Laituriekskursio

Piti lähteä kauas meren saareen asti katsastamaan laituria. Melkoisen pelin vävy olikin hankkinut paikkaan, jota ei voi mitenkään sanoa helpoksi. Kovat tuulet painavat ulapalta, talvella jäät ryskyttävät. Monta laituria talvet ovat jo vieneet mennessään takavuosikymmeninä. Tämä viimeisin on vakaasti sijoillaan yhden talvikoettelemuksen jäljiltä ja meinaa kuulemma pysyä tulevinakin talvina.

Tämmöinen ponttonilaituri mukautuu mukavasti veden korkeusvaihteluihin. Niitä riittää myös mökkilammella, muttei muita kuvan komistuksen vaivoja. Ei murjo myrskyaalto eivätkä jäämassat paina, kun lammen pinta-alaa lienee vain 70 m x 100 m. Niinpä vävy ehdottaa, että hommaisin omilla puutolpillaan seisovan laiturin, jolle voisi rakentaa myös kaiteen toiseen laitaan ja tietysti uimaportaat laiturin päähän. Pikkuisen nyt mietityttää, miltä semmoinen rakennelma näyttäisi matalan veden aikaan. Ettei vain portailta joutuisi tekemään jonkin sortin pellehyppyä veteen päästäkseen....

Toistaiseksi toimin kuin kuvan Tirri-neiti. Painelen rannasta veteen turhia tuumailematta. Näillä hellelukemilla lammessa tulee polskituksi pari kolmekin kertaa päivässä. Vesi on tuntuvasti viileämpää kuin ilma, muttei sentään niin viileää kuin merellä. Siellä olisi tainnut jäädä uimatta ilman laituria. Mutta kun portailta pääsi sujauttamaan itsensä veteen, homma tuli hoidetuksi. On kuitenkin myönnettävä, että lempeisiin lampiuinteihin tottuneena uiminen aallokossa jäi pikaiseen käännökseen.

Maalaismaisemaa ja -elämää

Tuli äkkilähtö Liedosta Uudellemaalle, kun pääsin kaukomaille lentäneen sijaisena käyttämään valmiiksi ostetun teatterilipun. Siispä eilen auton nokka ensin kohti Siuntiota, hetken huilaus ja taas eteenpäin!

Illansuussa Siuntion rannalta startattiin kohti Helsinkiä ja ravintolan kokoisen mutkan kautta Kansallisteatteriin. Sen Pienellä näyttämöllä oli tarjolla Veijo Meren näytelmä Nuorempi veli vuodelta 1970. Siitä on vallan mainio neljän minuutin esittelyvideo nähtävissä teatterin sivuilla osoitteessa http://www.kansallisteatteri.fi/ohjelmisto/index.php?we_objectID=285. Videosta saa hyvän kuvan niin esityksen painotuksista kuin tyylistä. Iltaruskon maisemissa eletään.

Itse näytelmä tarjoilee kipeästi hauskan kuvan maalaistalosta, johon perikunta on juuttunut isännän kuoleman jälkeen. Vanhin poika kantaa hartiat lysyssä isännyyden taakkaa. Nuorempi veli kirmailee ja hulluttelee huolettomana. Kolme sisarta mustissaan kulkee äitinsä vanavedessä kirkkoon ja sieltä takaisin juorut mukanaan. Voi niitä juttuja! Tarkan ilkeitä, kateuden värjäämiä myrkkypistoja sinkoilee yhdestä jos toisestakin naapurista. Hulppea on myös kylän nuorten miesten pesäpallo-ottelu. Sukkelimmat pelaajat nappaavat myös naiset. Huimia piirtoja henkilöhahmoihin karttuu ripeästi vaihtuvin kohtauksin. Esimerkiksi yhä loittommas elävien joukosta kaikkoava vanhaemäntä kiikkustuolissaan lakkaa heilauttelemasta sääriään, mikä alkuun oli vahva osoitus elämisen meiningistä. Hän on täysin pihalla siinä vaiheessa, kun talon tyttäret ovat heikoin taidoin järjestelemässä perinnönjakoa. Vanhempi veli yrittää luikerrella voimattomana syrjään, nuorempi veli, joka pärjäilee hyvin palkkatyössä, viittaa kintaalla koko touhuun, perinnöstä jokseenkin osattomaksi jäävä tytär lähtee kiukuissaan talosta, toinen pelastautuu naapurin emännäksi, kolmas kai jää auttelemaan vanhapoikaisäntää. Tällä tavoin monet pientilallisten perheet ovat kaiketi hajonneet.

Tässä vielä kuva näytelmää esittelevältä sivulta:

Sääli ettei se, jolle lippu oli varattuna,  päässyt itse näkemään tätä Meren hulppeaa näytelmää muutaman vuosikymmenen takaisista maaseudun hämäläisistä. Hän nimittäin on itse se nuorempi veli, joka pääsi kouluun ja sitä tietä tuskitta irti kotitalosta. Vanhempi veli tottui lapsesta asti näkemään itsensä seuraavana isäntänä, jolla ei ollut valinnan varaa. Ja - totta tosiaan - sisaret ovat hyörineet emännättömän kotitilan ympyröissä vuosikymmenestä toiseen.

Nakurannan narisija

Pari iltaa sitten Ruissalossa askeleet veivät tuulensuojaiselle rannalle, jolla myös nakuilijat tapaavat viihtyä. Tällä kertaa paikalla oli vain yksi kiviä kasaillut ukko, joka pian poistui. Jäljelle jäi namupaloja kärkkyviä pikku otuksia. Orava säntäsi ensimmäisenä miltei kylkeen kiinni, kun rupesin availemaan eväslaukkua. Kun mitään ei herunut, kurre loikki tiehensä. Silloin paikalla oli jo uusi yrittäjä kyttäilemässä. Kuvan naurulokki tepasteli edestakaisin valmiina hotkaisemaan, jos suupala heruisi. Ilmeisesti rannan vakituiset käyttäjät tarjoilevat yhtä ja toista syötävää, mutta minä pysyin kylmänä, vaikka tipu alkoi äkäisesti naristen äännellä. Kuulosti ihan kiroilulta. Ei sentään ampua ruiskauttanut haisevaa vastalausettaan yläilmoista käsin.

Lähellä uiskenteli kokonainen parvi joutsenia ateriapuuhissa. Niinpä luulisi lokeillekin löytyvän ruokaa luonnosta näin kesäaikaan. Rannalla piipersi myös yksinäinen alli. Kai se löysi syötävää vesirajasta, kun siinä niin uutterasti jotakin haki. Lokki oli ainoa, jonka yritteliäisyys kohdistui ihmisen eväisiin.

Paikka on kaiken kaikkiaan ylen ihana. Satunnaisenkin matkailijan kannattaa poiketa Ruissalossa ja hurauttaa saman tien Saarronniemen rannoille asti haistelemaan merituulia. Siellä tosiaan näkee lintuja läheltä avarissa maisemissa.