Nimien jäljillä

Meitä on kaksi naapurusta, joista kumpikin on pitkään ollut tyystin kiinni kirjoituspuuhissa. Ensimmäisenä oman julkaisunsa sai painosta Marja-Riitta Perttula, ystäväni opiskeluajoista asti. Hänellä on kokemusta paikannimien keruusta jo osana opintoja. Vuosikymmeniä myöhemmin aarteita sopi pöyhiä esille omista arkistoista. Lisää karttui, kun puuhaan tarttui.

Hauskoja juttuja Liedon paikoista nimineen ilmestyi melkoinen sarja Turun tienoo -lehdessä parisen vuotta sitten. Lukijoiden myönteiset kommentit kannustivat tekijää niin, että hän valikoi, täydensi ja toimitti aineistosta kirjan Liedon paikannimiä ja tarinoita (2015). Kirja oli mahdollista myös kuvittaa. Aika puuha oli siinäkin, kun kuvia otettiin ja kerättiin osittain talkoina. Loistokas lisä teokseen tuli Hannu Nurmen piirroksista. Kirja on osoittautumassa myyntimestykseksi. Moni lukija innostunee kiertelemään ja kaartelemaan kirjan tarinoiden paikoissa, kunhan kevät koittaa.

Huhtikuussa 2014 Turun Tienoossa Marja-Riitalta ilmestyi juttu Karviaisten Kaijasta. Kirjasta se löytyy muokattuna. Tässä malliksi kopio lehtijutusta:

Kuka on kuullut Karviaisten Kaijasta? Kaija istuu lujasti keskellä peltoa Karviaisten kylässä Liedon ja Auran rajalla. Kaija on iso, terävänokkainen irtokivi.

Perinteen kerääjän H. A. Reinholmin (1819-83) mukaan Kaija muistuttaa Lapin seitaa. Kaija oli talvitien maamerkki, jonka kautta hevosmiehet kulkivat Turkuun markkinoille. Ensi kertaa matkaavan piti kumartaa Kaijalle ja luvata matkatovereilleen viinaa tai olutta sisältävä härjänkannu. Ellei tämä suostunut sovinnolla Kaijaa syleilemään, hänet vietiin paikalle väkisin tai hänen hattunsa heitettiin kiven päälle. Siihen jäi tulokas yksin hattuansa kiskomaan. Erään kyläläisen muistissa oli vielä yläneläinen isäntä, jonka piti heittää poikansa lakki kiven juureen, kun tämä ei muuten suostunut Kaijaa kumartamaan. Karinaisisten vastaavaa kiveä nimitettiin Kaisaksi.

Härjänkannu voitiin juoda kiven ääressä tai vasta kaupungissa. Härkämies tarjosi usein kaksikin kannua, ja muut pani sarvet eli vielä kannun lisää. Härkäkannun nimi johtuu siitä, että ensikertalaista, nuortamiestä, on kutsuttu nimellä mullipoika, härkäpoika tai härkämies.

Vastaavia palvontamenoja on mm. Virossa ja Norjassa, usein kaupunkeihin johtavien reittien varrella. Prof. Matti Klinge on esittänyt, että kyse on alkuaan muinaisskandinaavisen Thor-jumalan palvonnasta; tämä kun oli myös matkustavaisten suojelija.

Nimet Kaija ja Kaisa ovat Katariinan kansanomaisia muotoja. Turun tuomiokirkossa omistettiin Pyhälle Katariinalle alttari v. 1370, ja kun hänen symbolinaan on ratas, arvelen, että Thor on vaihtunut kristilliseksi Kaijaksi, mutta rituaali on säilynyt.

 ''''''

Oma tuotokseni on 75-sivuinen vihko nimeltä Lindberg-Lähdemaan suvun juuria Rymättylässä. Julkaisua en myy, vaan lahjoitan yhden kappaleen asianosaisille. Halukkaat saavat myös PDF-tiedoston sähköpostitse, jos on tarpeen monistaa lisäkappaleita. Tänään vein postiin kasan isoja kirjekuoria, joihin olin työntänyt sekä saatekirjeen että yhden vihon. Osoitteisiin merkitsin isän puoleisten serkkujeni tai heidän läheistensä nimen. Selvitys näet koskee Rymättylään 1700-luvun puolivälissä juurtunutta pitäjänräätäliä ja hänen jälkeläisiään. Näistä yksi olen itsekin.

Nimien jäljissä uurastin alakerran emännän tavoin, vaikken joutunut pohtimaan semantiikkaa enkä löytänyt kaikkia nimiä ihan itse. Hauskin oli nimitieto Petter Bårg(h)ista. Tämmöinen Petteri löytyi Åbo svenska församlingista, samoin hänen vaimonsa ja poikansa Gustav. Kustaa mainitaan tietyssä Rymättylän kylässä syntyneeksi. Hän oli ensimmäinen siinä isälinjassa, josta aina päädyttiin pitäjänräätäliksi, kunnes oma isoisäni ei enää ommellut vaatteita, vaan tarvittaessa eläinten haavoja sen verran kuin eläinvälskärin sopi. Isäni veljistäkään ei enää tullut räätäleitä, vaan merimiehiä tai laivanrakentajia. Kotisaarelta oli lähtenyt yksi ja toinen jo varhain.

Huokaan helpotuksesta syvään. Huomaan ilokseni, että niskakipu on hellittämässä. Helpotusta ja iloa tuottaa sekin, että uskon nyt osaavani vastata lastenlasten kysymyksiin menneistä isän puoleisista sukupolvista. Jo puolen tunnin kuluttua joudun ensimmäisen tenttiin, kun poikani perheineen tulee hakemaan ja katsastamaan eilen painosta saatua vihkoa. Saa nähdä, mikä on vastaanotto...

Elokuvalla on hetkensä

Pitkästä aikaa rauhoituin katsomaan leffaa. Tallensin eilen YLE Teemalta itävaltalaisen Michael Haneken ohjaaman elokuvan Rakkaus (Amour). Esittelyteksti luonnehtii sen mestariteokseksi, joka täsmällisin, rauhallisin viivoin piirtää vanhan pariskunnan tarinan. Se sai ihmeellistä lisäväriä siitä, että olen omassa suku-urakassani lähes perillä. Aistin kaiken aikaa, kuinka yksi sukupolvi on väistymässä, toinen astumassa tilalle. Elokuvan viimeinen kohtaus tarkoittaa minulle juuri tätä.

Esittelyteksti muistuttaa sanonnasta, että elämänpiiri kapenee vanhetessa. Kapeneeko se todella? Vai keskittyykö? Kaventaako se, että keskittää ja rajaa? Aika tihenee. Turha karsiutuu. Välttämätön jää.

Sukututkijallekin on käynyt ilmeiseksi, kuinka vähiin jäljet ihmisistä karsiutuvat. Ja sitten vielä tällainen jälkien tulkitsija yhä karsii painottaessaan joitakin seikkoja toisten kustannuksella. Elokuvan täysi vaikutus tuntunee vasta, kun olen nukkunut edes yhden yön yli.  Ehkä huomenissa täydennän tätä tekstiä.

Niinhän tässä kävi, että leffan kuvat ja tilanteet viipyvät ajatuksissa aamullakin. Aviomies on se, jonka kokemana avioparin myöhäisen vaiheen tilanteisiin katsoja otetaan mukaan. Vaimon sairastumisen yllättämän miehen mieleen pulpahtelee muistoja, joissa hän yhä näkee vaimonsa soittamassa flyygeliään yhtä lailla kuin tiskaamassa. Vaimon arkinen huolehtivaisuus jatkuu ajatuksissa, vaikka sairaus on vienyt vaimon lopulta makaamaan epätoivoisena sänkyynsä. Päivittäiset tilanteet kiertyvät yhä raskaammiksi. Tyttären yllätyskäynnit rasittavat, eivät helpota. Yöllä miestä riivaa painajainen.

Paljon elokuva saa sanotuksi paitsi pitkän, hyvän avioliiton loppuvaiheista myös vanhempien ja ainoan lapsen suhteesta. Isä ihmettelee, miksi tytär puhuttelee häntä kuin ymmärtämätöntä lasta. Tyttären ahdistus halvaantuneesta äidistä purkautuu syytöksinä isää kohtaan. Tytär ei tiedä sitä, minkä kaiken katsoja on nähnyt: isän hoivaamassa ja kaikin tavoin auttamassa rakasta vaimoaan, neuvottelemassa vaimonsa kanssa hoitajista ja palkkaamassa näitä. Palkatuista hoitajista koituu lisäriesa, kun ainakin yksi osoittautuu tylyksi. Kovakouraisesti pestäessä vaimo huutaa "Sattuu, sattuu!". Mies näkee ja kuulee, mitä tapahtuu, kutsuu hoitajan olohuoneeseen ja antaa tälle potkut. Tiivis kohtaus näyttää, kuinka eri maailmoissa hoitaja ja mies elävät.

Aviomies saa vaimonsa rauhoittumaan silittämällä kättä. Mutta kun olisi juotava, vaimo tekee tenän. Miehen viedessä juoma-astiaa vaimon huulille suu pysyy tiukasti kiinni. Mies huokaa ääneen: "Sinähän kuolet, ellet juo." Vaimon silmissä välkähtää, että perille meni. Kuolla hän haluaa, ei juoda. Ja lopulta miehen avulla tapahtuu, niin kuin vaimo tahtoo.

Tunnelma tarttuu. Pariskunnan avaran kodin aulan kautta siirtyillään tilasta ja tilanteesta toisiin. Nähdään, kuinka käy yritysten kuntouttaa vaimo jalkeille. Kuva toisiinsa tukeutuvasta pariskunnasta muistuttaa ajoista, jolloin rakastavaiset tanssivat lähekkäin. Seuraa myös innokas harjoittelu sähkökäyttöisellä pyörätuolilla, kunnes törmäily turhauttaa itkuun asti. Lopulta uudet tukokset aivoissa sortavat naisen puhumattomaksi vuodepotilaaksi. Mies on luvannut, ettei tätä viedä sairaalaan. Ja pitää lupauksensa.

Heti elokuvan alkajaisiksi aulan kautta kulkee porukkaa. Viittauksen tapaan katsoja saa tietää, nähdäkin, että huoneistosta on vietävä pois kukin koristeltu vainaja ja siivottava paikka hajuttomaksi. Ikkunoita avataan. Leffan mittaan aviomies on aika ajoin tavannut avoimesta ikkunasta sisälle aulaan pyrähtäneen kyyhkysen. Viimein hän pyydystää sen huopaan laskematta enää vapaaksi. Päätös kaiken lopusta kypsyy. Katsojan kuviteltavaksi jää se, mitä miehelle tapahtuu, kun hän aulan kautta siirtyy ulko-ovelle ja poistuu ikään kuin yhdessä vaimonsa kanssa.

Elokuvan alku liittyy sen loppuun. Mitään kiirettä ei enää ole. Siistityt huoneet alkavat kaikua askeleista. Katsoja huomaa mustiin pukeutuneen, tyynen tyttären. Hän silmäilee ympärilleen, kulkee huoneesta toiseen, kunnes asettuu isänsä tuttuun tuoliin. Tytär tulee jatkamaan elämäänsä kehyksenä kaikki se, millä vanhempien rakkaus ja koti ovat hänet ympäröineet.

Elokuva on kaunis, koskettava kuvajainen toisiaan rakastaneista ihmisistä. Yhdessä he kokivat myös elämän murenemisen. Tytär ja tämän perhe ovat seuraava lenkki ketjussa.

Adak-Ulla, mahtimamma Västerbottenista

 Sain lukeakseni erikoislaatuisen kirjan erityislaatuisesta ihmisestä koko nimeltään Ulrika Lovisa Andersdotter-Asp. Hän syntyi vanhempiensa esikoisena helmikuun 4. päivän pakkasyönä 1819 ja tuotti poikaa odottaneelle isälle pettymyksen. Muutamassa vuodessa isä kumminkin huomasi, että tyttö oli paljon enemmän kuin hän rukouksissaan oli osannut edes pyytää. Kuusivuotiaana lapsi luki Raamattua, oppi myös kirjoittamaan. Kaiken lisäksi hän oli vahva ja energinen jopa niin, että auttoi isäänsä kaivutöissä alle kymmenvuotiaana. Tytöllä oli sekin erityiskyky, että hän aisti tuonpuoleisia viestejä. Ennen pitkää hänen määrätietoisen toimeliaisuutensa tuloksena muotoutui koko Adakin kylä.

Tarinoita tästä aikanaan kahdeksan lapsen äidistä ja talon vaurautta kartuttaneesta emännästä on kerrottu pitkään. Britta Stenberg on kuunnellut juttuja niin tarkkaan, että niistä oli mahdollista luoda romaani faktaa ja fiktiota lomittaen. Päähenkilö on itsestään selvästi poikkeuksellisen lahjakas Ulrika eli Ulla. Kirjan ensi painos ilmestyi 1997, tasan sata vuotta Ullan kuoleman jälkeen. Toinen, korjailtu painos julkaistiin 2014. Kirjailijan omistuskirjoitus ja lahjan saaja, Reneé, löytyvät nimiösivulta. Seuraavalla sivulla tämä siirtää kirjan joululahjana pojalleen, joka on suoraan alenevassa polvessa yksi Adak-Ullan jälkeläisistä. Tämä poika on jo muutaman vuoden kuulunut minunkin lähipiiriini vanhimman tyttärentyttären kumppanina, 12.8.2016 alkaen vihittynä aviomiehenä, sittemmin myös pariskunnan kahden lapsen isänä.

Kirjasta selviää, miten Ullan neuvokas esikoispoika Johannes hämmästytti kerran tarkastuksia tekevää metsänhoitajaa, suurta herraa. Oppaana toiminut kymmenvuotias nappasi paljain käsin metson, väänsi siltä niskat nurin ja ojensi linnun herralle. Palkkioksi mies julisti juhlallisesti, että poika ansaitsee pysyväksi nimekseen Lindsköld. Siitä asti Johannes ja hänen jälkeläisensä ovat kantaneet komeaa nimeä. Yhä se velvoittaa pian metsäinsinööriksi valmistuvaakin.

Koska tästä uudesta painoksesta ei löytynyt kuvia edes kirjailijan sivuilta, skannasin sekä etu- että takakannen ohessa näytettäväksi ja tutkittavaksi.

Parisataasivuisen romaanin luin nopeasti. Ullan koko elämänkaari toimii runkona, jonka selkeä jäsentely helpottaa rivakkaa etenemistä tekstissä. Kompastelin vain joissakin sanoissa. Olisi tarvittu muiden sanakirjojen lisäksi ruotsin murteiden sanakirjaa, jollaista en tullut etsineeksi Internetistäkään.

Vetävästi kirjoitetut lyhyet luvut pitivät lukijan otteessaan. Jokaisen edeltä löytyi myös opastava asiatekstin pala, jossa mainitaan keskeiset tosiasiat. Kirjoittajan ammattitaito toimittajana ansaitsee ison kiitoksen, samoin se, että Adak-Ulla aiheena sytyttää myös lukijaa. Kaunis kiitos siitäkin, että sain kirjan lainaksi.Tätä kirjoittaessani se on jo postin kyydissä matkalla omistajalleen.

Ollapa minullakin jotain tosi vahvaa kerrottavaa isäni suvusta! Yhtä ja toista mainittavaa on kertynyt, vaikka paljon olennaisia tietoja on päässyt häviämään. Nuoren ihmisen tuttuun tapaan en ymmärtänyt jututtaa sukulaisia ajoissa, mitä harmittelen tämän tästä. Hankalaa nykyään on sekin, että ihmisten asioista pitää enimmäkseen vaieta. Sukututkijoiden tapaamisissa asiasta kuulee yhtenään. Tätä nykyä ymmärrän, etten voi ainakaan luvatta jaella löytöjäni julkisesti, vaan on pysyttävä asianosaisten piirissä. Jouluun mennessä jotakin esiteltävää yritän tarjoilla niille, joilta olen saanut aineistoa omiin sukujuttuihini. Ullan uljas tarina lisäsi puhtia tarttua työhön, joka ei ole karttunut lainkaan kesän mittaan.

Romaani vuosikymmenten takaa

Kauan sitten lapsuudenkotiini ilmestyi nidottu romaani nimeltä Ani (1959). Sen oli mitä ilmeisimmin antanut Laila Kantola, kirjan kirjoittaja, jonka vihdoinkin ymmärrän isäni serkuksi isänisän puolelta. Koskaan en muista puhutun, mistä teoksessa on kyse. Tuskin sitä kukaan meillä tuli edes lukeneeksi. Äidistäni en ole varma, sillä hän harrasti paitsi lehtien myös romaanien lukemista. Isäni luki vain sanomalehtiä.

Vasta nyt, kun sukututkimus pitää minua pihdeissään, ryhdyin etsimään kirjaa hyllyistäni. Eipä löytynyt enää. Kahden ison muuton yhteydessä olen näet poistanut paljon kirjoja. Pehmeäkantisia meni polttokelpoisiin jätteisiin, satukirjoja läheiseen päiväkotiin, tutkimuksia kirjastoon, muita kelvollisia opuksia lastenlapsille. Pehmeäkantisena Ani lienee haipuvan tovin lämmittänyt Turun seudun taloja, sillä vielä vähän aikaa sitten Orikedolla toimi polttolaitos, jonne kuskattiin roskat poltettaviksi ja sitä tietä kaukolämpönä kiinteistöihin jaettavaksi. Nykyään rojuja raijataan kauas Turusta, osa Ruotsiin asti, mikä tuntuu hullun hommalta.

Ihmeekseni Turun kaupunginkirjastosta Ani yhä löytyy, samoin Wikipediasta hiukan tietoja Laila Kantolasta. Syntymäajan perusteella etsin Turun maakuntarkistoon tallennetuista lähteistä lisää tietoja hänestä. Vuoden 1902 lokakuussa kastetuista selvisi, että hän on kuin onkin kultaseppä Kantolan ja isotätini tytär. Tämmöisestä kultasepästä muistan joskus puhutun. Lähes päivittäin manaan itseäni, etten ole tarttunut sukutietoihin silloin, kun muistajia oli vielä kertomassa asioista. Ihmekö siis, että uteliaan hämmentyneenä jäljitän tiedonmurusia myös Kantolan perheestä. Mikähän Ani-romaanin perheen kuvioista toistaa Lailan omia lapsuus- ja nuoruusmuistoja? Yhtä ja toista piiloutunee sepitteen sumuverhoon. Aika lailla totena voinee kuitenkin pitää sitä, mikä heijastelee keskushenkilön sisäistä maailmaa ja toisaalta turkulaista kaupunkielämää sata vuotta sitten.

Neljästä lapsesta heiveröinen Ani on nuorin. Olen muutaman kerran tavannut Laila Kantolan ja muistan hänet lintumaisen pikkuisena. Väkisinkin yhdistän kirjoittajan Aniin ja kuulostelen tarkkaan, mitä hän tulee sanoneeksi perheestään ja pikku hiljaa yhä enemmän itsestään. Puhelimen kameralla skannasin tähän tekstin, joka lienee alkujaan ollut kansipaperin takakannessa. Siitä välittyy  kerrontaa sävyttävä varovaisuus.

Seikka, johon harvoin olen kirjoissa törmännyt, on Anin ja hänen sisarustensa välinen kateus, aika ajoin tulisiksi tappeluiksi yltyvä. Ani on vielä melko nuori, kun perheen kaunotar Ellu kuolee keuhkotautiin. Sama tauti on jo vienyt perheen pojan Mikon. Jäljelle jäävät vain Laura ja Ani, ainaiset kiistakumppanit, sekä äiti, sillä isäkin on kuollut. Ani tuskin muistaa isästään muuta kuin tämän viihtymisen seuramiehenä. Äidiltä tyttäret tottuvat saamaan milloin leninkejä, milloin turkkeja ja aikuistuttuaan jopa kalusteita omaan kotiinsa. Pitkää työpäivää perheen jonkinlaisen tehtaan johdossa tekevä äiti tuntuu parhaansa mukaan toimivan tasapuolisesti. Silti nämä tyttäret epäilevät toisen aina saaneen enemmän.

Hämmentävän taiten Laila Kantola kuvaa lapsen ja myöhemmin myös naisen mielen ailahduksia. Ani jättäytyy usein ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Hän liikuskelee yksinään jokirannassa, Vartiovuorenmäellä, tuomiokirkon ympäristössä, Brahen puistossa ja kirjoittaa eloisasti kaikkesta havaitsemastaan. Kuvaukset koulutytön ihastumisista ja kesänvietosta kaupungin ulkopuolella ovat mainioita nekin. Kummalliselta tuntuu, että äiti suostuu päästämään ylen nuoren ja lapsekkaan Anin naimisiin Thuren kanssa, joka asuu alivuokralaisena perheen kaupunkikodin yhdessä huoneessa. Mies on melkoisesti vanhempi kuin Ani. Nykylukija oudostelee, kuinka arastellen pariskunnan seksielämä alkaa ja kokee jokseenkin saman tien haaksirikon. Ani on kuitenkin tullut raskaaksi, mutta saa keskenmenon, josta ei juuri puhuta. Trauma jää hoidotta.

Thuren matkassa Ani muuttaa Helsinkiin. Siellä hän aviomiehen mitenkään rajoittamatta kohtaa muutamia miehiä, jopa mahdollisia uusia aviomiehiä. Ihastumiset haihtuvat aikanaan. Kirja päättyy jonkinlaiseen resignoituneeseen tyytymiseen siihen elämään, jossa Ani voi jatkaa hiljaista oloaan samassa asunnossa Thuren kanssa kuin tämän taloudenhoitajana. Ani ei kaipaa fyysistä kosketusta. Hänelle riittävät kirjojen kautta välittyvät elämykset.

Tässä sukulaistarinassa minulla riittää miettimistä.

Kaikella rakkaudella ja muutakin mainittavaa

 

Onneksi tallensin Kotikatsomossa lähetetyn Matti Ijäksen ohjaaman Kaikella rakkaudella. Se näet häipyy tuota pikaa Yle Areenasta, mutta minulla se säilyy omissa tallennuksissani. Uusintojakin lienee yhä luvassa, koska itsekin nappasin aarteen ehkä kolmannesta uusinnasta. Edellistä  - vai ensiesitystä? - noin vuosi sitten referoi tarkasti Elokuvahömppää -bloggari ja liittää tekstiinsä runsaasti kuvia. Suosittelen. Jätän referoinnit ja esitän vain ison kiitokseni. Katselukokemus rinnastuu Rosa Liksomin ja Katja Ketun huimien proosateosten lukemiseen. Niiden häkellyttävät tapahtumat, kiehtovat henkilöhahmot, sävykäs kieli tuottivat lukiesssa vahvoja mielikuvia. Leffaa katsoessa ei tarvinnut kuvitella paikkoja eikä ihmisiä, vaan sai seurata kerrassaan häkellyttävän tarkkaa ja heittäytyvää näyttelemistä, säpäkkää dialogia, upeaa kuvausta, tragiikkaakin. Krista Kosonen, Sampo Sarkola ja Tommi Korpela ovat keskeisissä rooleissa. Muitakin, kuten kahta lasta, sopii kehua.

Kun leffa tuli viime sunnuntaina, Paavon-päivänä 25.1., minulla oli meneillään tuttu tammikuun tapaus: omat synttärini. Ei silloin leffoja katsella. Aikamoiset kekkerit syntyivät oman ison porukan voimin, vaikka ihan kaikki eivät olleet edes paikkakunnalla. Puheen pulinaa ja ääntä piisasi niin, että sai melkeinpä anella suunvuoroa.  Hauskutusta riitti myös yhteisen joulumatkan kuvista. Tässä yksi malliksi Kap Verden Sal-saaren suolavesialtaasta, jossa hetken kelluimme. Osa poppoosta kuikuili yhä rannalla kameran lauetessa.

Kun tämän viikon arkia on eletty jo kolmatta päivää, kannattaa mainita keskiviikkoinen käynti Turun maakunta-arkistossa. Sinne vie tieni usein, kunnes minut on riittävästi opastettu sukututkimuksen saloihin. Onnenkantamoisiakin on jo kohdalle osunut, sillä taannoin löytyi pitkään sukuja tutkinut samoilta apajilta. Niinpä sain käyttööni tiedot  hänen selvittämistään sukuhaaroista. Tänään tarjoilin vastavuoroisesti omia löytöjäni. 

Jonkin aikaan taidan nyt pärjätä omin nokkineni, sillä pääsen myös kotikoneelta digiarkistoihin. Etenkin Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen eli SSHY:n jäsenyys avaa väylän kelpo tietolähteisiin. Yhtä ja toista on kuitenkin yhä käytävä nuuskimassa maakaunta-arkistojen tapaisissa paikoissa. Kuvan otin hiljaisena iltapäivän hetkenä tutun arkiston avarasta salista, jonka oikeassa laidassa näkyy palvelutiski. Sen ääreltä työrupeama aina alkaa.

Mihin vielä eksynkään...

Jo vuosia sitten läheisin serkkuni yritti innostaa minua selvittämään, minkä suvun vesoja tietyiltä osin olemme. Silloin en tarttunut syöttiin, eikä ruvennut serkkukaan isoon yritykseen. Nyt, kun hän ollut vuosia maan povessa ja yksi tyttärentyttäristä kyselee aika ajoin sukuasioita, lienee viisainta taipua. Myönnän, että hallussani on yhtä ja toista muistitietoa, jonka voisi jakaa klaanin kesken. Paljon on toki epävarmaa ja -selvää. Koska miesvainajani sukuyhteyksistä tehtiin mittava kartoitus 1990-luvulla, on ihan paikallaan, että minunkin taustaani kirkastetaan jälkeläisille.

Viime vuoden lopulla etsiskelin netistä tietoja sukututkimuksesta - enkä suotta. Wikipedia (http://fi.wikipedia.org/wiki/Sukututkimus) tarjoaa yhtä lailla taustoja kuin tuhdin satsin tarpeellisia linkkejä. Ohjelmiakin löytyy. Ensimmäiseksi tarjoutuvista latasin pari erilaista, mutta kumpikaan ei sytyttänyt: toinen ei taipunut merkintöjen muuttamiseen ja tarjosi ohjeet ranskaksi, toinen taas on maksuttomana perusveriona niin niukka, ettei sillä olisi pärjännyt. Kumpikin taisi lisäksi sysätä kaiken aineiston oikopäätä myös nettiin, mikä ei passaa alkuunkaan.

Olin jo antamassa periksi, kun tietotekniikkaan perehtynyt avulias ystäväni kertoi löytäneensä lupaavan SukuJutut-ohjelman (http://www.sukujutut.fi/). Lähestyvä syntymäpäiväni antoi hänelle aiheen yllätysvetoon: hän lupasi ostaa ohjelmarompun, jonka mukana seuraa A4-kokoinen Sukututkijan ATK-opas (2012), ja antaa koko paketin minulle lahjaksi! Kaiken kukkuraksi paikallinen sukututkimusaktivisti Björn Ahti tuli henkilökohtaisesti viime tiistaina tuomaan ohjelman jälleenmyyntifirmansa nimissä (http://www.bratieto.fi/index.htm). Rupateltaessa kahvikupposten ääressä kävi selväksi, että mies auttaa auliisti kaikissa sukututkimukseen liittyvissä pulmissa jopa kotikäynnein. Kahvilta hän paineli suoraan Turun maakunta-arkistoon opastamaan sinne kokoontuneita alan harrastajia. Hoh-hoijaa, näin hyvässä kyydissä aloittelijan päätä miltei huimasi. Kuitenkin kaikitenkin suurkiitos kyydistä, jolla homma pyörähti saman tien vauhtiin.

Kotiin palattuani minulta onnistui vaikeuksitta ohjelman lataaminen pöytäkoneelle. Saman tien aloin naputella tietoja tauluihin itsestä alkaen. Nyt niitä on jonkinlaisessa hahmossaan jo viitisenkymmentä. Vielä en ole paljoakaan tarvinnut opaskirjaa. Kuvia en kumminkaan ole yrittänyt liittää mukaan. Se homma vaatii oman paneutumisensa eikä liene ylen hankala. Ennen kuviin hurahtamista on otettava yhteyttä muutamaan serkkuun, jotta saan tietää heidän koko nimensä, syntymäaikansa ja -paikkansa. En tosiaan muista edes kuulleeni heidän toisia nimiään saati puolisoidensa ja lastensa nimiä. Itse asiassa seuraavaksi laadin listan kaikista niistä tiedoista, joita olisi tarpeen saada kunkin omaan tauluun, ja lähetän listan sähköpostitse, jos mahdollista. Toki ensin täytynee soittamalla pyytää kauniisti sekä apua että lupaa tietojen kirjaamiseen.

Seuraavaksi on kaiveltava arkistoja. Muistelen naureskellen aikoja, jolloin eka vuoden yliopisto-opiskelijana tein töitä Turun maakunta-arkistossa vuoden verran kymmenen tuntia viikossa. Meitä oli kaksi kopioimassa joitakin kortteja, mistä puuhasta en paljoa tajunnut. Mutta toinen meistä pääsi aiheesta jyvälle, sillä hänestä tuli sittemmin maakunta-arkiston johtaja. Hyvässä lykyssä saan vieraakseni tämän Tainan, nykyisen eläkeläisen, sillä äskettäin sattumalta tavattaessa jo yrittelimme vanhan kaveruuden herättelyä. Olisi yhteisiä jutunaiheita riittämiin! Lienee parasta muutenkin etsiytyä asiaa tuntevien ja harrastavien pariin. Taidan jopa liittyä Turun Seudun Sukututkijoihin, kun kerran näillä nurkin moinen asiantuntijapoppoo toimii.