Viiden kirjan haaste

Aamulla muiden blogeja lukiessani löysin haasteen, johon mielelläni vastaan. Minulle ja samalla monelle muulle haasteen heitti Ketjukolaaja, joka kirjoittaa Tahaton lueskelja -blogia. Sieltä löysin  kysymykset, Vastaukset kirjasin heti ksysymyksen perään.

1. Kirja, jota parhaillaan luen, oikeastaan olen vasta aloittamassa, on Orhan Pamukin Istanbul.  Se on tovin jo odottanut e-kirjana lukulaitteessa. Sen aika koitti nyt, kun olen lähdössä Heinolaan tapaamaan ystävääni. Taannoin hän kävi kaupungissa ja kehui kovasti sekä reissuaan että Pamukin kirjaa. On hauska kertailla hänen matka- ja lukukokemuksiaan, kun minullakin on jokunen sivu luettuna Istanbulista.

2. Kirja, josta pidin lapsena, oli Laura Soinnen Satuja. Se päihitti jännittävyydessä kaikki hauskat Tonttulan Pipet ja muut sellaiset lupsakat tarinat. Varsinkin Hukkasaaren salaisuus nostattaa yhä tukan pystyyn, kun muistelen sumuiselle saarelle kaapatun pojan kohtaloa.
Perin kirjan serkultani. Sittemmin se hävisi tavaroistani. Kun kerran huomasin kirjakaupan ikkunassa tutun punakantisen, vieläpä tuliterän Satuja-kirjan, ostin sen. Enää sitäkään ei löydy hyllystäni.

Ilmeisesti moni muu on syttynyt kirjan saduista, koska netistä löytyi jopa kirjan sisällys kuvana, kas tässä:






 

3. Kirja, joka jäi kesken, on Leon Urisin Exodus. Kauan sitten yritin tosissani lukea kirjan, mutta silloisen painoksen suomennos oli mielestäni tökerö. Niinpä jätin homman sikseen.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen, on aikoinaan ollut Gabriel Garcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyys. Viikko vierähti lukiessa tuoretta suomennosta. Huushollihommia jäi tekemättä sillä viikolla. Töissä kävin, sillä koulusta en sentään opettajana pinnannut.

Olen lukijana syttyvää sorttia, joten tämä romaani ei ole suinkaan ainoa, joka on tehnyt minuun vaikutuksen.

5. Kirja, johon palaan uudestaan, voisi olla Alice Munron Viha ystävyys rakkaus. Kerran jopa tulin ostaneeksi kirjan uudestaan ja huomasin vasta viimeistä novellia lukiessani tarinan tutuksi. Tuskin sentään enää luen tätä Munron kokoelmaa. Muutenkaan en juuri palaa aiemmin lukemiini teoksiin. Työvuosina oli toisin. Olen aikoinaan omaksi ilokseni lähes vuosittain lukenut Seitsemää veljestä. Toki Kiven tuotanto oli myös iso osa äidinkielen opettajan työtäni, samoin Kalevala, vaikka enimmäkseen peruskouluaisten omia kirjavalintoja suosittiinkin.




Terveiset Ketjukolaajalle, jonka tavoin haastan kenet hyvänsä jatkamaan ketjua. Ainakin suurlukija- Vanskin uskoisin innostuvan asiasta. Jään odottamaan, mitä tuleman pitää.

Munroa tuplasti

Alice Munron novellien parissa on tullut vietetyksi tovi jos toinenkin. Vastikään jopa kävi niin, että kun tyytyväisenä luin kirjastosta hakemaani Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelmaa (2001, suom. 2002), viimeinen tarina, Karhu tuli vuorten takaa, tuntui kumman tutulta. Kas vain, minultahan löytyi omasta hyllystä sama kokoelma! Kerrassaan outoa, ettei opus jo kannen perusteella vihjannut tuttuudesta.

Päätösnovelli kuljettaa lukijan elämään mukana avioliitossa, jossa vaimo Fiona etenee yhä syvemmälle Alzheimerin tautiin. Aviomies Grant suree raskaasti ja seuraa hämmentyneenä sivusta, kuinka Fiona hoitolaitoksessa kiinnittyy toisen miehen, Aubreyn, vierelle. Kun miehen vaimo ottaa tämän takaisin kotiin, Fiona vajoaa lohduttomuuteen. Ratkaisuksi Grant pyytää Aubreyn vaimoa viemään miehensä takaisin hoitolaitokseen ja Fionan luo. Sitä ennen Grant on suostunut Marianin kutsuun lähteä tämän kanssa illallistanssiaisiin.Viriää omalaatuinen parinvaihtokuvio.

Kun ollaan niin pitkällä, että Aubrey palautetaan hoitolaitokseen, Grant löytääkin lohduttomuudesta toipuneen Fionan huoneestaan lukemassa. Novelli päättyy häkellyttävään kohtaukseen:
"Hauska nähdä sinua", Fiona sanoi ja kiskoi hänen korvalehtiään.
"Sinähän olisit voinut ajaa matkoihisi", hän sanoi. "Mennä menojasi mistään piittaamatta ja jättää minut. Hylätä. Hyljätä."
Grant painoi kasvonsa vasten hänen valkeaa tukkaansa, hänen vaaleanpunaista päänahkaansa, hänen suloisenmuotoista kalloaan. Hän sanoi: Mahdotonta.

Fionan oven takana Marian ja Aubrey odottavat, että Grant kutsuu heidät sisään! Huh-huh... Lukija jää  pohtimaan, mitä kohta voisi tapahtua. Entä missä tilanteessa novellin ihmiset olisivat vaikkapa  vuoden kuluttua kuvatusta tilanteesta?

Jälkitunnelmina huomaan murehtivani Grantin menetystä. Lapseton pariskunta oli löytänyt eläkevuosina tyynen yhteisen onnen. Mutta salaviisaasti Munro ujuttaa Fionan sairaiden aivojen uumenista pilkahduksia pettymyksistä, joita vaimo koki Grantin professorivuosina. Jokunen viettelevä opiskelijaneitonen säilyi nimenäkin mielessä niin, että asiaa voi taas tovin pöyhiä. Jopa loppuratkaisu saattaa olla kuin Fionan vieno kosto: hän palaa ratkaisevalla hetkellä omaksi hurmaavaksi itsekseen ja torjuu siten Grantin uuden suhteen. Toiveikas Grant lumoutuu virvatulesta ja ehkä unohtaa sen, mitä hoitaja on kertonut: kirkkaasti ajattelevalta vaikuttava Alzheimer-potilas ei kauaa  säily tajuavana ja normaalisti kontaktikykyisenä. Fiona onkin nyt se, joka pettää Grantin.

Sattuipa eilen niinkin, että löysin omista tallenteistani elokuvan Kaukana poissa (Away from Her, Kanada 2006) O: Sarah Polley. N: Gordon Pinsent, Julie Christie, Olympia Dukakis  (http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/kaukana-poissa-7) ja katsoin sen saman tien. Leffa pohjautuu mainittuun Munron novelliin. Pikkuisen on rakennetta rikottu viemällä Grant Marianin ja Aubreyn oven taakse paljon novellin tapahtumia aikaisemmassa vaiheessa.

Elokuva muistuttaa dokumenttia, kun se luontevasti tarjoilee tietoja Alzheimerin taudista ja hoitolaitoksen toimintatavoista. Myös sairastuneen omaisen tilanne tulee valotetuksi niin, että heidän surunsa ja ratkaisunsa kokee jotenkin omakseen. Merkittävä teksti on saanut tulkikseen oivalliset näyttelijät tarkassa ohjauksessa.

 Luin äskettäin toisenkin Munron kokoelman,  Julkisia salaisuuksia (1994, suom. 1995). Siitäkään en muista juuri mitään. Ettei omalla kohdalla tarvitsisi epäillä alkavaa Alzheimerin tautia, uskottelen, että Munron tapa tarkastella ihmisiä arkitilanteissaan tuottaa lukiessa oivalluksia ja jättää sitten rauhaan. Monen novellin keskushenkilö kokee yllättäen jotakin, jota pohtii itsekseen kertomatta tapahtumasta kenellekään. Tapahtuma voi säilyä elävänä vuosikymmeniä ja pulpahtaa esiin vaikkapa lehtikuvan näkemisestä. Munro tuntuu sanovan yhä uudestaan, ettemme voi täysin tuntea kaikkein läheisimpiämmekään.

Omilla sivuillaan Munron suomalainen kustantaja, Tammi, hehkuttaa kirjailijan erinomaisuutta näin:

Kanadalainen Alice Munro (s. 1931) on tämän hetken ehdottomasti arvostetuimpia novellikirjailijoita, ja hänen tuotantonsa on vuosien mittaan kerännyt yhä laajemman uskollisen ja ihastuneen lukijapiirin. Munro kirjoittaa eleettömiä, oivaltavia kertomuksia tavallisten ihmisten elämässä sattuvista tapauksista, jotka panevat jotakin liikkeelle, loksauttavat palapelin osaset paikoilleen tai kääntävät tulevaisuuden suuntaa. Hänen tuotantonsa käsittää yksitoista novellikokoelmaa ja yhden romaanin, ja hänelle on myönnetty lukuisia kirjallisuuspalkintoja, mm. Kanadan kenraalikuvernöörin palkinto kolmesti, yhdysvaltalainen National Book Critics Circle Award ja novellikirjailijoiden palkinto Rea Award. (http://www.tammi.fi/kirjailijat1/-/author/name/AliceMunro)