Onneks olkoon, Paavot, ja muutkin merkkipäivää viettävät!

Tammikuun 25. on se päivä, jonka ohi en pääse ilman jonkinlaista juhlameininkiä. Satuin näet syntymään isäni nimipäivänä. Kun olin puolivuotias, isä-Paavo haavoittui vaikeasti Kalastajasaarennolla. Onneksi hän eli melkein 73-vuotiaaksi, vaikka sotainvalidius haittasi. Yhdessä vietettiin monesti niin nimi- kuin syntymäpäivää.

Kuusikymppisenä isäpapasta on otettu muun muassa tämä kuva. En tiedä, miksi helmikuun 19. päivänä syntynyt isäni sai nimekseen Paavo. Hän oli kevääseen taittuvan talven lapsi, joten nimeksi sopi muunnos Paavalista. Kansanperinteessä Paavon päivä (25.1.) on ollut tärkeä keskitalven merkkipäivä. »Paavo parasta talvea» eli päivät ovat valoisampia ja ihmiset voivat nauttia talven keleistä. Paavo on talven puoliväli, johon mennessä puolet lumista on satanut ja puolet eläinten ruuasta kulunut. Päivän jälkeistä viikkoa on joillakin alueilla sanottu »talvennavaksi» ja viikon keskiviikkoa puolitalven keskiviikoksi.

Tänä vuonna Turun seutuvilla koko talvi näyttää kumminkin häviävän yhtä vikkelästi kuin se tuli. Pari päivää sataa tuprutteli lunta rutosti ja oli pakkasta. Nyt on vesikeli - lämpöasteita peräti 5! Tämmöinen ei tosiaan ole parasta talvea.

Vietän syntymäpäivääni toimeliaasti. Ensin kuskaan auton hiukan huollettavaksi Raisioon. Homma kuulemma hoituu tunnissa. Niinpä ehdin hyvin läheiseen kauppakeskukseen lounaalle. Sitten on vuorossa kahvihetki tyttären kanssa Aurajokirannan Cafe Artissa.

Iltapäivälläkin saattaa tapahtua jotakin mukavaa, josta en ihan vielä ole selvillä.

Illaksi suunnistan Turun konserttisaliin kuuntelemaan Oi autuus -konserttia. Jo silkka konsertin nimi houkutteli tarttumaan tilaisuuteen, kun teatterikerholaisille tarjottiin lippuja syntymäpäiväkseni. Kuinkahan tavoitan musiikista oman autuuteni? Oivalliset taitajat takaavat sen, ettei yritystä puutu orkesterista solisteineen. Siispä minunkin on kuunneltava avoimin korvin ja mielin antamatta periksi vanhenemisesta valittamiselle.

Tämä selostus lupaa hyvää:

Jukka Iisakkila, kapellimestari
Tomas Nuñez-Garcés, sello
Modest Musorgski: Alkusoitto oopperasta Hovanštšina
Aki Yli-Salomäki: Oi autuus, konsertto sellolle ja orkesterille (kantaesitys, solisti esiintyy tässä)
Nikolai Rimski-Korsakov: Šeherazade
Venäläisten säveltäjien räiskyvät teokset kehystävät sellokonserttoa. Rimski-Korsakov sai inspiraation Šeherazadeen Tuhannen ja yhden yön saduista ja säveltäjä viimeisteli myös Hovanštšina-oopperan Musorgskin kuoltua. Aki Yli-Salomäen kolmiosainen teos on kauneuden, herkistymisen ja ilon musiikkia. Salomäki on keskittynyt kantaesitettävässä teoksessaan musiikin ajallisuuden, tilallisuuden sekä estetiikan kokemuksiin ja soinnillisuuden kysymyksiin. Konserton tulkitsee Tomas Nuñez-Garcés.

Kaikella rakkaudella ja muutakin mainittavaa

 

Onneksi tallensin Kotikatsomossa lähetetyn Matti Ijäksen ohjaaman Kaikella rakkaudella. Se näet häipyy tuota pikaa Yle Areenasta, mutta minulla se säilyy omissa tallennuksissani. Uusintojakin lienee yhä luvassa, koska itsekin nappasin aarteen ehkä kolmannesta uusinnasta. Edellistä  - vai ensiesitystä? - noin vuosi sitten referoi tarkasti Elokuvahömppää -bloggari ja liittää tekstiinsä runsaasti kuvia. Suosittelen. Jätän referoinnit ja esitän vain ison kiitokseni. Katselukokemus rinnastuu Rosa Liksomin ja Katja Ketun huimien proosateosten lukemiseen. Niiden häkellyttävät tapahtumat, kiehtovat henkilöhahmot, sävykäs kieli tuottivat lukiesssa vahvoja mielikuvia. Leffaa katsoessa ei tarvinnut kuvitella paikkoja eikä ihmisiä, vaan sai seurata kerrassaan häkellyttävän tarkkaa ja heittäytyvää näyttelemistä, säpäkkää dialogia, upeaa kuvausta, tragiikkaakin. Krista Kosonen, Sampo Sarkola ja Tommi Korpela ovat keskeisissä rooleissa. Muitakin, kuten kahta lasta, sopii kehua.

Kun leffa tuli viime sunnuntaina, Paavon-päivänä 25.1., minulla oli meneillään tuttu tammikuun tapaus: omat synttärini. Ei silloin leffoja katsella. Aikamoiset kekkerit syntyivät oman ison porukan voimin, vaikka ihan kaikki eivät olleet edes paikkakunnalla. Puheen pulinaa ja ääntä piisasi niin, että sai melkeinpä anella suunvuoroa.  Hauskutusta riitti myös yhteisen joulumatkan kuvista. Tässä yksi malliksi Kap Verden Sal-saaren suolavesialtaasta, jossa hetken kelluimme. Osa poppoosta kuikuili yhä rannalla kameran lauetessa.

Kun tämän viikon arkia on eletty jo kolmatta päivää, kannattaa mainita keskiviikkoinen käynti Turun maakunta-arkistossa. Sinne vie tieni usein, kunnes minut on riittävästi opastettu sukututkimuksen saloihin. Onnenkantamoisiakin on jo kohdalle osunut, sillä taannoin löytyi pitkään sukuja tutkinut samoilta apajilta. Niinpä sain käyttööni tiedot  hänen selvittämistään sukuhaaroista. Tänään tarjoilin vastavuoroisesti omia löytöjäni. 

Jonkin aikaan taidan nyt pärjätä omin nokkineni, sillä pääsen myös kotikoneelta digiarkistoihin. Etenkin Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen eli SSHY:n jäsenyys avaa väylän kelpo tietolähteisiin. Yhtä ja toista on kuitenkin yhä käytävä nuuskimassa maakaunta-arkistojen tapaisissa paikoissa. Kuvan otin hiljaisena iltapäivän hetkenä tutun arkiston avarasta salista, jonka oikeassa laidassa näkyy palvelutiski. Sen ääreltä työrupeama aina alkaa.

Karjalais-tamperelaisen vuosikymmenet

Aurinkoista 60-vuotispäivää vietettiin lauantaina Tampereen Pursiseuralla. Oli läsnä sulhoa ja sukua, myös meitä ystäviä ja kollegoita. Karjalan kunnaat muisteltiin yhdessä laulaen, kun kerran sankarittaren juuret sieltä juontavat, vaikka hän itse ei ehtinyt syntyä sukunsa mailla. Niistä muistuttivat myös tarjolle tuodut makoisat perinneruuat, joita höystivät kalaherkut ja mehevät uusien aikojen salaatit, jälkiruokana mansikkakiisseli. Kaikkien herkkujen kukkurana muhkea kakku, joka sekin pikku hiljaa hupeni odottaviin suihin.

Ihan erityistä silmänruokaa tarjosi näkymä pursiseuran terassilta Näsijärvelle. Siellä nääs kelluu jo vene poikineen, monet niistä olivat jo purjeitaan pullistelemassa kaukana kotirannasa. Juhlahumun hälvettyä sankaritarkin päässee taas veneen kyydissä väljille ulapoille kartuttamaan lisää onnellisia  ikävuosia.

Lapinniemeäkin tuli katselluksi. Kylpylä näkyy laajentuneen rantaan päin matalalla rakennuksella, jossa kuuluu sijaitsevan hotellihuoneita. Niistä melkeinpä voisi loikata järveen uimaan, mikä tuskin lienee kuitekaan luvallista.

Ihana kaupunki on Tamperekin, pakko turkulaisluopion on myöntää tosiasia. En moiti myöskään Kangasalaa, jonka lehtevyyttä ihastelin yöpymisreissullani tutuissa ympyröissä.

Juhlan jälkeen

Piti täyttää iso määrä vuosia, ennen kuin kohdalle osui kukkakomistus vailla vertaa. Juhlatalosta kotiin tuotuna sille löytyi oiva paikka olohuoneesta. Lämpimät kiitokset tästä yllätyksestä sukulaisille Rymättylään.

Kumma kyllä, kuva tuntuu kutistavan sommitelman muhkean koon. Siksi toiseksi kuvan ottohetkellä etenkin ruusut olivat jo rupsahtamassa. Samaa voin sanoa itsestäni juhlakaluna, sillä vauhti loppui tähän torstaipäivään. Pakko myöntää, että juhlahumu hälvenee ennen pitkää ja arki työntyy etualalle. Mutta hauskaa oli! Varsinkin jatkoilla naisten kesken nauratti niin, ettei mitään tolkkua...

Ennen vanhaan oli tapana kerätä onnittelukukat päivänsankarin ympärille kuvausta varten. Ohi on semmoinen tapa omalta osaltani, mutta eilen sentään hoksasin tarttua kameraan ja napata muutaman kuvan kauniista kimpuista, joita ilokseni sain. Tässä malliksi muutama lisäotos:

Kiitos lauttasaarelaiselle valkeasta ihanuudesta, kangasalustalaiselle kiinteistä kaunistuksista. Ovat kuulemma tarkoitetut teepusseille. Ja sitten kylmänkosteat teepussit silmähauteiksi, eikös vaan?

Viereisen kuvan ihanien ruusujen lakastumattomuus kielii, että nekin on annettu täydestä sydämestä. Kiitos...

Jopa kampaajani kotinurkilla tempaisi tiskinsä takaa kukkapaketin, kun olin  kunnostettavana sunnuntain juhlia varten lauantai-iltapäivänä. Tukka sieti lätsähtämättä jopa nukkumispyöriskelyt tiistaihin asti! Se jos mikä kertoo ammattitaidosta. Piipahdan paikan päällä esittämässä kouriin tuntuvan ja suuhun sulavan kiitoksen. Kelpaa tässä siis hyvillä mielin aloittaa uutta vuosikymmentä.

On puuta, on!

Tuulikki kommentoi eilistä souvijuttua omalla mallikkaalla klapimuistollaan. Siinä tuli oiva vinkki vastaisen varalle, jotta antinsa saisi myös näyttämään hyvältä. Joku muuten oli kipannut tämän päiväisen juhlapaikan portin pieleen tuhdin klapikasan. Ehkä antaja oli osannut taikoa jotakin hauskaa ojennettavaksi myös juhlittavan käteen. Me vanhat koulukaverit sen sijaan toimme kuka minkäkinlaisen satsin pyydettyä arvotavaraa.

Minä en eilisessä tohinassa älynnyt paneutua paketointiin muuten kuin sen verran, että puut sai tungetuksi autoon pahemmitta sotkuitta. Kuvasta huomaan itsekin, että hankkimani totisen mustat jätesäkit edustavat pohjanoteerausta kaikkien kääröjen joukossa. Onneksi sentään kolmesta säkistä löytyy ihan muuta kuin pelkkää silkkoa: kuivat, komeat koivuklapit näyttävät voimansa, kunhan pääsevät takkaan ja syttyvät täyteen roihuun.

Oman rannan vesi vilvoittaa, jos saunan jälkeen vielä takkatuli alkaa liikaa kuumottaa. Syntymäpäivän sankarittaren passaa edelleen nautiskella kesäolostaan Naantalin Nunnalahden rannalla, niin kuin hän on saanut tehdä kaikki elämänsä vuodet. Oi onnea, oi autuutta - ja paljon lisää hyviä vuosia!