Otin tai "näppäsin" kuvan viimeksi lukemani kirjan kannesta, sillä itse näpätyt kuvat ovat myös osa teosta. Kyse on Petri Tammisen romaanista Sinua sinua (Otava 2025, kuvat Petri Tammisen arkisto, sivuja 143). Varmoin askelin painelin taannoin kirjakauppaan, sillä olin lukenut sekä Marissa Mehrin että Tommi Melenderin kiittävän arvostelun teoksesta.
Takakansi lupaa romansseja:
Ensimmäiset pari sivua luonnostelevat yhden tilanteen: nuori mies ja kaksi naista, toinen alastomana sohvalla Pispalassa, toinen puhelimessa Turussa. Aamulla tavattaisiin juna-asemalla, mentäisiin Ruissaloon ja sovittaisiin matkasta Prahaan kesällä. Siellä mentäisiin kihloihin. Oltiin nuoria.
Kirjan nimi virittää kuulemaan Aulikki Oksasen runon Sinua sinua rakastan Kaj Chydeniuksen säveltämänä.
Kesällä parikymppiset tosiaan reissaavat Prahaan, mutta kuinka ollakaan - kihlaus purkautuu jo paluumatkalla, sillä kertoja-Petrin näkökenttään oli ilmestynyt paikallinen neito, H. Enempää hänen nimestään ei paljastu.
Linja-autossa Helsinki-Vantaalta Tampereelle, silloin Prahasta palattuamme, huomasin että jos hylkää toisen, jää yksin.
Päätin matkustaa pian takaisin Prahaan. Minulla ei ollut rahaa, mutta ainakin tiesin nyt, missä minun kuuluisi olla. Olen tiennyt sen elämässäni kaksi kertaa: siinä linja-autossa ja pari vuotta myöhemmin Kööpenhaminan Raatihuoneen torilla.
Alusta asti tajuan lukevani Petrin omiin muistoihin peilautuvaa pohdiskelua. Hän jää koukkuun toistamista vaativiin matkoihin Prahaan. Myöhemmin hän kuulostelee itseään nuorena, aikuisenakin. Hän on paitsi valokuvannut myös kirjannut muistiin häivähdyksiä havainnoistaan. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin oltuaan pitkään naimisissa Liisansa kanssa ja lasten lennettyä pesästä Prahan muistot vaativat penkomista. Kaikki aineisto löytyy tietystä laatikosta. Pitäisikö materiaali hävittää? Mitähän jälkeen jäävät tekisivät kuville, kirjeille ja muille papereille? Mitä lapset ajattelisivat isästään? Siinä kysymyksiä, joita moni pohtii itsekseen.
Kesken viimeistä Prahan-matkaa Petri palaa Suomeen:
Liisa oli minua vastassa.
Hän sanoi, että olin jotenkin muuttunut.
Liisa muistelee sitä minun Kööpenhaminasta paluutani edelleen. Hän sanoo, että näytin Intiasta saapuvalta gurulta, jonka ympärillä leijuu syvä rauha. Saattaa sitten olla, olin onnellinen, olin päässyt pinteestä. Se onkin ainoa mielenrauhan muoto, jonka tunnen: jonkin muutoksen aikaansaama pelastumisen tunne. Junan liikkeellelähdön. Migreenikohtauksen hellittämisen. Joulunpyhien päättymisen.
Tähän blogijuttuun kerin kirjasta esiin vain punaisimman langan. Yksi lämmin säie johtaa muistoihin äidistä. Mainita kannattaa myös ilmapiiri Prahassa vuosien 1980-90 taitteessa, jolloin Itä-Eurooppa mullistui. Kaupunkikuva muistutti silloin vielä sota-ajasta. DDR:n sortuessa junista poistui itäsaksalainen tiukka rajavalvonta, mutta tapa vältellä puhumista vieraiden kanssa säilyi ainakin H:lla. Kuka tahansa näet saattoi olla kyttä.
Loppupuolella kirjaa tulee vastaan tiivis raportti perhe-elämästä. Vaimon hahmo piirtyy selväksi. Hän on ollut se, joka on joustanut. Hitaasti mies tajuaa, mitä on pakottanut vaimonsa kestämään. Ja saa sanotuksi: Minä rakastan sinua.
Kirja käsissäni huokaan tyytyväisenä, että Petri on suodattanut kokemuksistaan tiiviin romaanin eikä ainakaan toistaiseksi hävittänyt aineistoaan. Havahtuminen omaan itsekeskeisyyteen nuorena ja vielä myöhemminkin tuntuu ihmeeltä. Siitä välähtää esiin kokemus sieltä, toinen täältä. Pitkään jatkunut pakko palata Prahaan hellittää oivallukseen: yksipuolinen rakkaus ei ole rakkautta lainkaan, ei edes yksipuolista. Olihan H kerran kuiskannut: En rakasta sinua.
Vähiin sivuihin Petri Tamminen mahduttaa runsasta sisältöä hykerryttävästi. En muista aikoihin lukeneeni yhtä sävykästä elämisen pohdiskelua miehen kokemana.
7 kommenttia:
Sinä olet päässyt hienosti ohi tuon pitkittyneen rakkausjutun ja osannut keskittyä kirjan isompaan sanomaan. Minulla kävi niin, että kiukustuin kamalasti siitä muistoon takertumisesta enkä siksi enää pystynyt keskittymään kunnolla siihen vapautumiseen ja rakkauden laajempaan tarkasteluun kirjan lopussa.
Minulle olisi ehkä sopinut paremmin, jos niitä todellisia rakkauksia - vaimon ja äidin - olisi käsitelty ja painotettu enemmän. Niistäkin kuvia, ei vain niitä vanhoja otoksia! Olen niin hyperuskollinen ihmissuhteissani, että se tässä varmaan häiritsi lukukokemustani. Tunnen, että tuollaisen merkityksen antaminen vanhalle heilastelulle on petturuutta.
Ehkä minun on luettava tämä kirja uudelleen.
Minusta Tamminen tutkii itseään kokemuksista pikku hiljaa kypsyvänä. Ensin hän sekoittaa parikymppisen himokkuuden rakkauteen. Kumppanit vaihtuvat. Kestää pitkään, ennen kuin hän alkaa nähdä itsensä paitsi H:n myös vaimon silmin. Oma itsekeskeisyys hätkähdyttää.
Harmaat kuvat kertovat mielestäni sekä itsetuntemuksen haparoinneista että epämääräisistä kiinnostuksen kohteista. Koska teidän huushollissa hyvät kuvat ovat kouluttaneet katsojaansa, tajuan hyvin, miksi Tammisen kirjaan präntätyt otokset eivät puhuttele sinua.
Jos kirja on yhä hollilla, katso aukeamaa 64 - 65. Kuvien lisäksi teksti kertoo paljon. Hän samastuu kuvan ovea kantaviin naisiin, joista ensimmäinen ja nuorin hymyilee vienosti, toinen näyttää uhmakkaalta, kolmas varmalta. Tamminen kokee olevansa omissa kantamisissaan jossakin ensimmäisen ja toisen kantajan vaiheilla, kaukana kolmannen itsenäisyydestä. Mutta ymmärtää, että tuollainen itsenäisyys voisi jossakin odottaa.
Ymmärrän hyvin nuoruuden seikkailuja, mutta en pidä tuosta itsekkyydestä että jauhetaan niitä suhteita toisen läheisen kanssa, jota ne satuttavat. Se on itsekeskeistä ja epäempaattista. Olen aina inhonnut sitä Juice Leskisen laulamaa ole mulle vähän aikaa hän. Kuinka omahyväistä!
Leena, just tuo. Juice oli kirjoittanut tämän jonkun rakkaussuhteen päätyttyä. Ja se kauhea laulu Beautiful Maria of My Soul, jonka taustatarinassa Kuubasta USA:han loikannut mies mouruaa Kuubaan jääneen naisen perään, jolla on kaiken lisäksi yhteyksiä johonkin rikollisliigaan. Hänellä on hyvä avioliitto ja kaikkea, mutta ei osaa olla tyytyväinen.
Minusta Tammisen olisi pitänyt hävittää se laatikkonsa paljon aiemmin.
Joo, nuoruus ja se etsintä on erikseen, mutta kun päätös on tehty, niin mitä noita säilyttämään. Toisen on ikävä katsella, että siinä se vaan vaalii vanhaa suhdettaan ikään kuin varasuunnitelmana eikä ole kokonaan läsnä yhteisessä elämässä.
Lissu, olen palauttanut kirjan, mutta muistan kyllä nuo kuvat.
Minua vain ärsyttää niin paljon se, että Tamminen tarkastelee asiaa vain itsensä kautta eikä minusta vieläkään tajua, miten paljon tämä hänen matkansa "vapautumiseen" on loukannut vaimoa. Hän toteaa vain, että kylläpä vaimo on ollut kärsivällinen tms.
Jos oma mieheni julkaisi tällaisen kirjan ja, niin minä tuntisin itseni nolatuksi ja olisin raivoissani.
Olen näköjään lukenut Tammista eri vinkkelistä. Semmoista sattuu...
Itsekeskeisyys taisi olla myös Tammisen löytö omasta minästään, kun hän lopulta oikeasti näki vaimonsa ja sen, miten tämä oli joustamistaan joustanut. Silloin vasta mies kypsyi tunnustamaan rakkautensa.
Lähetä kommentti