkua alas omenatarhaan ohi Mairen lapsuusaikaisen kodin, Havulinnan.

Omenapuita kasvaa runsaasti siten leikattuina, ettei sadonkorjuussa tarvita tikkaita. Ylös yrittävät oksat karsitaan armotta. Satoa hyödynnetään muun muassa ruukkialueen Klubirakennuksen ravintolassa. Sieltä olikin hyvä ottaa vauhtia heti ruukille tultua. Lounaspaikat oli varattu ennakkoon yhtaikaa majoituksen kanssa. 

Kolmen ruokalajin ateria aloitettiin salaatilla, jossa pilkottaa alueelta metsästettyä hirvenlihaa savustettuna. Pääruoaksi valittiin taimenta mukana hiukan omien omenoiden kuutioita, jälkiruokana tyrnijäätelöä kinuskikastikkeessa.

Lounaan jälkeen piti oitis omin nokkineen suunnistaa Makkarakoskelle. Sehän on syy, miksi paikalle perustettiin jo 1700-luvulla sahamylly ja miksi Antti Ahlström aikoinaan pureutui Noormarkun ruukkiin. Saha ja metallipaja takasivat kukoistuksen 1900-luvun puolelle asti.

Makkarakosken yli kulkevalta sillalta näkyy kosken kuohuja. Itse sahan punainen rakennus jää kuvassa koskea katsovasta vasemmalle.

Vasemmalla häämöttää Pääkonttori. Vaaleaan päätyseinään sulautuu A. Ahlström-yhtiöiden tunnus. Oikeanpuoleinen rakennus oli aikoinaan paja, nykyisin näyttelytila. Kuvan ulkopuolelle jäävät kalaportaat.

Yläjuoksun suuntaan sillan korvalta avautuu tyyni vesi. Vastarannalla sahan tuntumassa on sijainnut palokunnan rakennus letkutorneineen.

Kuvan ottaja poimi kameraansa myös tukinuittajien muistomerkin Sahala-nimisen keltaisen talon viereltä. Siellä oli mukava yöpyä Metsäpäällikölle nimetyssä avarassa huoneessa. Rakennus palveli alkujaan sahan toimistotiloina.

Varsinainen opaskierros alkoi ruukin pajasta, joka nykyään palvelee näyttelytiloina. Alakerrassa on esillä pienoismalli ruukkialueesta kaikkine rakennuksineen sekä yhtiön lasitehtaiden tuotteita vitriineissään.

Savoy-vaasien valmistuksessa pitkään käytetyt, käsin valmistetut puumuotit ovat saaneet edustajansa esille valmiiden tuotteiden rinnalle.

Yläkerrassa huomiota herättävin kohta oli katettu juhlapöytä taustanaan kuva häistä. Minua kiinnostivat eniten hienot ikkunat.

 Syyn sisätiloissa viipymiseen tarjosi rankka ukkossade. Kun se taukosi, päästiin kävelemään Ahlströmin jälkeläisten - heitä kuuluu nykyisin olevan noin 450 - yhä käyttämän Isotalon sivuitse kohti Villa Maireaa. Matkalla kuultiin juttua erinäisistä tapahtumista sekä ranta-alueille pystytetyistä muistomerkeistä ja äskettäin kaadetuista ylettömän kookkaista puista.

Jälkikasvu on pystyttänyt yhteisen kiven Eva ja Antti Ahlströmille. Kaksi muutakin muistomerkkiä löytyy samalta pikku saarelta, jonne pääsee siltoja pitkin. Kaiken kaikkiaan kierros tarjosi selkeän kuvan koko alueesta loistokunnossa olevine rakennuksineen ja puistoineen.

Taival kohti Villa Maireaa vei poikki pitkän koivukujan, jota pitkin ajettiin seuraavana aamuna pois Noormarkusta kiertoteitä kohti Porin taidemuseota. Siellä katsastettiin Maire Gullichsenin säätiön taidekokoelman teoksia.

Aimo annos elämyksiä runsaassa vuorokaudessa tuli hankituksi. Kotiin palattiin melko hyvissä voimin, vaikka auton navigaattorin ohjeilla olisi jouduttu Merikarvialle...

Sääilmiöt historian tapahtumissa

Äkkinäisten hellepäivien aikaan lopettelen erikoislaatuisen kirjan lukemista. Olen valinnut sen kesäkuussa 2020 Elisa kirjasta lahjaksi ja jättänyt sikseen. Ilmankos en lainkaan muistanut, mistä on kyse, kun vihdoin rupesin lukemaan Marcus Rosenlundin teosta Väder som förändrade världen (Schildts & Söderströms 2019). Pikku hiljaa kiinnostuin yhä enemmän ja ymmärrän kiittää valintaani, sillä Rosenlund kirjoittaa vastustamattoman veijarimaisesti ja silti tavattoman asiapitoisesti. Hän yhdistelee historiantutkimusta geologiaan ja sääilmiöihin, mikä iskee lukijan tajuntaan kipinöitä.

Käy selväksi, etteivät ihmisruhtinaat ole kyenneet voimainsa päivinäkään nujertamaan ilmaston voimia. Heti alkuluvussa Rosenlund lataa dramaattisen tilanteen nykyisen Tanskan rannikolta, jossa vielä 1300-luvulla sijaitsi Rungholtin kaupunki:

 DET SÄGS ATT MAN än i denna dag, under vindstilla dagar, kan höra den sjunkna staden Rungholts kyrkklockor klämta under Nordsjöns vågor. Det är de döda som ringer i klockorna för att varna de levande då en särskilt svår storm är i antågande. 

--

Det är januari 1362 och en storm är i antågande. Hamnstaden Rungholt i det danska grevskapet Slesvig ska inom kort försvinna från kartan. Bokstavligen. Men Rungholt är inte ensamt: när stormen har dragit förbi kommer kartan över Nordsjöns kust att behöva ritas om i grunden. 100 000 människor (kanske något färre, kanske många fler, ingen vet exakt) möter döden i det iskalla, mörka vattnet som den annalkande stormen knuffar framför sig.

Kirjasta piirtyy laajoin pyyhkäisyin kuvia levottoman maapallon eri kolkista. Maa järisee, tulivuoret syöksevät sulaa kiveä, jäämassat leviävät ja vetäytyvät, myrskyt nousevat ja hiipuvat, suurimmat meteorit heilauttavat koko palloa. Aika ajoin elämä häviää laajoilta alueilta. Kun se taas viriää, kaikki on toisin kuin ennen mullistuksia.

 Teksti pöllyttää pinttyneen historiaa tosissaan opiskelleen ajatukset uuteen asentoon, jossa on ymmärrettävä sääilmiöiden ratkaiseva osuus jopa ihmisten toimissa. Jopa Titanicin uppoaminen 1912 saa lisävalaisua. Tuhoisien katovuosien lähtökohdat ovat olleet monesti kaukana maapallon toisella laidalla. Jokin massiivinen tulivuoren purkaus on pimentänyt auringon vuosiksi, merivirrat ovat muuttaneet suuntaansa, nälkiintyneet ihmiset ja eläimet vaeltaneet etsimään ravintoa, jos ovat kyenneet. 

Kirjassa on kymmenen lukua sekä esipuhe ja epilogi. Tuttuakin asiaa löytyy. Mutta esimerkiksi jäätiköiden sulamisesta en ole ennen tiennyt, kuinka ratkaisevasti höyryjunien yleistyminen nokesi Alppien lumipeitteitä, mistä jäätiköiden häviäminen pääsi vauhtiin. Sama ilmiö on havaittu Grönlannissa. Teollistumisen seurauksia ei äkkiä korjata, vaikka toimeen on jo tartuttu.

Luku Doggerlandista Pohjanmeren Atlantiksena sysäsi minutkin tutkimaan karttoja. Muutaman kymmenen metrin syvyydestä on kalastajien pyydyksiin tarttunut entisten eläjien harppuunoita ja muita tarvekaluja sekä kasvien jäänteitä. Veden alla häämöttää kokonaisia asuinalueita, vanhempia kuin Rungholt.

Yhdeksäs luku piirtää näkyviin Europan pahimman hetken. Sen kaikuja saattaa kuulua tutussa suvivirressä, kun "oikeat" kevätsäät palasivat ja lupasivat hyvää vuodentuloa. Silloin 1600-luvulla ihmiset olivat vaivoin selvinneet kadoista, pitkällisestä sodasta ja mustasta surmasta. Ei sodittu vain katolisuuden ja protestanttisuuden asemasta, vaan paljon enemmästä. Kaiken kauheuden taustalta on löytynyt ihmisen käsityskyvyn ylittäviä rankkoja sääilmiöitä. Niitä eivät taltuttaneet rukoukset eikä muu uskonnon harjoitus, vaan maapallon omat syklit.

 Epilogissa Rosenlund tarjoaa jossain määrin luottavaisia tulevaisuuden näkymiä, koska ihmislaji osana maapallon lajikirjoa on sellainen, joka paitsi tuottaa ongelmia myös keksii niihin ratkaisuja. En siis menettänyt yöunia apokalyptiset kauhukuvat silmissäni, vaan suosittelen kirjan lukemista. Voisin vielä käydä läpi suomennoksen, sillä monia käsitteitä jouduin tarkistamaan hakuteoksista. Myönnän, että parasta olisi ymmärtää teksti kerta heitolla, jos mahdollista. Ruotsin treenailua lienee jatkettava sanomalehtien parissa.

 Kirjan innostamana kopioin kuvan Marcus Rosenlundista ja sen ohessa julkaistusta tekstistä, jotta myös hänen tekemänsä radio-ohjemat löytyisivät helposti hollille Yle Areenasta:

Sanotaan, että jokainen journalisti kantaa sisällään kirjaa. Sanotaan myös, että se on oikea paikka sille kirjalle. Tähän saakka olen onnistunut elämään tämän periaatteen mukaisesti, mutta lopulta paine kasvoi liian suureksi ja kirja tuli ulos.
Toisaalta kirjoittaminen ei ole minulle mitään uutta. Lapsena opin lukemaan ja kirjoittamaan ennen kuin opin pyöräilemään, ja kun muut lapset menivät ulos potkimaan palloa tai kiipeilemään puissa, minä istuin sisällä kirjoineni. Siitä saan kiittää rakasta isoäitiäni Birgitiä, opettajatarta joka sai minut varhaisessa vaiheessa lumottua tarujen ja satujen maailmaan apunaan Astrid Lindgrenin kirjat. Ja lumous kesti niin pitkään ja oli niin vahva, että minusta tuli sanojenkäyttäjä itsekin.  Svenska social- och kommunalhögskolanin journalistilinjalta tieni vei Yleisradioon, ja siellä olen yhä. Aluksi olin juontajana eri radio-ohjelmissa, mutta nykyään olen tiedetoimittaja.
Kansantajuinen tiedeohjelmani Kvanthopp, jota olen tehnyt vuodesta 2005, palkittiin vuonna 2015 tieteen popularisoinnista Topelius-palkinnolla. Mitä et tiennyt haluavasi tietää oli mottoni ohjelmalle, ja sen kanssa yritän elää päivittäin: rakastan kaikenlaista tietoa, mitään sellaista kuin turha tieto ei ole, sillä koskaan ei voi tietää missä yhteydessä tiedosta on hyötyä.
Nykyisten valeuutisten ja vaihtoehtoisten totuuksien aikana on tullut entistä tärkeämmäksi esittää todellista tietoa maailmasta sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin joku haluaa sen olevan.
Sitä paitsi maailma on niin kiinnostava, että on vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaisi keksiä siitä jotain totuudenvastaista. Kun voi vain ottaa osansa aidosta tavarasta ja nauttia!

Sateisen torstain turkulaistunnelmia

 Treffit Tuomiokirkkopuistossa johdattelevat luontojaan etsimään ruokapaikkaa jokirannasta. Varma valinta on poikkeaminen Mamiin. Maskinaamoja osui paikalle useita, eikä suotta. Kelpo lounaan sai jokainen. Meitä kahta naisihmistä onnisti, kun pitkästä aikaa nautittiin paikan erinomaista haukimureketta ja remouladea. 

Jälkiruuaksi eteemme tuotiin suklaabrownie kera vaniljajäätelön sekä kupposet espressoa. Ah, mikä lisänautinto!

Hiljattain Joella-galleria esitteli Kuutti Lavosen uusinta grafiikkaa, mutta teokset ovat vaeltaneet jo muualle. Niin teimme mekin ja ihailimme tovin kotoista Aurajokea sekä ylä- että alajuoksun suuntaan.

Luonnikkaasti taival jatkui Wäinö Aaltosen museoon. Uksi pysyi lukittuna, koska emme olleet varanneet paikkaa katsomaan meneillään olevaa näyttelyä. Juonikas yritys koukata kahvilan kautta museon aulaan pysähtyi köysiin. Tyynesti nielimme pettymyksen soittamatta lipunmyyntiin, josta ehkä olisi voinut neuvotella pääsyn näyttelysaleihin.

Palailtiin pitkin läntistä jokirantaa kohti keskustaa. Kuvasin ohi mennen Mika Natrin teoksen Pilvet. Ihmeekseni tekijän tai teoksen nimeä ei löytynyt ilmavasta, kookkaaasta teräsluomuksesta. Siinä päivän taideanti.

Kierros jatkui Yliopistonkadulle. Piti etsiä kesäkäyttöön sopivia puseroita. Niitähän löytyi kaksin kappalein, minkä jälkeen oltiin valmiit suunnistamaan Fazerin kahvilaan Aurakadulle. Sinne meidän Turku-retkemme yleensä päätyvät.  

Kuvassa kahvila näyttää tyhjältä, vaikka useissa pöydissä istuskeli ihmisiä nauttien kuka ateriaa, kuka kahvia ja leivonnaisia. Leppoisa puheensorina kieli eristysten väistymisestä. Juttukaverini upea villapaita kirvoitti pohtimaan, kuinka moisia isotöisiä kudonnaisia onkaan syntynyt talven mittaan. Ystäväni sukulainen tuli kutoneeksi kaikkiaan kolme komeaa villapuseroa. Hän näet pystyy keskittymään muun muassa videoneuvotteluihin kutomalla samaan aikaan, niin kuin takavuosina monet opiskelijat luennoilla.

 Kahvilaelämä elpyy, mutta vielä saadaan odottaa Turun kauppatorin jättiremontin valmistumista. Tiettävästi vasta syksyllä 2023 juhlitaan uusittua toria. Sen alla kylläkin toimii jo avara parkkihalli, mikä on tullut kertaalleen testatuksi. 

Toistaiseksi näkymät kahvilan ikkunasta torille päin tarjoavat enimmäkseen vain rakennustyömaan seinämiä. Eipä haitannut, kun meistä kumpikin suunnisti kohti bussipysäkkiä, jolta pääsi kotinurkille.