Ferranten ystävyksistä Tanizakin Makiokan sisaruksiin

Salaperäinen Elena Ferrante, josta ihmeekseni löytyy kuvia, on niin kuuma nimi, että hänen Napoli-sarjastaan kohutaan Suomessakin. Sain jopa suosituksia paljon lukevilta ystäviltä. Kun en oitis innostunut, informaatikko evp lähetti linkin Yle 1:n Kirjakerhon uusintalähetykseen vuodelta 2016:

 

Elena Ferranten Loistava ystäväni on ollut suuri kansainvälinen menestys. Kirjan voi lukea napolilaistarinana, ystävyyden kuvauksena, jännityskertomuksena, selviytymistarinana tai elämäkerrallisena tarinana. Kirjan salaperäisyyttä lisää kirjailijan salanimi - kukaan ei tiedä kuka Elena Ferrante oikeasti on. Eeva Luotosen vieraana elämäkertakirjallisuuden tutkija ja opettaja Päivi Kosonen. Näytteet lukee Heljä Heikkinen. Kirjan on suomentanut Helinä Kangas.

Toinen Napoli-kirjoista lumoutunut ystäväni oli nauttinut koko neljän osan satsin Espanjan-viikkoinaan. WhatsAppin kautta hän kyseli, joko olen mukana buumissa. En ollut, mutta nyt juttelisin mielelläni kummankin suosittelijan kanssa. Kuuliaisesti näet paneuduin myös radio-ohjelmaan. Saman tien kävin ostoksilla Elisa Kirjassa, joka myi eka osan edullisena tarjouksena. Neljännestä maksoin jo lähes 13 euroa. Sitten lähes tauotta luin kaikki osat. Niissä näet on imua, vaikka pyristelisi vastaan.

Ainakin Loistavasta ystävästä löytyy myös leffaversio, jota en ole nähnyt. Kirjat on suomentanut Helinä Kangas ja kustantanut WSOY vuosina 2016 - 2018. Kustantajaa moitin hiukan e-kirjojen onnahduksista kuten turhaan toistuvista sanoista sekä välimerkkien lipsahduksista. En listannut rikkeitä, vaikka aiheita olisi ollut.

Sarja kattaa kahden napolilaistytön, Lilan ja Elenan, elämän lapsuudesta vanhuuteen. He asuvat Napolin köyhässä ja rähjäisessä korttelissa, jonka lukuisat perheet monine jäsenineen ynnä muut olennaiset henkilöt luetellaan kunkin osan alkajaisiksi. Ihmisiä oikeine ja lempinimineen on niin paljon, että lukija sekoaa. Melskettä piisaa. Ajatuksiin pulpahti usein Anna Mangani huutamassa kurkku suorana jossakin 1950-luvun italialaisleffassa. Ferranten äidit karjuvat lastensa perään, raivostuneina isät käyvät myös käsiksi. Tyttökaksikko puikkelehtii kuin myrskyävällä merellä ja hyysää nukkejaan, kunnes hurja Lila paiskaa Elenan Tina-nuken risasta ikkunasta kellariin. Elena matkii ja heittää perään Lilan Nu-nuken. Tapahtumalla on useita seurauksia loppuratkaisua myöten.

Koulussa opettaja huomaa erityisesti Lilan lahjakkuuden, mutta vain Elena pääsee keskikouluun, kun opettaja painostaa tytön vanhempia ja nämä taipuvat. Lilan suutari-isä ei suostu moiseen. Opintie alkaa kasvattaa paitsi eroa myös yhteistyötä tyttöjen välille. On hirmuista lukea, kuinka pitelemättömästi suutari kohtelee tytärtään. Tyttö ei murru, vaikka tulee paiskatuksi ikkunasta pihaan. Vain käsivarsi on kipsattava.

Vauhdikkaasti tarina etenee nuoruusvuosiin. Tuttuja poikia katsellaan sillä silmällä, kosketellaankin. Toisessa osassa Lilan sukunimi vaihtuu, sillä hänen kohdallaan lapsuuden vapaus päättyy jo 16-vuotiaana. Lila näet suostuu menemään naimisiin kauppiaan kanssa, jotta perheen köyhyys helpottuisi. Vietetään isot häät. Pikku hiljaa vieraiden keskinäiset kaunat alkavat värittää juhlintaa. Yksi havaitsee istuvansa kaukana hääparista, toinen tuntee muulla tavoin itsensä syrjityksi. Nurja havainnointi yltyy, kunnes tapellaan.

Ei aikaakaan, kun nuorenparin kaunis koti uudessa kerrostalossa osoittautuu ahdistavaksi. Lasta ei kuulu. Elena viettää kesää lastenvahtina Ischian saarella, jonne Lilakin päätyy, samoin Nino Sarratore. Muodostuu kolmiodraama, joka alkaa Ninon ja Lilan kiihkeällä suhteella. Kirjasarjan toisen osan alkajaisiksi Elena kertoo:

KEVÄÄLLÄ 1966 Lila uskoi haltuuni peltilaatikon, jossa oli kahdeksan muistivihkoa. Hän oli hyvin hermostunut ja sanoi, ettei voinut pitää niitä enää kotonaan, koska pelkäsi miehensä löytävän ne. Otin laatikon kommentoimatta mitään, letkautin vain jotain paksusta narukerroksesta sen ympärillä. Siihen aikaan välimme olivat erittäin huonot, mutta ilmeisesti vain minä ajattelin niin. Silloin harvoin kun tapasimme, Lila ei vaikuttanut lainkaan vaivautuneelta, päinvastoin hän suhtautui minuun aina hyvin lämpimästi eikä hänen huuliltaan päässyt epäystävällistä sanaa.

Tulisen rakkaussuhteen peittelyssä Elena on ollut välttämätön apu. Ninoa koulun alaluokilta asti hiljaisesti rakastanut Elena jää sivustakatsojaksi, jonka tehtäväksi muotoutuu paitsi opiskelu myös kirjoittaminen. Selvä se, että Elena luki kaiken, mitä laatikosta löytyi. Näin Lila tulee ruokkineeksi Elenaa kirjailijana.

Kun ostin  Hylkäämisen päivät, (2002/2017)  ei tullut mieleen tarkistaa, kuuluuko kirja Napoli-sarjaan. Eipä kuulunut. Sarjan kolmas osa on näet nimeltään Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (2018). En siis olekaan lukenut kolmatta osaa! Sen asemesta elin tovin hylätyn 38-vuotiaan Olgan mukana Torinossa. Aviomies häipyy nuoren ihastuksensa luo, jättää sakasanpaimenkoiransa ja lapsensa turhia selittelemättä vaimon hoteisiin. Tämä ajautuu kurimukseen, jonka käänteitä lukija seuraa tukka pystyssä. Tuntui kuin lukisi oopperan librettoa, johon aineksia on kertynyt tuhansien naisten kokemuksista.

Hurjat tunnekuohut ryöppyävät kuolemaa enteillen. Täyttä katastrofia ei kuitenkaan tule. Vain koira nääntyy inhasti kärsittyään. Olga siivoaa jäljet, mutta alakerran mies on se, joka auttaa viemään raadon pois. Intensiivinen teksti yltää vahvoin kuvin pohtimaan miehen varaan jättäytyneen naisen osaa. Lopulta hylätty vaimo tyyntyy, palaa hoitamaan huusholliaan ja kouluikäiset lapset saavat ruokansa. Olga alkaa nähdä ympärillään mahdollisuuksia: kirjoittaminen ja alakerran mies! Kärsimys kuorii naisesta selviytyjän. Näin tarina kiertyy komeana kaarena kehityskertomukseksi.

Napoli-sarjan viimeisen osan nimenä on Kadonneen lapsen tarina. Elena on palannut kahden tyttären kanssa Napoliin. Elenasta on tullut Ninon rakastettu, mutta hänen on tyydyttävä jakamaan mies tämän vihityn vaimon kanssa. Lila ei enää Ninosta innostu, vaan elää Enzon kanssa ottamatta avioeroa miehestään.

Syntyy kaksi aviotonta tyttölasta äiteinä sekä Elena että Lila. Ystävykset huolehtivat lapsista ja vertailevat niitä toisiinsa. Samoin he itse aikoinaan mittelivät keskenään. Lilasta on tullut monitaitoinen IT-yrittäjä, Elenan ura kirjailijana vahvistuu, vaikka ajoittain osoittaa hiipumisen merkkejä. Väkevä elämänmeno korttelissa kuohuu ja koettelee. Tietyt miehet rikastuvat rikollisin keinoin ja vetävät mukaan korttelin poikia. Huumeita myydään ja käytetään. Ihmisiä kuolee ampumisiin ja maanjäristykseen, taloja sortuu. Keskeiset henkilöt kuitenkin säästyvät, kunnes eräänä sunnuntaina tapahtuu hirvein mahdollinen tapaus: Lilan nelivuotias Tina-tytär katoaa kuin maan nielemänä.

Mikään ei palaa ennalleen. Italia yhteiskuntana on sekasortoisessa tilassa. Politiikan ilmiöitä sivutaan pikaisesti. Edes kotikorttelin ongelmiin ei löydy helpotusta. Rakennukset rapistuvat.  Surevan Lilan yritykset perehtyä Napolin vaiheisiin ei johda näkyviin tuloksiin. Vanhat ystävykset erkaantuvat toisistaan. Elena muuttaa takaisin Torinoon, yksin. Hänen kolme tytärtään ovat jo maailmalla. Myös Lila häipyy ainakin Elenan ulottumattomiin. Elena pinnistää vielä julkisuuteen kertomuksen "eräästä ystävyydestä", jossa Lila loistaa majakkana. Mutta kumpi kaksikosta lopulta on tuo usein mainittu "loistava ystävä"? Ihan tyynesti en nielaissut epilogiin kirjattua nukkearvoitusta: Mistä molemmat nuket homeelta haisten ilmaantuvat Elenan ulottuville? Kenen toimesta? Pitäisikö kumma tapahtuma tulkita symboliksi vai miksi?

Sen myönnän kakistelematta, että kirjasarja paneutuu napolilaiseen elämänmenoon naisten näkökulmasta. Tätä informaatikko minulle painotti suositellessaan Ferranten tekstejä. Ne ovat täynnä äitejä ja tyttäriä. Erityinen ystävyys kahden lahjakkaan tytön välillä kateuksineen kaikkineen kehkeytyy uskottavasti, vaikka kolmannen osan aikuisvaihe on minulta lukematta. Kumminkin selvisi, että kirjojen maailmassa koulutus tarjoaa väylän pois napolilaiskorttelista. Yksi naapurinpojista muuttaa Saksaan, armeija kutsuu muutamaa, kommunistinen aate vie mukanaan yhden porukasta. Naimisiin mennään naapurien kesken. Eroja ei hämmästellä, vaan siirrytään seuraavaan kumppaniin. Perhe on napa, jonka ympärille sukulaisuuksista syntyy risteileviä verkostoja. Pääpaino on tutuissa ihmisissä ja heidän elinoloissaan. Jako rikkaisiin ja köyhiin toteutuu kotikorttelissa kuin tähtiin kirjoitettuna.

Lukiessa rupesin muistelemaan, mitä  Ferranten sarjan tapaisia mittavia paikan ja perheen kuvauksia olen tullut lukeneeksi. Kun pirullisen ärhäkkä salmonella sulki minut 1970-luvun lopulla muutamaksi viikoksi sairaalaan, luin Lawrence Durrellin Alexandria-kvartetin. En enää muista, mistä kaikesta kirjoissa on puhe. Sen sijaan mieleen on painunut Junichiro Tanizakin Makiokan sisarukset -trilogia. Sen luin vuonna 2012 ja kirjoitin joka osasta blogijutun. Minun on yhä vaikea löytää Tanizakin luomuksen ylittäneitä romaaneja. Varmemmaksi vakuudeksi tarjoan tämän, tämän ja tämän linkin omiin juttuihini.

Silti on helppo yhtyä ystävieni Ferrante-suosituksiin. Sarja antaa naisten äänen kuulua miehiä sivuuttamatta.

PS Painotan vielä tässä, että minulle kävi hassusti kolmatta osaa ostaessani: hankin Ferranten varhaisen, jo vuonna 2002 ilmestyneen avioerokirjan, Hylkäämisen päivät. Se ilmestyi suomeksi 2017. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ilmestyi 2018. Vasta tönäistynä pääsin jyvälle kummallisesta haksahduksestani. Jääköön siis sarjan kolmas osa minulta lukematta.

Melenderiä romaanina

Tommi Melender julkaisi WSOYn kustantamana 2009 romaanin Ranskalainen ystävä ja päätyi ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi. Silloin palkittiin Antti Hyry romaanilla Uuni, josta linkin mukaisesti minäkin olen sanani sanonut. Teosten maailmat  ovat tyystin erilaiset, mutta niitä yhdistää kielen kirkkaus, täsmällisyys, taituruus. Kumpikaan kirjoittaja ei tunnu hevin päästäneen julkaistavaksi löysää tekstiä, virkettä tai edes sanaa.

Melenderin vuosien takaisen romaanin e-versio oli helppo napata Elisa Kirjan lähettämästä sähköpostitarjouksesta. Tunnen kirjoittajan, sillä olen jo pitkään seurannut Melenderin Antiaikalainen-blogikirjoituksia. Niitä ilmestyy harvakseen, koska arikkeleina tai esseinä ne lienevät kohtalaisen isotöisiä. Lukemani perusteella tiesin, että saan laatutavaraa. Sitä lupaa myös Elisa Kirjan teosesittely:

Romaani ihmisten vihaamisen vaikeudesta
Joel Raento on suomalainen näytelmäkirjailija ja julkkisluennoitsija, joka tienaa hyvät rahat eliitin härnäämisestä. Identiteettikriisin jälkeen hän vetäytyy ranskalaiseen pikkukaupunkiin omistautuakseen Gustave Flaubertin teosten lukemiselle.
Siellä hän tapaa Marcel Daigneault’n, tragedian kokeneen entisen lehtorin ja nykyisen kuljetusyrittäjän, joka joutuu ajamaan pimeitä keikkoja rikollisliigalle. Heitä yhdistävät tyylin ja arvokkuuden kaipuu sekä ikävä 1800-luvulle. Nykyaika on CNN:n uutisvirtaa kulttuurien yhteentörmäyksestä; terrorismia, taloutta ja ihmiskauppaa.
Väistämättömien tapahtumien keriytyessä auki Joel ja Marcel oppivat jotain tärkeää itsestään, toisistaan, ystävyydestä ja ihmisen kyvystä tehdä hyvää armottomissakin olosuhteissa. Ranskalainen ystävä on tyylikäs kunnianosoitus eurooppalaiselle laatukirjallisuudelle.

Aamun kirjassa 1.12.2009 Seppo Puttonen ja Nadja Novak haastattelivat Melenderiä Ranskalaisesta ystävästä. En muista nähneeni ohjelmaa, mutta katsoin sen Ylen Elävästä arkistosta, kun olin lukenut kirjan.

Eri yhteyksissä on mainittu, kuinka ranskalainen kirjallisuus ja elokuvat ovat vaikuttaneet Melenderiin. Joitakin tunnistamisen hetkiä itsekin koin, vaikken jahdannut intertekstuaalisia jälkiä. Elokuvista muistuttaa heti alkajaisiksi jakso Le Havren satamassa. Se on kuin suoraan toimintaleffasta, jossa rikolliset puuhaavat ihmiskauppaajina sekä alistavat ja kiristävät yhteistyökumppaneitaan. Kammottava tilanne luettuna ei kuitenkaan tyrmää niin tyystin kuin ehkä elävästä kuvasta katsottuna. Puistattavan tapauksen yksi toimija tulee sittemmin tutuksi päähenkilön ranskalaisena ystävänä.

Tarina etenee rivakasti. Lukiessa huomasin miettiväni, miten tekstiin on syntynyt tai synnytetty se imu, joka herpaantumatta kuljettaa myös lukijan kohtauksesta toiseen. Sekä päähenkilö Joel että Marcel ranskalaisena ystävänä elävät syrjässä, silti tai siksi hyvin tietoisina itsestään. Kumpikin edustaa lukeneisuutta. Marcelin kotijumalana on Baudelaire, Joelin Flaubert. Törkeästi uhattuna Marcel kirkastaa näkemykseksi sen, ettei alistu maksamaan mielivaltaisesti hänelle määrättyä velkaa. Tapahtukoon, mitä hyvänsä.

 Mitä oikein haudot? kysyin.   
 En tiedä. Enkä kertoisi, vaikka tietäisin.    
Meillä on kolme päivää aikaa. Anna minun järjestää ne rahat.    
Olet liikuttava, Joel. Uskotko vakavissasi, että minulle koittaa vapaus kun Falloux saa rahansa? Luet täällä yksiksesi Flaubertia ja puristat vihoissasi kättä nyrkkiin, mutta et pysty kuvittelemaan ihmisistä pahinta mahdollista. Et suostu hyväksymään, että ihmiset ennen kaikkea pettävät ja tappavat. Haluat auttaa minua, haluat tehdä rahoillasi hyvää. Arvostan hentomielistä humanismiasi, usko pois, mutta pidän sitä järjettömänä. Et voi auttaa minua, enkä siedä apuasi. Paina se kalloosi.    
Marcel aikoi sanoa vielä jotain muutakin, mutta jätti sikseen. Hän jäi tuijottamaan tyhjää lasin pohjaa kuin olisi turhaan etsinyt sieltä Narkissoksen kuvajaista.    
Tiedätkö, miten Ludmilan kävi? kysyin istuttuamme pitkän tovin puhumattomina.    
Ei aavistustakaan. Tuskin hän päätyi huoraksi Amerikkaan. Ei ainakaan siinä kontissa. Mutta ne yksitoista muuta päätyivät, koska minä kuljetin heidät Le Havren satamaan. Olisin voinut päästää heidätkin vapaaksi, mutta en tietenkään päästänyt. Falloux’n miehet olisivat raahanneet minut pimeään kellariin, kiskoneet irti sormenkynteni ja hampaani, murskanneet kivekseni, katkoneet penikseni, puhkoneet silmäni ja leikanneet kurkkuni auki. Mikä minä sinun mielestäsi olen? Suuri sankari, joka auttaa henkensä kaupalla ihmiskaupan uhrin pakenemaan? Vai suuri typerys, joka hellämielisyyttään päästää yhden vapaaksi, mutta kyyditsee muut orjuuteen? Kuinka paljon yksi laupeuden teko painaa kaiken synnin ja saastan keskellä? Oliko minulla ylipäänsä syytä auttaa Ludmila pakoon? Mistä tiedän, vaikka hän olisi niin paha ihminen, että olisi sietänyt päätyä siinä kontissa Amerikkaan. Hän voi olla lastensurmaaja, kotienrikkoja ja tuhopolttaja. Mistä tiedän, vaikka häntä etsittäisiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kenties jossain Itä-Euroopan kolkassa on pelto täynnä ruumiita hänen jäljiltään. Mitä oikein kuvittelin? Että voin pelastaa toisen ihmisen? Että voin Ludmilan avulla kostaa Falloux’lle ja Simonen murhaajille ja niille kaikille, jotka tekevät sairaimpia ja kammottavimpia rikoksia? (s. 175 - 176.)

Sattuma puuttuu tapahtumiin: rikollispomo Falloux kuukahtaa kotonaan sydänkohtaukseen. Niin raukeaa velka. Joel päätyy päästelemään puppua CNN:n haastattelijalle, Marcel kaikkoaa näkyvistä tutun baaritarjoilijan kanssa. Romaani päättyy lakonisesti:

En enää nähnyt heitä. Kun aamulla lähdin Aronvillestä, seuranani oli vain Flaubert. (s. 192 - 192.)

Mitä minuun tarttui kirjasta? Sain mielihyvää puhuttelevasta sanataiteesta. Huomaan arvostavani suuresti tekoja, joiden tuloksena on ollut luotavissa tämän ajan ilmiöitä valaiseva tarina. Sen ydin kiertyy ihmisen mahdollisuuksiin tehdä hyvää. Siltäkin perustalta sietää jatkaa moraalikysymysten pohdiskelua.