Startti yskii

 

Mökki-innostuksen laannuttua vapauden huumaa rajoittaa vasemman polven nivelrikko. Erinäisiä hoitotoimia on luvassa lisää, kunnes pääsen kivuista. Niinpä ennen uusia matkailun avauksia tutkailen vanhoista blogijutuista, mitä kaikkea on tullut nähdyksi. Visiitti lapsuudenystävän luona Porvoossa 23.5.2012 antoi aiheen raporttiin, johon linkki vie. Silloin jo mielessä väikkyi pistäytyminen muissakin Suomen rannikkokaupungeissa. Hinku liikkeelle lähtemiseen on yltynyt koronarajoitusten jatkuttua jatkumistaan. Vain kipeä polvi pandemian lisäksi muistuttaa, ettei ihan vielä kannata rynnätä minnekään. 

Ennen muuttoa Turusta Lietoon 2009 ja Akanvirtaa-blogin aloittamista kirjoittelin kuvien kera Näin jokirannassa -blogijuttuja. Niihin sain aineksia tiirailemalla tapahtumia parvekkeeltani. Mitä kaikkea näinkään! Huomaan Blogger-ohjelman kehittyneen, sillä jokirantajuttujeni lay out vaikuttaa nyt katsottuna kankealta. Yritin kohentaa kuvien asettelua ja kokoa, onnistumatta. Digimaailma, jos mikä, elää muutoksesta. 

Netistä löysin hienon talvikuvan entisestä kotitalostani Wileniasta, jonka ylimmän kerroksen oikean puoleiselta parvekkeelta seurasin rannan tapahtumia. 

Kaikkein roimimpiin havaintoihin en tarjoile linkkejä. On hyvä muistaa, että järkyttävän usein kesämekkala tarkoitti jonkun pudonneen tai hyppänneen veteen. Sitten paikalle porhalsi kokonainen liuta pelastajia palokunnasta ambulanssiin ja poliiseihin. Kerran seurasin ryyppyporukan touhuja keskellä päivää, kunnes poliisit lopettivat mahdottomaksi äityneen näytöksen. 

Tässä muutamia maistiaisia jokirannassa asumisen ajoilta:

Olin passissa, kun Ruotsin kuningaspari saapui vierailulle Turkuun. Leffantekoa tutkailin muutamaan kertaan. Iso syy unelmien asuinpaikasta, Aurajokirannasta, pois muuttamiseen oli melu, jota piisasi kaiken kesää. Festarien aikaan oli parasta paeta kotoa. Huimia olivat myös monet urheilutapahtumat kuulutuksineen. Joihinkin tapasin osallistua, ellen unohtanut lähteä liikkeelle. Soutu- ja melontatapahtumiakin riitti ylenmäärin, saati äriseviä moottoriveneiden kisoja.

Yläilmoista laskeuduin aika ajoin jokirantaan. Kävelyretket suuntautuivat usein jokisuulle ja Turun linnaa kiertämään. Kun nähtävinä olivat isot purjelaivat, sain innokasta kävelyseuraa. Yhdellä reissulla aurinko porotti niin, että käsivarrestani löytyi pian melanoomaksi kehittynyt näppylä. Onneksi se ehdittiin operoida pois ennen vakavien jälkiseurauksien ilmaantumista.

Kahviloissa piipahtelin monesti ihan yksikseni. Viime tingassa ennen Lietoon muuttoa käytin hyväkseni tilaisuutta jokiristeilyyn.

Kaiken turkulaismekkalan jälkeen tuntuu siltä, että Liedossa Aurajoki tarjoilee paremminkin komeita luontoelämyksiä kuin taustaa ihmisten touhuille. 

Runsaan veden aikoihin kosket kuohuvat näyttävästi. Tässä pari omaa otosta takavuosilta sekä Nautelan- että Vierunkoskelta:

 

 

Päivän kohinat

Pikakäynti Nautelankoskella puolilta päivin tuotti pelkkiä tavanomaisia näppäilyjä. Kiireessä ei tosiaan synny ainakaan sellaisia virtaavan veden kuvia, joita tavoittelen. Kameratreeneihin on taas tartuttava. Ehkä jo keväällä esittelen kuvan vailla vertaa...

Aurajoki pullistelee yhä

Kuvassa Aurajoki vyöryttää sateiden paisuttamia vesiään läpi Nautelankosken. Kohina kutsuu paikalle ihmettelemään veden voimaa. Keväin syksyin mahtavan veden aikaan on tullut melkeinpä tavaksi poiketa koskella. Nykyisin visiitti onnistuu helposti, sillä mökkimatka kulkee kosken sivuitse. Viime lauantaina maltoin pysäköidä auton sopivalle hollille, josta pääsi kävelemään kosken ylittävälle vanhalle puusillalle. Oiva kuvauspaikka!

Yhdentoista metrin pudotuksen jälkeen vesi rauhoittuu hetkeksi. Pian piskuinen Lakonkoski pakottaa vedet taas ryöppyämään, muttei alkuunkaan Nautelankosken malliin. Saman tien vesi rauhoittuu suvantoon, josta taival jatkuu seitsemän kahdeksan kilometriä Liedon kirkolle ja siitä edelleen riippusillan alitse parin kolmen sadan metrin matkan vähäiselle Vierunkoskelle. Sen partaalla vanha, rapistunut mylly seisoo yhä vartiossa, vaikkei kukaan enää käytä myllyn palveluksia.

Alle nappasin kuvan riippusiltaa ylittäessäni viime perjantaina aamupäivällä. Silta tarjoaa sauva- ja muille kävelijöille mainion väylän halki avarien peltoaukeaminen. Sieltä kirkonkylää rakennuksineen voi joutessaan katsella kuin panoraamaa.

Aurajoki, mon ami

Kuinka ollakaan, yhä lämpimänä jatkuva sää veti kävelylle. Teki mieli nähdä, miltä rakas Aurajoki näyttää Vierunkosken vinkkelistä. Matkaa kuntakeskuksesta ei ole pitkästi, kuten kuvan horisontin kivitaloista huomaa. Kymppitie kohisee lähistöllä, mutta kosken partaalla liikenteen melu häviää veden kuohuihin. Niitä nimittäin löytyy aivan tämän suvannon alapuolelta.

Vieressä hiukan koskitunnelmaa melkein samasta paikasta, josta otin alkukuvan.

Muutaman lisäaskeleen päästä katsottuna alkoivat jo kunnon kuohut erottua. On eloa, on liikettä, on voimaa! Sitä ei kuitenkaan enää käytetä hyödyksi. Mutta rannan myllyrakennus seisoo yhä paikoillaan, tosin pahasti rapistuneena.

Veden liikkeen vangitseminen kameran otokseen on yksi niistä jutuista, joihin paneudun. Kaikki hyvät opit kesäiseltä Kuusamon-kuvakurssilta tuntuvat haihtuneen jälkiä jättämättä. On siis suostuttava kokeilemaan. Yrittelin jo hiukan, mutta kunnon tuloksia saa vielä odottaa.

Viimeinen kuva olkoon mukana kauniin sammaleen vuoksi. Aika luonnollisena värit toistuvat otoksessa, jos nyt realismia arvostaa. Pikku hiljaa irrottaudun tällaisesta dokumentoinnista. Olisi nääs tarkoitus oppia katsomaan toisin niin, että jälki näkyy kuvista.

Taivaasta tipahtanut?

Kuva todistakoon, että Nautelankosken museosillalla tosiaan on nähty AUTO kesäkuun 1. päivänä 2010. Kumma juttu, kun sillalle ei enää johda autotietä. Taikuutta vissiin? Kuvaajan reinot kuulemma olennainen varustus tikkaiden lisäksi, kun ammattilainen on asialla.

 Aika makee!

Nautelankoski yhä mielessä

Piti vielä tämäkin ylle pienennetty kuva liittää blogiin, kun kerran rentukat rannalla niin kutsuvasti kukkivat. Ne tulivat ikuistetuiksi paikassa, jossa kuohut ovat jo laantumassa, siis melko kaukana jyrkimmästä putouksesta.  Mikäli ette muuten tiedä, niin kerron, että Aurajoessa on kaikkiaan 11 koskea. Nautelankoski on niistä korkein vai sanoisinko putoavin. Metrimäärä en nyt muista, mutta koko 70 kilometrin matkallaan kohti merta Aurajoen uoma laskee 30 metriä. Ihmekö sitten, että täkäläiset ja jopa turkulaiset käyvät keväisin ällistelemässä ja ihailemassa kosken kuohuja. Ja onhan rannoilla myös kaikkien aikojen tuomilehto! Sieltä tarjoilen yhteiseksi iloksi vielä tämän tuoreen lisänäytteen: