Rajalan Näyttelijä

 

Tulin ostaneeksi Panu Rajalalta ilmestyneen uusimman elämäkerran Hannele, Näyttelijä (Otava 2021). Olinhan lukenut useita Rajalan vakuuttavia elämäkertajulkaisuja, joiden lukukokemuksesta jätin tämän, tämän, tämän, tämän, tämän ja tämän jäljen omaan blogiini. Tartuin Elisa Kirjan tarjoukseen hetkellä, jolloin 156-sivuinen e-kirja maksoi vain muutaman euron. En osannut huolestua edes mainostekstistä:

Näyttelijälegendan värikäs ura ja elämä

Hannele Laurin ura teatterissa, televisiossa ja elokuvissa hakee vertaistaan. Hän on näytellyt kuudella vuosikymmenellä klassista draamaa, komediaa ja sketsejä. Ura ulottuu Shakespearen Ofeliasta Spede Pasasen Naisen logiikkaan. Palkitun ja karismaattisen näyttelijän elämäntyö huipentuu syksyllä 2021 päärooliin Johanna Vuoksenmaan elokuvassa "70 on vain numero".

Kirja kertoo, kuinka everstiluutnantin tytär nousi maan suurimman teatterin palkeille ja viihdemaailman huipulle. Teos kuvaa avoimesti Hannelen voitot ja kolhut, rakkaudet ja pettymykset sekä hänen vahvan itsenäisen taipaleensa politisoituvan ja kaupallistuvan taiteen kuohuvilla kentillä.

Ihmeissäni luin emeritus professorin tekstiä. Mikä kumma on saanut ansiokkaan kirjallisuuden ja teatterin tuntijan lähes yksioikoisesti ylistämään julkisuudessa viihtynyttä Hannele Lauria? Lehdistä olen lukenut Rajalaa kohdanneesta menetyksestä viime keväänä. Ote kirjoitusurakkaan on kenties herpaantunut vaimon kuoltua äkillisesti. Mene tiedä. Työn tuloksen perusteella tulkinta lienee osapuilleen kohdallaan. Varteen otettavia kritiikkejäkään Näyttelijä-elämäkerrasta en löytänyt.

Kirja alkaa näin:

Näyttelijä on ihan puhki. Hän on näytellyt helteisen kesäviikon Tampereella uudessa elokuvassa. Päivässä on otettu monta kuvaa. Näyttelijä kertoo, että hän on jokaisessa niistä.   

Hänen roolivarustukseensa on kuulunut paksu turkki. ”Arvaa onko kiva vaihtaa sitä päälle ja pois kolmenkymmenen asteen kuumuudessa. Ja samalla pitää meikit ja kampaus kunnossa.” Epäilen että ei ole.   

Istumme elokuussa Hannele Laurin kotoisan rivitaloasunnon keittiössä. Hän keittää kuuluisaa myrkynvahvaa kahviaan, aurinko kimmeltää nurmikon yli suureen ikkunaan. Jackrussellinterrieri Nancy tuhisee karvalankamaton kulmalla. On tyynen seesteinen hetki, näyttelijä käy puhaltamassa tupakansavua ilmanvaihtohormiin. Vähitellen hän rentoutuu, rooli putoaa harteilta.

Vaivaa tekijä on nähnyt paitsi haastattelemalla asianosaisia myös tutkimalla Hannele Laurin saamia kritiikkejä rooleistaan. Ansioitunut teatterintuntija on mielestäni vahvimmillaan niissä kohdin, missä pääosan ottaa teatteri. Muun muassa tiiviisti kerrottuja sisäpiirin juttuja oli hauska lukea:

Kalle Holmberg harrasti Boris Godunovin jälkeen mahdollisimman pienimuotoisia esityksiä. Hän ohjasi Ionescon Tuolit Lallukkaan, mistä oli sekin etu, että hänen ei tarvinnut käydä teatteritalossa ollenkaan. Pienelle näyttämölle hän ohjasi Jukka Vienon kantaesityksen Ilmiantaja. Siinä oli yhdeksän näyttelijää, joukossa Hannele Lauri, Juha Muje, Antti Litja ja Satu Silvo.    

Hannele kohtasi Antin pitkästä aikaa ja näytteli tämän rakastajatarta. Päästiin 46 esitykseen, kunnes tuli äkkipysäys. Esityksen piti alkaa, mutta Litjaa ei kuulunut teatterille. Hän oli jättänyt keskukseen viestin: ”Näytelkää työ, minä juon.” Holmberg raivostui ja päätti, että tämä loppuu tähän. Näytelmää ei enää esitetty, ja Litja erotettiin.    

Hannele tapasi Antin vuosia myöhemmin Töölöntorin kahvilassa ja kysyi: ”Vieläkö juot?” Ei juonut kuulemma enää, töitä jo kaipasi. Hannele lupasi puhua Raija-Sinikka Rantalalle, josta oli tullut kaupunginteatterin uusi johtaja. Litja otettiin takaisin.

Liitän loppuun totisen nettikuvan uutterasta kulttuurikentän työmyyrästä. Kunpa aiheita iloisiin ilmeisiin löytyisi ennen pitkää!