Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ispoinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ispoinen. Näytä kaikki tekstit

torstai 24. maaliskuuta 2022

Kenen mukaan Katariinanlaakso saikaan nimensä?


Ispoisten Omakotiyhdistys on kustantanut kirjan, jonka tekijäksi etu- ja takakansi paljastaa  tietokirjailija-toimittaja Sari Järvisen. Oman niteeni Ispoisten kartanon mailla (2021) sain joululahjaksi, mutta vasta näin kevään kynnyksellä tartuin lukupuuhaan enkä turhaan, sillä kirja tarjoilee kaiken muun annin lisäksi paljon täydennystä omiin lapsuusmuistoihini. Kasvoin näet 9-vuotiaasta 19-vuotiaaksi Turussa Ispoisten kartanon maista lohkotulla rintamiestontilla, jolle vanhempani rakensivat kelpo talon. Siitä tuli niin hyvä, että oma jälkikasvuni on juurtunut samoille sijoille.
 
Kansi keroo, että kyseessä on Ispoisten kirja 2. Ensimmäinen Ispoisten kirja ilmestyi 2015 Ispoisten Omakotiyhdistyksen 60-vuotisen taipaleen merkiksi. Kumpaakin julkaisua on juhlittu oman väen kesken. Kakkososan juhlaan minulta jäi menemättä. Ihmetellä täytyy, kuinka Ispoisten omakotiyhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja, Seija Tamminen (e Ingman), ja yhdityksen hallitus ovat pitäneet huolta, että kirjat julkaistaan. Seijan kanssa olemme lähes ikätovereita, Seija tosin muutamia vuosia minua nuorempi. Hänen velipojistaan Erkki lienee syntynyt oman syntymävuoteni 1941 kieppeillä, koska painelimme aikoinaan samoissa porukoissa ympäriinsä Ispoisissa.
 
Muutakin yhteistä on, sillä omat vanhempani kävivät joskus tikuttamassa silakoita isä-Ingmanin kalasavustamossa, josta yksi valaiseva luku kertoo. Siinä mainitaan, että kalastajaisä oli kotoisin Rymättylästä. Sieltähän se minunkin isäni oli lähtöisin. Naapureiksi asettuneet kaverukset tunsivat toisensa vanhastaan.
 
Toinenkin minulle hyvin tuttu Matilaisen perhe ja puutarha saavat tarkan esittelynsä. Muistan hyvin isä-Matilaisen, joka korosti koulunkäynnin tärkeyttä, kun kipaisin hakemassa puutarhasta kurkkuja ja tomaatteja. Puutarhaa ei ole ollut pitkään aikaan. Sen tilalle on rakennettu rivitaloja. Yhdessä niistä asuu nykyisin iäkäs leskiäiti-Matilainen.

Ispoisten kartanon päärakennuksen lisäksi Linnunpääntien varrelle rakennettu erikoislaatuinen pyöreä huvila kaikkine vaiheineen on nyt selvitetty omistajien nimiä myöten. Kiinnostavaa oli lukea, kuinka Turun kaupunki tuli tuhonneeksi huvilan sivuitse virraneen puron ja samalla myös kaivon. Omistaja oli kamppaillut pitkään saadakseen Turun kaupungin vastuuseen vesien sotkemisesta kaatopaikkajättein. Nykyihmisen päähän ei mahdu, että kaupunki aikoinaan perusti kaatopaikan mäelle ja siirsi sen muualle vasta kovan väännön jälkeen. Meidänkin perheen lähteeseen perustettu kaivo pilaantui haisevista ojavesistä, joita valtoimenaan valui ympäriinsä kaatopaikalta.

Teosparin kakkososa kattaa kaikkiaan neljä kaupunginosaa Turusta: Katariinanlaakson, Ispoisten, Uittamon ja Puistomäen, kaikki ihania paikkoja. Kirjan kuudessa pääluvussa tulee vastaan paljon tarkennuksia omiin pohjatietoihini. Ispoisten uimaranta rakennettiin 1950-luvulla, kun konsuli Rosa Salmelin oli myynyt 1951 kartanon Turun kaupungille. Ensi alkuun uimassa käytiin kartanon lehmien laitumen kautta. Vaatteet jätettin kalliolle lehmänläjien ulottumattomiin. Uimarannaksi kohennetulla rannalla järjestetyissä juhannustansseissa 1958 serkkuni Paulan kanssa treffassimme pari komeaa nuorta miestä, jotka pokkasivat meidät tanssiin. Kaksi vuotta myöhemmin minun kavaljeerini marssi Tuomiokirkon käytävää rinnallani. Tämä saatettakoon tiedoksi erityisesti omille jälkeläisilleni Ispoisissa ja muualla.
 
Myös Uittamon uimalaitoksen ja tanssilavan vaiheista oli hauska lukea tarkkoja selvityksiä kuvineen, samoin Syväkallion ja naulatehtaan alueen muutoksista. Teiden ja puistojen nimissä on tallella historiaa, joka ei ihan äkkiä avaudu, ellei tunne nimen taustaa. Kirjan avulla moni seikka kirkastuu. Aikoinaan lapsiporukassa kuvittelimme, että eräs tietty laakea kivi Katariinanlaakson metsälehdossa oli se, jolla Kaarina Maununtytär seisten kaipaili puolisoaan Erikiä Turun linnan tyrmästä luokseen. Kiven pinnassa näkyy yhä kaksi painumaa kuin jalkojen sijat. Tarinoita piisaa muitakin, mutta kirja vahvistaa, ettei edes Katarina Jagellonica ole saanut nimimuistokseen kuuluisaa jalopuulehtoa. Historiantutkija Svante Dahlströmin mukaan uskottavin vaihtoehto on tämä: laakso sai nimensä kartanonherra Simon Lillegrenin vaimolta, Catharina von Bergiltä. Erikoinen avioitumistarina alkaa 1710, jolloin aatelinen leski Catharina ja äveriäs Simon vihittiin. Seuraavana vuonna heille syntyi tytär.  Suuri Pohjan sota velloi vielä toista kymmentä vuotta, mutta. Simonia tarvittiin virkamieheksi. Pariskunta muutti TukholmastaTurkuun, kun Simon oli 1719 nimitetty laamanniksi itäiseen osaan silloista Ruotsin valtakuntaa. Pian 1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan jälkeen Simon osti tyhjilleen jääneen Ispoisten kartanon.

Kiitos kirjasta hankkeen puuhaihmisille, kirjoittajalle sekä myös omalle tyttärelle ja vävylle, joilta sain kirjan. Paljon on nähty vaivaa kuvien keräämiseksi asukkaiden albumeista samalla, kun toimittaja on jututtanut muistelijoita. Arkistolöytöjäkin on mukana. Kaikki kuvat ovat löytäneet sopivan paikkansa Onnimainoksen taittaessa aineiston näyttäväksi julkaisuksi. Sitä katseli ja luki mielikseen.

Tiedoksi vielä, että Seija Tamminen myy kirjoja kotoaan Ispoisten kiertotien varrelta. Niitä voi ostaa myös Turku-seuran Förituvasta Raatihuoneentorin varrella.
 
 
 

 

 

torstai 17. elokuuta 2017

Ispoinen Riku Korhosen Muumilaakson näyttämönä

Syksyllä 2016 tiedotettiin, että yksi sen vuoden ehdokkaista Finlandia-palkinnon saajaksi on Riku Korhosen romaani Emme usko enää pahaan (WSOY 2016). Baba Lybeck valitsi palkittavaksi Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Sitä en ole lukenut, mutta lähes hotkaisemalla nielin Korhosen Turkuun sijoittuvan tarinan. Ostin sen edullisena e-kirjatarjouksena Elisa Kirjasta.

Aivan ensimmäiseksi minua kiinnosti kuva, jonka romaani välittää Ispoisten kaupunginosasta. Olen näet kasvanut siellä 1950-luvulla, kun läheisen Ispoisten kartanon maat oli myyty Turun kaupungille ja lohkottu rintamies- ja asutustonteiksi. Kirjassa mainittu Ispoisten kiertotie muodosti aikoinaan kehän, jonka sisäpuolella sijaitsivat 3000 neliön kokoiset pienviljelystontit. Niistä useimpien haltijoiksi tuli siirtolaisia Karjalasta. Ulkokehän tonttien koko oli suunnilleen sama kuin Kaarlentien varrella sijaitsevan isäni rintamiestontin, noin 1500 neliötä.

Sittemmin jokseenkin kaikki tontit on lohkottu ja rakennettu täyteen. Missään ei enää viljellä kokonaisilla peltosaroilla perunoita saati kaalia, niin kuin vanhempani aikoinaan. Kaikkialla näkyy nyt koristekasveja, nurmikkoja, pensasaitoja. Viikko pari sitten kävelin useasti alueen ympäriinsä kahden borderterrierin kanssa ja äimistelin alueen muutoksia. Niinpä myös Korhosen romaania lukiessa tarkkailin, mihin kohtaan Ispoisten kiertotietä tarinan keskeisen pariskunnan, Eeron ja Ainon, omakotitalo sijoittuu. Enkä jumpittele vastaan, vaan hyväksyn kirjailijan ratkaisun kiertotien länsiosasta ja tarkennan paikan kaaren sisäpuolelle. Ellen väärin muista, siellä taitaa yhä olla ainakin yksi piha, jota osittain rajoittaa kuusiaita. Se ja siinä oleva kulkuaukko toistuvat, kun tarinan kolmas keskushenkilö, Lari, puikahtaa tuttuun pihaan, viimeksi vielä pimeänä jouluiltana. Silloin tarinasta puuttuu enää loppuratkaisu.

Vasta sitten kun pääsin uteliaisuudestani tapahtumien näyttämöön, aloin havaita tekstin muita piirteitä kuten huikean tarkkaa ja sävykästä kieltä. Kerronnasta aistii kirjoittajan intohimoisuuden. Syntyjäni turkulaisena nautin tarinan kaikissa käänteissä yhä myös siitä, että pysyin kartalla olipa kyse Kuuvuoresta, Larin kasvuympäristöstä, tai Sofiankadusta, Larin myöhemmästä asuinseudusta. Myös Iso-Heikkilä ja sen lähistöllä sijaitseva tukiasuntola, Ainon työpaikka, ovat oikeasti olemassa.  Hirvensalon ja Satavan saaren kautta Kakskertaan olen monesti ajanut, vaikken olekaan käynyt järvellä, jonka rannalla mökissä ja lopulta myös itse järvellä tapahtuu sellaista, minkä ei soisi koskaan tapahtuvan. Siinä tarinan vaiheessa olin niin kiinni lukemisessa, että sinnittelin yli puolenyön päästäkseni loppuun. Hiukan oli annettava periksi ja jätettävä viimeiset parikymmentä sivua aamuun. Mutta aivan valmiiksi puuha ei tullut, koska pohdin potimasta päästyäni, mistä kaikesta tarinassa onkaan kysymys.

Romaanin nimelle löytyy kirjasta selkeästi ilmaistu selitys: "Emme usko enää pahaan" on suora lainaus varhaisesta Tove Janssonin muumisarjakuvasta, jossa muumipappa vielä hurjastelee tavalla, jota ei hevin osaa yhdistää muumiperheen leppoisuuteen. Vihjettä seuraten päätyy tulkitsemaan, että romaanin perheisiin ja varsinkin perheenisiin on ladattuna jännitteitä, joita päälle päin ei näy. Nelikymppinen Eero, kohta koulunsa aloittavien kaksostyttärien isä ja vaimonsa turhautumisen havainnut aviomies, tempautuu ostamaan mönkijän ja ajelee kerran nakuna ympäriinsä. Mitä muuta tämmöinen pelialan yrittäjä vielä keksiikään? Lukija pääsee Eeron matkassa perehtymään naisenryöstöjen myyttiseen historiaan. Samalla käy ilmeiseksi sekin, kuinka pelien kehittelijät todennäköisesti toimivat, vaikka Eero itse asiassa vasta etsii aluelaajennusta paintball-yrittäjän puuhista uusille urille. Kuin harjoituksena Eero suunnittelee pikkutarkasti tapahtumat, joiden tarkoituksena on virkistää nuupahtanutta avioliittoa. Ennalta vähäiseksi arvioituun apuun tarvitaan Lari. Herää kysymys, missä kulkee raja, jota ei pitäisi ylittää edes ystävyyden nimissä.

No, kuinka ollakaan, komeasti rakennettu suunnitelma on tyystin jättänyt huomiotta sattuman mahdollisuuden. Kun sellainen solahtaa mukaan heti suunnitelman toteuksen alkuvaiheessa, tarina muuttuu hiuksia nostattavaksi jännityskertomukseksi. Maisemia maalailevin hidastuksin kirjailija lopulta kuljettaa yön pimeydessä kohtaus kohtaukselta henkilöitään ratkaisuun, josta kukaan osallinen ei selviä entiselleen.

Kunpa olisi juttukaveri! Päässä risteilee ajatuksia ilman, että niistä saa kunnolla kiinni puhumatta. Myös romaanin pohjafilosofiasta ja teoksen rakenteesta riittäisi aineksia kunnon ruodintaan. Silti osaan ihan omin neuvoin sanoa, että minulle Korhosen kirja kaikessa ihmissuhdehurjuudessaan on äärimmäisen puhutteleva teos. Se ravisteli. Nelikymppisten kaupunkilaisten elämisen meininki pysyisi itselleni etäisenä ilman pätevien kirjailijoiden välittämää kuvaa, vaikka se voi  hyvinkin olla taiteen tarpeista nouseva kärjistys.

Tässä vielä muutama aihetta Korhosen romaania koskeva linkki: 

https://areena.yle.fi/1-3801415
http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/226503-emme-enaa-usko-pahaan
http://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002924571.html


sunnuntai 15. elokuuta 2010

Sukupolvet synttäritaisteluissa

Eilen koitti se hauska päivä, jolloin vävy ja nuorin tyttärentytär viettivät yhdessä elokuisia synttäreitään. Toinen ehti jo 2.8. saavuttaa viidenkymmenen vuoden kunnioitettavan iän, toinen odottaa vielä runsaan viikon, kunnes 24. päivänä alkaa täysi-ikäisyys. Perheen jo valmiiksi aikuiset naiset vastasivat juhlan järjestelyistä. Teemaksi oli sorvattu sukupolvien taistelu. Pukukoodina toivottiin noudatettavan kunkin osallistujan syntymävuosikymmenen vaatepartta.

Tarkoituksella jääkukin sutatusta eka kuvasta näkyy, kuinka 1980 - 90-luvuilla syntyneet tulkitsivat toivomusta.

Toka kuvassa 60-luvun hippi-ihanuus täydessä tällingissä. On muuten oma poikani.








Kolmas kuva tarjoilee hiukan myös 50-luvun rasvalettistä prätkämeininkiä sekä 70 - 80-luvun hevirokkaria ja 90-luvun college-tyyliä jenkkilän malliin.

Ja sitten joukossa komeilin minä ihan niin kuin 40-luvun alun täti parhaassa visiittikuosissa ja ainoana lajissa! Vetelän sorsettimaisen leninkikankaan löysin kaupan palakopasta kymmenellä eurolla ja vein hyvälle ompelijalle kuvan kera. Jälki ei aitoa häpeä, kun vielä sain lainaksi aidon takavuosikymmenten laukun, hanskat ja hatun. Hattu pelasti yrittämästä valkkikampausta aivan liian lyhyistä hiuksista.

Kinttuihin piirrettiin kulmakynällä viirut imitoimaan silkkisukkien saumoja, sillä eihän pula-aikaan kukaan varmaan kesälämpimillä tuhlannut sukkia jalkaan, jos edes sattui omistamaan ehjät sellaiset.

Jo aiemmin esittelemäni lietolainen keräilijä lainasi matkavarusteeksi oikean paperinarukassiin. Sen sisään pakattiin niin ikään aitoa tavaraa: paperipäällysteiset puupohjakengät, takavuosikymmenten lohenpunaisia korsetteja, vyötäröön asti ulottuvia rintsikoita, sukkanauhaliivejä, irtosukkanauhoja, punttipöksyjä ym. 

Hauskutin itseäni paljon nuorempia esittelemällä havainnollisesti kassin sisällön. Aplodit antoivat ymmärtää, ettei täti loppujen lopuksi tuntunut ihan kumpujen yöstä paikalle pölähtäneeltä. Silloin oli jo nautittu mainio ateria pöytien äärellä teltan suojissa. Lisäkommentti kutisi kintuissa, sillä kutsumattomina vieraina teltassa pyöri itikoita. Puremissa riitti hoitelemista lähipäiviksi ja -öiksi.

 

maanantai 31. toukokuuta 2010

Hallalta säästyneet

Tuli katsastetuksi lapsuuden kotipihalla ja puutarhassa, mitä on odotettavissa, kun syksy koittaa. Omenasoseen raaka-aineita kaipaan näet ennen pitkää. Paras hillo-omenapuu Antonovka-lajiketta taitaa pitää välivuotta, koska vain yhdessä oksassa näkyi kukkia. Mutta Melba lupaa kunnon satoa, samoin Veltty ja Hubert. Kyllä niidenkin antimilla purkit täyttyvät.

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Tehdäänkö tuttavuutta?

Perhekunta on karttunut yhdellä uudella karvanaamalla. Parivuotias Sofi-rouva jouti emon hommista pois, kun jälkeläisistä löytyi muun muassa sydänvikoja. Niinpä kasvattaja myi koko rouvan. Nyt se opettelee tunnistamaan paitsi ympärillä hääriviä ihmisiä myös pihapiirin muita karvanaamoja. Ja häkin varjoisasta nurkasta löytyy... Hemuli, ikää jo nelisen vuotta, vastikään virtsakivivaivasta selvinnyt marsu, joka jäi leskeksi jo kauan sitten. Ihan vielä se ei ole tajunnut borderterrierin vaihtuneen vanhasta ja raihnaasta Pultti-herrasta nuoreksi, hyppykykyiseksi rouvaksi.


Mitähän tapahtuisi, jos Sofi loikkaisi häkkiin? Huomattu on, että ennakkotiedot rouvan metsästysvimmasta ovat totta, huh-huh. Entä tiedot marsujen äkkinäisistä sydänpysähdyksistä paniikin yllättäessä?