Hämeen helmiä

Tampereen Teiskosta löytyy järviä. Yhden sellaisen rannalta hyvä ystävä löysi kelpo tontin, jolle kevään ja kesän mittaan nousi huvila. Nyt uutuus on katsastettu ja ihasteltu. Suunnittelija kannattaa mainita: hän on rakennuttajan veljenpoika, monissa isoissakin hankkeissa kannuksia hankkinut Pekka Koli.

Kutsu kehotti ottamaan uikkarit mukaan, sillä luvassa oli myös saunomista ja uimista. Ne jäivät, mutta kaikesta muusta nautittiin. Laituria on jo käytetty monesti, vaikka kylmät tuulet ovat puhallelleet turhan uutterasti. Toistaiseksi rantaan askelletaan luonnosmaista polkua talolta, joka levittäytyy mäellä.. Pihan rakentamiseen on aika tarttua vasta ensi vuonna.

Kiehtovaa uutta arkkitehtuuria pääsin ihastelemaan myös Kangasalla, entisessä asuinkunnassani. Vielä viime kesänä siellä käydessäni olin tyrmistyksestä änkkänä, kun keskelle kirkonkylää näytti nousseen kolkko rumilus. Ikkunaton seinä paistoi keskeisen tien suuntaan ruosteenruskeana. En ymmärtänyt, saati innostunut.

Sieltä täältä huomasin kumminkin tihkuvan talossa käyneitten ihastusta uhkuvia kommentteja. Niinpä pidin eilen varani, jotta pääsin itse kokemaan, mikä pytinki moinen luomus oikein on. Oli eduksi lähestyä  rakennusta torin suunnasta. Talohan kutsui luokseen! Sisään pääsin vanhan työkaverini kanssa 11:ltä. Kiireettömiä, jutteluun valmiita talossa työskenteleviä löytyi melkein kuin ottamassa tulijoita vastaan. Talon aulasta pääsee myös Kimmo Pyykön taidemuseoon. Se tarjoaa nähtävää kolmessa kerroksessa, joihin jalan liikkuva nousee häikäisevän valkoista, veistosmaista portaikkoa. Hissillä nouseva jää paitsi tätä vaikuttavaa näkymää. Itse näyttely tuli tutkailluksi turhan nopeasti, mutta asia korjaantuu tulevilla käynneillä. Nähtävää oli ensi kerralla niin paljon, ettei ollut edes tarpeen yrittää muuta kuin yleissilmäystä.

Meitä onnisti Kangasala-talon ala-aulaan palattaessa, sillä teknisten varusteiden säätämiseeen osallistuva ammattimuusikko Matti Palmutie alkoi auliisti esitellä paikkoja. Hän jopa opasti meidät niin valtuustosaliin, kunnanhallituksen kokoushuoneeseen kuin konserttisaliin. Niistä löytyy kelpo kuvia ylle liitetystä linkistä.

Tuntuu hiukan haikealta, etten enää asu Kangasalla. Siellä tapahtuu perin kiinnostavia asioita. Ei siis ihme, että entisistä ajoista poiketen Tampere kuuluu levittäytyvän itään Kangaslan suuntaan eikä enää länteen. Omiin tämän hetken tunnelmiini sopii Kimmo Pyykön ajatelma, joka löytyi hänen nimikkomuseonsa seinältä:

Kauniiksi lopuksi puhelinkuvassa Pyykön teos Elämänkaari rakennuksen ulkoseinältä.

Loisteliaita taivasilmiöitä

Perinteiset pari päivää Teiskossa osuivat tänä vuonna elokuulle. Saarelaisina saimme emäntäni kanssa nauttia sekä päivänpaisteesta, sateen ropsahduksista, ukkosen jyrähtelyistä että illan hämyistä. Korkealla jykevän huvilan kuistilla leppoisasti istuskellessa eilinen taivasnäkymä lumosi niin, että askelsin alas veden partaalle tallentamaan ilmestyksen kameraan. Häikäisevä värileikki viipyi näkyvissä vain kymmenisen minuuttia, kunnes hiljalleen sammui.

Mutta tuota pikaa pilvien välitse alkoi kumottaa nouseva kuu. Suureksi ihmeekseni sen lähistöllä pilvimuodostelmissa leimahteli. Lopulta ymmärsin, että elosalamathan ne siellä jatkoivat valonäytöstä. Niitä vaanin pitkään. Silti yhteenkään monista kuvista ei jäänyt jälkeä äkillisestä, äänettömästä pilven sävähtämisestä salamankirkkaaksi.

Tyyni vedenkalvo heijasteli taivasilmiöitä kuin kaksoismaailmana. Kuva särkyi aika ajoin kalan molskahduksista, mikä entisestään korosti illan suurenmoista tunnelmaa. Nämä ja muutamat muut kesänäkymät silmissä kestän taas pitkän talvikauden.

Terveiset Teiskosta

Eilinen hellepäivä houkutteli kolme naaraspuolista souturetkelle Paarlahden näkymiä katselemaan. Kesäemäntänsä tavoin Tara-koira on kouliintunut veneilijä. Se ei hypi eikä pompi, vaan asettuu luvan saatuaan omaan paikkaansa. Minä tein osan matkaa otukselle seuraa perätuhdolla, välillä sentään tartuin airoihin. Tyynessä säässä homma sujui leppoisasti.

 Melkoisen matkan päässä ystäväni kesäsaaresta levittäytyy erikoinen Sisaruspohjaksi nimetty kaksiosainen lahti. Sinne pääsee vesitse vain kapeasta salmesta, jonka yli kulkee maantie. Pian näkymä avartuu laakeaksi ykköslahdelmaksi lummerantoineen. Paikka sijaistee jokseenkin Tampereen maantieteellisessä keskikohdassa, mitä sopii hämmästellä, kun ympärillä aukeaa mitä täydellisin maalaismaisema. Kauniita kesämökkejä ja hulppeita huviloita laajoine nurmikenttineen on noussut talviasuttavien rakennusten ja maalaistalojen naapureiksi.

Kakkoslahtea pääsin vilkaisemaan, kun kierrettiin pitkälle ulottuva niemennokka. Sen takaa näkyi toinen lahti pussinpohjana. Sitäpä ihmettelin silmät ymmyrkäisinä kuin ihan oikea turisti.

On meillä upeita vesistöjä, joiden partaille moni näkyy asettuneen nauttimaan suven suloisuudesta. Satunnaista kävijääkään ei kukaan ollut häätämässä pois, koska yksi ja toinen vilkutteli iloisesti kättään koko venekunnalle.

Nakuttajille

Mökkirantojaan siistivät ihmiset tuskin jättäisivät lahopuita ja muita kenottajia aloilleen paitsi silloin, kun ymmärtävät lintujen ja koppakuoriaisten tarpeita. Tämmöisiä suojelijoita löytyy Teiskon Paarlahden saaresta.

Kuvan vasemmassa laidassa näkyy kelo tai oikeammin lahorunko, jota on uutterasti kolottu. Tikoille vanha runko on helppo nakuteltava. Muutkin linnut pystyvät nappamaan liikkuvan aterian puunsäleiden seasta. Ja mikä parasta, moni kolo on tarjonnut pikkulinnuille kaiketi myös pesäpaikan.

Haapa sinnittelee vesirajassa, kuten on tehnyt jo vuosia. Sen kallistuskulmassa riittää pohdiskelemista. Jokohan ensi talvi kaataa sen? Vai pitäisikö homma hoitaa sahalla, että rungon saisi helposti hilatuksi rantaan pilkottavaksi? Kas siinä pikku pulma.

Ei edes viime tapaninpäivän myrsky heilauttanut tätä kenottajaa kumoon, niin että sijoiltaan minäkin sen löysin tuoreimmalla saarivisiitilläni ja tallensin kuvaan N-8:lla. Ehkä otos käy joskus todistuskappaleesta, kun yritetään muistella, milloin mokomat puut vielä sojottivat rannassa.

Naisten saarella

Joka kesä saan ilokseni kutsun saareen Teiskon Paarlahdessa. Siellä majailee nykyään pelkästään naisia, ellei satunnaisia miesvieraita oteta lukuun. Joukon rautarouvana häärii kuvassa häämöttävä isoäiti, jonka seurana tänä kesänä on pitkään viihtynyt toinen tyttärentytär. Syksyllä hän aloittaa yliopisto-opintonsa. Myös hänen äitinsä saapuu kohtsiltään lomanviettoon saarelle.

Näiden naisten lemmikki, espanjanvesikoira Tara, on jokaisena seitsenvuotisen elämänsä kesänä nauttinut vapaasta olostaan isoäidin kaverina saarella. Tennispallojahti innostaa ladya yhä, vaikka pikkuisen on silmäkulma painunut merkkinä iän karttumisesta.Ja mikä parasta, Tara on vuosien tuttavuuden myötä hyväksynyt minutkin rapsuttajakseen, vaikka pentuna haukkui niin, että vissiin yritti häätää minut saaresta.

Varhain eilen aamulla astellessani saunalle huomasin taas kerran, kuinka viehkeältä paikka näyttää. Hyvältä näyttää myös Nokian N-8-kameran jälki. Harvoin enää tuleekaan otetuksi muita kameroita pikku reissuille.

Tässä iltakuva saunalta. Aika kiva, vaikka vastavalo polttaakin puhki taivasta oikealla.

Ensimmäistä kertaa minulta jäi menemättä järveen löylyttelyjen välillä. Syvässä vedessä ei ollut lämpöä kuin nippa nappa 15 astetta, mikä tuntui kintuissani kuin niitä olisi jäihin tuikattu. Ei ole emäntänikään vielä edes kastautunut saunan liukkailta rappusilta, etteivät alati uhkaavat suonenvedot yltyisi riesaksi asti. Venevalkamasta näet löytyy matalaa ja lämpimän oloista hiekkarantaa sopivasti aamu-uinteihin.

Päärakennuksen kuisti tarjoaa oivat puitteet kaikille aterioille. Emännän luomuluomus, upea salaattiherkku, kruunasi meidän saunailtamme. Lämmiketta sai viinitilkasta. Lisävahvistukseksi kääriydyimme matkahuopiin samoin kuin hurtissa kesäteatterimeiningissä. Näitä hetkiä sopii palautella kuvien kera mieleen, kun talvella räntä roikii ikkunoissa!

Terveiset Teiskosta

Pari hiljaista elokuun lopun päivää tuli vietetyksi Teiskon Paarlahden saaressa, jonne jo vuosikymmeniä olen matkannut ainakin kerran kesässä. Muistaakseni ensi kertaa visiitti toteutui näin myöhäisessä vaiheessa kesää. Sää suosi hienoisesta sateesta huolimatta. Tyyntä iltaa saattoi istua kuistilla, kun ylle puettiin lämpimiä vaatteita. Tara-koira nautti illasta ihmisten tapaan ja nukkui lopulta villapeittoon käärittynä.

Kaikkialla oli hiljaista. Muiden huviloiden väkeä ei enää näkynyt, ei kuulunut. Mutta kuikkapariskunta viipyili saaren tuntumassa. Toinen linnuista suuntasi matkansa kohti länttä eilen illansuussa. Olisipa ollut mukana iso kamera! Canon Ixuksen zoom teki kuitenkin parhaansa, ja sain talteen muutaman otoksen matkanteosta.

Enimmäkseen kuvasin ihmeellisiä vesi- ja taivasnäkymiä. Niistä tässä esimerkit eilisillalta ja tältä usvaiselta aamulta.

Vielä yksi kuva hetkestä, jolloin olin juuri noussut uimasta. Vesi väreili niin lumoavasti, että askelsin saunan portaita uudestaan veteen ja kipaisin äkkiä ylös virittämään kameraa. Hiukan myöhästyin, sillä kauneimmat veden väreilyt olivat jo vaimenneet.

Helle hellii saarelaisia

Hellettä sietää saaressa oikein hyvin. Pari kuumaa päivää on justiinsa nautittu Teiskon Paarlahden tutussa paikassa, jonne lähes joka kesä olen päässyt käymään jo vuosikymmeniä, kun paikkaa asuttaa hyvä ystävä. Tänä vuonna kuvia tuli otetuksi eri vinkkelistä kuin aiemmin. Ensimmäisessä ahvenvita ojentelee kasvustotaan kohti aurinkoa. Laituritiirailijana äimistelin, syntyisikö näkymästä tajuttava kuva. Ja syntyihän siitä, kun hiukan säätelin kameran asetuksia.

Vasta tänä kesänä kävin pikku saaren louhikkoisella pohjoisrannalla. Siellä loistaa rikinkeltaisina laikkuina monta esiintymää jotakin erikoista jäkälää. Kukahan tietää, mistä jäkälästä on kyse?

Pihakeinussa lokoilevalle aukesi vielä yksi unohtumaton näkymä, kun ilta-aurinko kultasi lähipuitten latvoja. Kaikkein paras kuvaushetki osui ensimmäiseen iltaan, jolloin kamera oli ulottumattomissa. Vieressä eilinen otos, josta sentään saa aavistuksen Suomen suven suloisista valohämyistä isojen puiden katveessa.