Kahden TV-sarjan koukussa

 Silta on TV-sarja, jonka kolmen satsin osat olen katsonut sydän tykyttäen. En suinkaan ole kyennyt istumaan myöhään sunnuntai-iltana jännittämässä, mitä uskomattomia kauheuksia arvoituksellinen tappaja onkaan keksinyt. Ei, minun on maltettava maanantaihin, jotta en itse suistuisi yötä vasten valvomaan. Jos mahdollista, katson uusimman osan heti aamupäivällä. Tällä erää viimeinenkin on nyt katsottu.

Esittelyteksti kertaa muualtakin tuttua viestiä: Silta on huipputason pohjoismainen jännityssarja, ruotsalais-tanskalainen yhteistuotanto. Jännityssarjan kolmas tuotantokausi nähdään Suomessa ja Ruotsissa samanaikaisesti. Sofia Helinin esittämä Saga Norén joutuu pärjäämään ilman aisapariaan, sillä Martin Rohdea näytellyt Kim Bodnia on jättänyt sarjan. Kenet Saga saa nyt parikseen, ja kuinka yhteistyö sujuu? Pääosissa: Sofia Helin, Maria Kulle, Reuben Sallmander, Sonja Richter, Nicolas Bro ja Thure Lindhardt.

Jatko herättelee katsojan uteliaisuutta: Ruotsalainen rikospoliisi Saga Norén (Sofia Helin) ja hänen tanskalainen kollegansa Henrik Sabroes (Thure Lindhardt) löytävät ratkaisevan vihjeen. Parivaljakko pääsee vihdoin murhaajan jäljille, mutta riittääkö aika.
Huippusarja Sillan (16) jännittävä päätösjakso nähdään sunnuntaina 29.11. klo 22.00
Ilmassa on lukuisia kysymyksiä? Mikä on Emil Larssonin (Adam Pålsson), Freddie Holstin (Nicolas Bro) ja lapsen kohtalo? Kuinka Sagan käy? Kuka murhasi Sagan äidin? Miten käy Sagan ja Henrikin suhteen?

Sekä tutkittavat rikokset että tilanteet poliisien kesken tuntuvat äärimmäisen painostavilta. Kolmannen kauden alkujaksojen kuvaus korostaa hämärässä hapuilua. Poliisit huhkivat useimmiten öisin jäljittäessään vihjeitä. Samalla tihkuu vähän kerrassaan kummankin tutkijan elämästä seikkoja, joiden kanssa ei uskoisi kenenkään pysyvän työkunnossa.

Kun eilen päivällä näin, miten käsikirjoittaja ja tuotantotiimi ovat ratkaisseet sekä rikokset että Sagaa piinanneen sisäisen tutkinnan tuloksen, en kokenut helpotusta. Myötätuntoni  kohdistuu yhä vahvemmin outoon Sagaan. Melkein tutisten pelkään, että hän sortuu ja tekee sen, mikä on ollut jo lähellä: hyppää junan alle. Kaiken aikaa toki tiedän, ettei sarjasta poisteta päähenkilöä ja että tilanteiden kiristäminen äärirajoille on tarkkaan laskelmoitua. Viimeiset kohtaukset tarjosivat katsojalle jonkinlaisen huokaisun mahdollisuuden. Kumpikin poliisi on poissa töistä, tanskalainen Henrik otti loparit, ruotsalainen Saga pantiin pakkolomalle. Yhdessä he keskittyvät ratkomaan, mitä Henrikin vuosia sitten kadonneille lapsille on tapahtunut. Vaimon kohtalo jo tiedetään.

Niinpä odotettavissa lienee neljäs tuotantokausi. Sarjan pääkäsikirjoittaja Hans Rosenfeldt on kertonut, että hänelle sopii jatkaa sarjaa. Katsojilta kysyttäessä vastanneista 93 prosenttia haluaa Sillalle neljännen kauden. SVT:n draamapäällikkö Christian Wikanderin mukaan päätös sarjan jatkumisesta tehdään keväällä 2016.

Miksi ihmeessä minä monien muiden mukana olen näin kiinni Sillassa? Jotain samaa muistuu mieleen lapsuudesta, kun joskus satuin seuraamaan radiosta rikoskuunnelmaa Hyvää iltaa, nimeni on Cox! Yksin ollessa välillä piti kauhistuneena juosta tarkistamaan, ovatko ulko-ovet lukossa. Pelkäsin ja tutisin, mutta yhä uudestaan asetuin kuuntelemaan. Näinkö ihmispolo oppii tunnistamaan ja sietämään pelkojaan?

Aivan toisenlaisissa tunnelmissa seuraan ranskalaissarjaa Tapahtukoon sinun tahtosi. Nimi ei mitenkään houkutellut tällaista maallistunutta katsojaa. Kokeeksi rupesin katsomaan ja saman tien ällistyin uteliaaksi. En tiedä katolisesta kirkosta saati papistosta paljon muuta kuin satunnaisia lehtijuttuja. Se että katsoja tutustuu viiteen nuoreen mieheen näiden aloittaessa opintojaan papiksi, on jo lähes kummallista verrattuna kaikkeen muuhun näkemääni ja lukemaani.

Ylen sivuilla sarja esitellään, mutta luin tekstin vasta nyt, kun kopioin sen tähän:

Syksyisen Pariisin taivaan alla katolisen kirkon kapusiinipappien seminaari valmistautuu ottamaan jälleen vastaan uusia miesopiskelijoita. Vuosi vuodelta arvostetunkin pappisseminaarin rivit ovat huolestuttavasti harvenneet. Tänä vuonna uusia oppilaita saadaan vain kourallinen.
Neljä nuorukaista, Raphaël, Yann, Guillaume ja Emmanuel, ovat kukin päättäneet omistaa elämänsä Jumalan palvelemiselle, mutta jokaista heistä ajaa myös oma taustansa ja omat erityiset motiivinsa valinnalleen. Yann on kaunosielu, joka laulaa kuin kerubi, kapinallinen Raphäel on rikkaan perheen poika, Guillaume on kokenut turvattoman lapsuuden ja Emmanuel opiskelija joka joutui jättämään opinnot kesken masennuksensa vuoksi.
Ovelle kolkuttaa vielä yksi elämän kolhima mies. José on juuri vapautunut vankilasta, jossa hän sovitti rangaistusta taposta mutta löysi Jumalan. Aukeavatko seminaarin ovet moiselle hylkiölle? Oman taustan sovittaminen kirkon oppeihin on niin merkittävä kysymys, että yhteen hioutuvat nuorukaiset tekevät toisilleen lupauksen: Koska kerran maailma muuttuu, myös kirkon on muututtava. Nuoret pappisseminaarilaiset lupaavat olla tämän sopeuttamisen etulinjassa, sen kantava voima.
Siinäpä haastetta, sillä kirkon vanhakantaisuus heijastuu seminaarin jokaiseen päivään, ja sen tuntee luissaan myös seminaarin arvostettu johtaja isä Fromenger. Kirkko olkoon ihmistä varten, ei ihminen kirkkoa. Kuinka nuorten miesten uskolle käy tämän matkan varrella?

Esitystahti on rivakka, sillä osat seuraavat toistaan kolmena iltana peräkkäin maanantaista keskiviikkoon. Niinpä vasta tänä syksynä nähty ensimmäinen satsi on edennyt jo hyvän matkaa kolmanteen ja samalla viimeiseen. Nuoret miehet tekevät jo töitä kukin seurakunnassaan, Raphäel peräti Roomassa. Valtataisteluita käydään kirkon joka lohkolla. Rahasta on usein kyse, turhamaisuudestakin.

Katsojalle tarjoutuu tilaisuuksia moraalisiin pohdiskeluihin, kun nuoret papit ja eräs tutuksi tullut valoisa sisar joutuu ahdinkoon. Huima näköala avautuu kirkon talousvaikeuksiin, kun Pariisin keskustassa sijaitseva seminaarin rakennuskompleksi joudutaan myymään muslimipohatalle. Seminaarin opettajakunnassa nuorin ja kaunein isä ei olekaan suvaitsevaisin, ei edes hyvä. Elämänmyönteisin on kaikkein vanhin, joka savustetaan eläkkeelle.

Odotan ensi viikkoa, jolloin sarja taas jatkuu. Tänään ja huomenna sen paikalla lähetetään Sibelius-viulukilpailusta finaali. Sarjan omassa finaalissa ehkä saan vastauksen siihen mieltä askarruttavaan kysymykseen, kenen tahto toteutuukaan. Epäilen näet, että sarjan nimi Tapahtukoon sinun tahtosi on vähintään ironinen.

Sidoksissa TV-sarjoihin

Maanantai-iltoina kymmeneltä Yle Fem lähettää perä perää kaikki 30 osaa monin palkinnoin kruunatusta tanskalaisesta Borgen-sarjasta, suomeksi nimeltä Vallan linnake (http://en.wikipedia.org/wiki/Borgen_%28TV_series%29). Vastustamattoman osaavaa TV-työtä käsikirjoituksesta toteutukseen!

Uusintoina on jo tullut kaksi osaa ensimmäisiltä tuotantokausilta. Kolmannen ja kuulemma viimeisen tuotantokauden osiin päästään keväällä.  Niitä odottaessa katson uudestaan sarjan alusta alkaen ja jopa tallennan kaiken vastaisen varalle. Keskeisin henkilö on DVDn kanteen kookkaimpana kuvattu Birgitte Nyborg Christensen, jonka pääministerin taivalta seuraan kiihkeästi. Hänen avustajansa, spin doctoriksi mainittu Kasper Juul - kuvassa etualalla - herättää vahvoja tuntemuksia, samoin Katrine Fønsmark, blondiksi huippuosaava toimittaja. Keskeisten henkilöiden yksityiselämä punoutuu tapahtumiin. Kokemukset jättävät jälkensä henkilöihin, he kokevat kovia, mutta myös kehittyvät. 2000-luvun alkuvuosien poliittisen elämän tiheät kuviot hahmottuvat hyvinkin toden tuntuisesti: sarjaa viimeksi täällä esitettäessä Tanska jopa sai naispääministerin, ihan oikeasti!

Toisen tuotantokauden jaksojen päättyessä oli näköpiirissä, että fiktiivisen naispääministerin perheen huonovointisuus kaatuisi äidin mahdottomaan työtaakkaan. Sarja näytti jopa opettavan, että äidin olisi jätettävä uransa ja keskityttävä lapsiinsa. Mutta tapahtuukin uusi käänne: lastenpsykiatri neuvoo Birgitteä jatkamaan uraansa, tytär selviää ahdistuksistaan ja  entinen, pitkään hyvin sympaattiselta vaikuttanut aviomies tekee paluuta perheensä luokse. Birgitte kestää kaikki omat paineensa, kääntää hankalan äänestyksen voitokseen parlamentissa ja päättää samalla uusista vaaleista. Kuinkahan pääministerin niissä käy? Riittääkö kannatus jatkoon? Entä mitä kotona tapahtuu? Tuskin maltan odottaa kolmannen kauden ennen näkemättömiä osia.

                 

Toinen sarja, jonka uusimmat osat katson tuoreeltaan, on brittiläinen  Dowton Abbey (http://en.wikipedia.org/wiki/Downton_Abbey). Etsimättä vakuudeksi katselutilastoja

uskoisin, että laillani toimii valtava joukko aikuisia naisia. Miehistä en tohdi mennä takuuseen, en myöskään nuorisosta.

Näitä Kahden kerroksen väkeä -tyyppisten sarjojen tuotemerkkinä on huolellinen toteutus siten, että katsojan mielenrauha säilyy, vaikka keskeiset henkilöt kohtaisivat hankaluuksia. Apuna häärinee psykologeja analysoimassa katsojakokemuksia. Huomaan aika ajoin pohtivani tekijätiimin puuhia. Käsikirjoittajien hanskassa lienee se, mitä kukin henkilö pannaan kokemaan. Historian ja tapakulttuurin asiantuntijoita kuultaneen vielä kuvaustilanteissakin. Ja niin vain britit ovat taas onnistuneet luomaan sellaisen maailman, että satunnaiset vastaan hangoittelunikin unohtuvat, kun  tutuiksi tulleet Downton Abbeyn henkilöt jatkavat elämäänsä kuvaruudulla.

Hienosti sarja virittää huomaamaan, kuinka yhteiskunta pikku hiljaa muuttuu. Palveluskuntaan kuuluneesta tulee aatelisperheen vävy, tulisen työväenluokkainen Irlannin puolustaja. Linnan isännän, Robert-jaarlin, taidot huolehtia raha-asioista osoittautuvat  heikoiksi. Nuoremman sukupolven edustaja ehkä pystyy pelastamaan kalliiksi käyvän kartanoelämän, edes joksikin aikaa. Jotakin ratkaisevaa tapahtunee lähijaksoissa. Samoin käynee pahan kolauksen saaneelle lady Edithille, joka on murtautumassa ulos kartanontyttären toimettomasta elämästä. Upealta tuntuu myös se, että yksi selväjärkisimmistä henkilöhahmoista on Granthamin leskikreivitär, jaarlin äiti.

Pari muutakin suosikkisarjaa liimaa tai on liimannut minut sunnuntain alkuillasta TVn ääreen. Parittomat (http://olotila.yle.fi/mina/parittomat) taisi jo päättyä, mutta muistelen sarjaa hyvillä mielin. Kyse ei ollut fiktiosta, vaan tosielämästä. Mukaan on etsitty ja löydetty viisi upeaa noin 35-vuotiasta naista, joille ohjelman juontaja on luvannut etsiä miehen. Ylen sivuilla tekijät pohtivat:

On kansainvälisesti kasvava ilmiö, että koulutetut kaupunkilaisnaiset elävät yhä useammin sinkkuina. Toisin kuin miehillä, naisilla korkea koulutus lisää todennäköisyyttä elää yksin. Mielikuvat sinkkunaisista ovat rumia ja ristiriitaisia. Heitä pidetään nirsoina, työkeskeisinä ja miestennielijöinä. Suomessa on yli miljoona yksinelävää. Sinkkuja siis on, mutta miksi ihanien naisten on niin vaikea kohdata sitä oikeaa?

Homma osoittautuu vaivalloiseksi, vaikka kelpo toimittaja, samoin naiset yrittivät parhaansa. Sosiologisesti sävyttyneitä hersyviä ohjelmia syntyi kahdeksan. Lieneekö yhä niin, että kaikkea muuta ihminen voi katua, muttei nuorena naimista?

Maanataisin kahdeksalta illalla tulee Yle Femmalta tunnin pätkä kymmenosaista ruotsalaissarjaa Kaverien kesken vuodelta 2010. Pontus, Mats, Olle ja David ovat nelikymppisinä jonkin uuden alussa. Heissä minua kiinnostaa sellainen "uusi" miehisyys, josta minulta puuttuvat omakohtaiset havainnot.

 Alkuun Pontus on naimisissa ja yhden tyttären isä. Vaimo haluaa erota, koska kipinä on hävinnyt liitosta. Pehmeä Pontus on äimänä, sillä hän kokee tehneensä kaiken oikein, huushollitöitä myöten. David on salskea antiikkikaupan pitäjä, joka asuu ja kokkaa putiikissaan. Sinne kaverit kokoontuvat kunnon aterioille. Davidin äidin ikäinen huippujohtaja Jenny äkkää Davidin mieheksi, jonka hän haluaa. Muodostuu mukavan nurinkurinen kuvio, jossa nainen on ottaja, mies hangoittelija-mukautuja. Mats puolestaan on porukan kakara, toimittaja-haihattelija, joka kumminkin pääsee hyviin naimisiin appiukon suureksi mielipahaksi. Olle on naimisissa opettajakollegansa kanssa. Parin odottama lapsi täytyy abortoida, Ollesta löytyy vaikea munuaistauti. Hänen suhteensa omaan isään on ollut poikki parikymmentä vuotta. Ollen tila heikkenee yhtaikaa sen tiedon kanssa, että vaimo on taas raskaana. Tässä keitos, joka jatkaa sakenemistaan vielä viiden jakson verran.

Sarjan eka jakson hilpeys on pikku hiljaa karissut. Odotan, mitä käsikirjoittaja on päättänyt tehdä Matsista. Kuinka kauan hänen vaimonsa kestää kakaramaisuuksia? Davidin ja Jennyn yhteinen onni epäilyttää, vaikka sama asetelma toisin päin näyttää toimivan, niin kuin nimekkäistä suomalaisjulkkiksistakin tiedetään. Pontuksen yritykset toimia vuoroviikkoina Stellan huoltajana kangertelevat vaimon nakerruksien ja uuden päällikköyden takia. Pystyykö Pontus pitämään puoliaan vaimon vaatimuksia vastaan? Entä selviytyykö Olle hengissä? Luovuttaako isä lopulta munuaisen pojalleen?

Näissä ja muutamissa muissa mietteissä kuluu jokunen talvi-ilta, kunnes kevät koittaa. Sitten pääsen taas tositoimiin mökkipihalle.

Carpelania ja vahvoja naisia

Aamulla luin loppuun Bo Carpelanin viimeiseksi jääneen teoksen, Lehtiä syksyn arkistosta  (suom. Caj Westerberg 2011). Kirja on ollut pitkään lainassa ystävältä, jonka tapaan viikonloppuna ja palautan hänelle pari muutakin nidettä. Tuntuu siltä, että luin tämän hienovireisen, elämän hiipumista koskettelevan teoksen liian nopeasti. Mökkipuuhien täyttämä toukokuunikin taisi olla aivan väärä ajankohta kirjalle, jossa eletään syys-, loka- ja marraskuuta.

Nimiösivulta löytyy kirjaa hyvin luonnehtiva alaotsikko: Tomas Skarfeltin muistiinpanoja. Nämä ovat päiväkirjamaisia lehtiä otsikkonaan numero. Kaikkiaan niitä löytyy 101.  Oudoksun kustantajan ratkaisua luokitella teos romaaniksi. BookPlus Kirjamaailma esittelee kirjan näin:

Tomas Skarfelt, kirjallisuutta rakastava virkamies, lähtee syksyksi maaseudulle. Hän kaipaa tasapainoa, rauhaa. Tomas käy tapaamassa ikivanhaa äitiään läheisen pikkukaupungin hoito kodissa. Naapuruston miehet tulevat joskus lasilliselle, nuori Slanten pyörähtää paikalla, ja he käyvät merkittäviä keskusteluja. "Onko hauskaa tulla vanhaksi?", kysyy Slanten. Tomas tekee muistiinpanojaan, hän kirjoittaa elämänkirjaa sisimmällä kielellä.Romaanin juonellinen kehys on niukka, henkinen avaruus huima. Luonnon valmistautuminen talveen on romaanin basso continuo. Linnut lentävät pois, maisema avartuu.

Kunpa muistaisin Carpelanin viisaat muistiinpanot, kun itse elän nykyistä selkeämmin luopumisen aikoja. Kuvittelen silloin lukevani kirjaa uudestaan, hitaasti kuhunkin muistiinpanoon uppoutuen.

Tätä nykyä mieltäni kiihottavat televisiosta nähdyt ohjelmat vahvoista naisista. Eilen illalla tuli Yle Femmalta toisen tuotantokauden viimeinen osa (20/20) tanskalaissarjasta Borgen, suomeksi Vallan Linnake. Yhtään osaa ei ole jäänyt näkemättä. Odotan kiihkeästi seuraavaa satsia, jonka pitäisi valmistua keväällä 2013. Sarja löytyy myös DVD-tallenteena.

Kuinka ollakaan, vastikään tuli uusintana Yle Ykköseltä BBCn 2009 tuottama elokuva Margaret - The End of a Political Era, suomeksi Margaret Thatcher - pääministeri. Kuva kahdesta maansa ensimmäisestä naispääministeristä tarjoaa paljon pohdittavaa. Eroja löytyy. Brittikuva toistaa ja tulkitsee todellista vallankäyttäjää, joka kymmenvuotisen hallituskautensa päätteeksi joutuu äkkiä luopumaan paikastaan. Äärimmäisen kiinnostavia kohtauksia näytetään aviopari Thatcherista yhtä lailla kuin rautarouvan koppavasta tavasta kohdella ministereitään. Tanskalaisdraama on fiktiota. Aikaeroa Thatcherin kauteen on parikymmentä vuotta. Katsoja huomaa kuitenkin eläytyvänsä rohkean ja reilun Birgitte Nyborgin taipaleeseen politiikan huipulle, kuin tarina olisi täyttä totta. 

Käsikirjoittajat Adam Price, Jeppe Gjervig Gram ja Tobias Lindholm ovat perehtyneet demokraattisen Tanskan politiikkaan vastaansanomattoman syvällisesti. Sävyjä löytyy, oli sitten kyse poliitikon perhe-elämästä tai median osuudesta politiikan tekoon. Läheiseksi tulee useita henkilöhahmoja. Kasper Juul ja Katrine Fønsmark piirtyvät täysiksi ihmisiksi. Etenkin Kasper Juulin elämänvaiheista löytyy lähes kestämättömiä kokemuksia, jotka eivät kuitenkaan ole estäneet häntä selviytymästä pääministerin avustajaksi. 

Pääni on pullollaan mielteitä, joita en kuitenkaan ryhdy tässä kirjaamaan. Sen vielä sanon, että samaan syssyyn katsoin ohjelmia kuningatar Elisabetista. Hänen ei tarvitse altistua epävarmoille vaalituloksille paikkansa turvaamiseksi, vaikkei aina ole säästynyt kansalaisten ja median kritiikiltä. Ohjelmista saa käsityksen, että pitkään siivosti hallinneelle Elisabetille on kertynyt kosolti vaikutusvaltaa. Niinpä poliittisen vallan puuttumista ei mainita haitaksi.

TV-sarja koukuttaa

Terapiassa-sarjasta (http://yle.fi/ulkomaiset/sarjat_ao2.php?id=1140) pääsin osalliseksi vasta tänä kesänä, vaikka 1. tuotantokauden ohjelmat ovat kuulemma tulleet eka kertaa jo kauan sitten. Nyt olen valmis melkoisiin järjestelyihin, ettei enää yhtään 25-minuuttista osaa jäisi väliin, kun ihan ensimmäiset jäivät. Tänään ja huomenna ehdin vahdata kaksi viimeistä osaa tuolta mainitulta eka kaudelta. Nykyään näet katson myöhäisillan ohjelmat tallennettuina aamutuimaan, sillä huomasin, kuinka ne jäivät iltamyöhällä pyörimään mielessä niin, ettei uni ottanut tullakseen. Erityisesti hämmästelen isäsuhdettaan kipuilevaa huippuvoimistelijaa, nimeltään Sophie, jonka roolisuoritus häikäisee ja tarjoaa näkymän nuoren ihmisen toipumisesta. Toki iso osuutensa onnistumisessa on myös käsikirjoittajalla tai -kirjoittajilla ja ohjaajalla.

Huomenna alkaa sarjan toisen kauden myötä tutustuminen terapeutti-Paulin uusin potilaisiin. Ja minä olen koko ensi viikon poissa telkkarin äärestä!