Etäinen Kökar

Ensimmäisiä havaintoja Kökarista, kun sitä lähestyy lautalla Korppoon suunnasta, on punainen seinämä, josta tulee kysyneeksi, mikähän tuo on. Se osoittautuu kirkon katoksi. Muun kirkon näkee vasta sitten, kun menee kirkkosaareksikin mainitulle Hamnölle.

Tunsin vetoa Kökariin Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaanin takia. Se teki ilmestymisensä aikoihin parisen vuotta sitten niin ison vaikutuksen, että lopulta sain toimeksi lähteä kirjan Luodoiksi nimittämille saarille. Ostin kirjasta e-version matkalukemiseksi ja muistin verestämiseksi. Romaani tarjoaa väkevän ja todentuntuisen kuvan muutaman vuosikymmenen takaisista saarelaisista ja heidän nuoresta papistaan perheineen. Tunteehan kirjailija omakohtaisesti aiheen, mistä kirjoittaa, kuten hän vahvistaa TV-haastatteluissa tuoreeltaan Finlandia-palkinnon jälkeen. Kirjoitin silloin minäkin tämän blogitekstin.

Saarella on yhä tallessa se vanha pappila, johon romaanin tarpeisiin luotu perhe asettuu. Siinä toimii nyt seurakuntakoti. Muutaman kymmenen askeleen päässä kohoaa kirkko ja sen takana kellotapuli, josta kellonsoittaja alkoi läpätä pikkukelloja, kun näki papin astuvan pappilan ovesta.Tässä fakta lyö kättä fiktiolle.

Romaanissa on mainio kuvaus uuden papin ensimmäisestä saapumisesta pitämään jumalanpalvelusta. Niinpä tallensin aidosta näyttämöstä kuviin sen, mikä yhä on havaittavissa.

Kirjan papin tapaan Kökarin kyliin on hyvä tutustua polkupyörällä ajaen. Nykyisillä asfalttiteillä matkat taittuivat melko kivuttomasti. Vain vinha tuuli teki tenää.

Palattaessa kirkkosaarelta poikettiin kolmen tuhannen vuoden takaisella hylkeenpyytäjien suojapaikalla. Polku vie yli laakeiden kallioiden, joilla kanervat yhä kukkivat. Perillä kalliot muodostavat kuin linnoituksen.

Opaste tarjoaa tarkkaa tietoa, jos tekstistä edes suurentamalla saa selvää. Oikean alanurkan kartta kertoo, kuinka merivesi on vellonut paljon nykyistä korkeammalla. Maa-alueet olivat silloin vielä vähäisiä saaren lämpäreitä.




Mukava oli asua Karlbyn keskustassa, jossa Brudhällin hotelli palvelee  sekä hotelliasiakkaita että vierassatamaan saapuvia. Turistikausi oli kuitenkin jo niin lopuillaan, että vain yksi purjevene kiinnittyi rantaan. Niinpä odotettu retki Källskäriin jäi toteutumatta, vaikka ennakkotietojen mukaan sinne olisi päässyt elokuun loppuun asti, jolloin myös hotelli sulkeutuu muilta paitsi tilausryhmiltä.

Vähäisen kävelymatkan päässä hotellista kohoaa kallioinen mäki, jolla näkyi kulkijoita. Sinne piti siis yrittää. Löytyi polunpää, jonka viitassa lukee UTKIK. Liekö paikallista murretta? Ylhäältä avautuu näkymiä, joista yksi tuli otetuksi talteen viereiseen kuvaan.

Enpä ollut tiennyt, että Kökarissa liplattavat leppeät laineet omassa järvessä nimeltään Oppsjö. Se on aarre, josta saarelaiset saavat juomavetensä. Siksi uimareilla ei ole asiaa veteen. 

Lähtöpäivän aamuna oli leppoisaa kävellä katsastamaan tätäkin saaren vesi-ihmettä. Iltapäivällä oli aikaa poiketa kirjastossa, joka toimii hienosti peruskoulun yhteydessä. Useita poikia (!) piipahti asioimassa ystävällisen kirjastonhoitajan luona. Tämä olisi jopa lainannut satunnaisille kävijöillekin Ulla-Lena Lundbergin Kökar-nimisen kirjan (1975), jota vartavasten tultiin katsomaan. Eipä lainattu, vaan katsotaan, löytyykö se antikvariaatista.

Ihmeellisenä sattumana kirjastossa oli meneillään taidenäyttelyn avajaistilaisuus. Kaikki tulijat, joita ei tosiaan ollut jonoksi asti, saivat tervetuliaisdrinksuna paikallisen Applegårdin oivallista juomaa. Sekin paikka laajoine omenatarhoineen tuli nähdyksi, kun poljettiin saaren itäosiin aina Hellsön perukkaan asti. Mutta yllätysten yllätys oli, että taidettaan esille tuonut kuvanveistäjä Anitta Toivio kertoi kotipaikakseen Kangasalan, oman pitkäaikaisen asuin- ja kotikuntani. Siinähän havisi jo lähes sukulaisuus meidän kahden kesken. Tämä ja moni muu taiteilija viettää vuosittain aikaa Kökarissa. Samoin Ulla-Lena Lundberg, joka kirjastonhoitajan mukaan saapuu jo keväällä nykyisestä kotipaikastaan Maarianhaminasta ja tarkkailee kaiken kesää innokkaasti lintuja.  Saarelaisten kelpaa olla hyvin ylpeitä tästä vakituisesta kesävieraastaan.

Olipa kisat!

Melkein ehti viikko vierähtää, ennen kuin toivuin sunnuntain Perhe on pahin -kisoista pukkaamaan blogitekstiä. Toki on pitänyt kiirettäkin. Maanantaiaamuna kahdeksalta oli oltava paikalla, kun Liedon kodissa alkoi lattiaremontti. Tiistaina evakkolaista vietiin Kökariin. Siitä reissusta lisää toiste.

Vasta tänään istahdin taas mökkipöydän ääreen ja rupesin muistelemaan viime sunnuntaita. Oli hellettä, oli porukkaa! Ensimmäinen kuva kertoo kisojen alkutilanteesta heti lounastarjoilun jälkeen.

Aina välillä vilkuiltiin taivaalle, sillä on tullut tavaksi seurata pitkän matkan lentoliikennettä. Meillä tiedetään, mikä kone mihinkin on menossa, mistä tulossa: Tokiosta Chigagoon, New Yorkista Dubaihin ja ties mihin. Tietty tietokoneohjelma on iso apu puuhassa. Tuntuu, kuin juuri sunnuntaisin kaukoliikenne olisi erityisen vilkasta. Näkivätköhän pilotit korkeuksistaan meitä pikkuruisia kisailijoita yhden lammen rannalla tai kiinnostaako heitä edes tiirailla maan pinnan tapahtumia?

Tämän kesän moniottelun lajeihin Minna, puuhamestari, oli pyytänyt ja saanut ideoita muulta porukalta. Varsinkin kuvan veijarit olivat tainneet olla asialla, sillä melkoisen poikamaisia otteluita miteltiin sen, minkä nauramiselta kyettiin. Arvonnassa muuten kävi niin, että pinkkiin joukkueeseen osuivat lähes kaikki naiset ynnä Gustaf, keltaiseen muut miehet ja minä, isoäiti, huh-huh.

Eilen illalla lautalla Kökarista palattaessa puhelimeen kilahti meidän Perhe on pahin -ryhmälle viesti, jonka sain auki vasta yöpymispaikassa. Viesti tuli Eliakselta, jota Elliksikin kutsutaan. Hän on elokuvamiehiä, Taideakatemiassa vastikään opintonsa aloittanut. Mihin vielä ehtiikään, kun jo osaa vaikka mitä! Kiitos, Elli, hilpeästä leffasta, jossa esiintyy jopa ehta Leo Leijona.

Valmiina rymistyksiin

Kaksi isoa tapahtumaa kolkuttelee ovella. Ensimmäisen happeningin pelikenttä odottaa valmiiksi viritettynä mökkirannassa. Ensi sunnuntaina näet otellaan jo toistamiseen kisassa, jossa on monta muutakin lajia kuin lento- ja rantapallo. Vasta paikalla selviää, millä kaikella koetellaan kisailijoita Suku on pahin -tapahtumassa. Perästä kuuluu.

Toinen rymistys alkaa heti maanantaina 24. elokuuta klo 8. Aihe on tämä: Pitkin kevättä ja alkukesää huomasin talvikodossani outoja lattiailmiöitä. Laattojen saumoja mureni, paikoin tuntui ontolta askelten alla.

Lopulta juhannuksen alla prätkähti: lattiaan kasvoi ensin yksi, sitten vielä toinen harjanne. APUA! Niinpä soitin isännöitsijälle, tämä puolestaan rakentajalle, joka ilmestyi oitis ihmettä katsomaan. Seuraava puhelu singahti laattafirmaan. Siellä oltiin niin kuin muuallakin valmiina ensin juhannuksen sitten lomien viettoon, muttei pikaremonttiin. Sovittiin, että lattia korjataan elokuussa. Niinpä on jo tavattu.

Neuvonpito rakennusliikkeen toimitusjohtajan ja laattafirman miehen kanssa valaisi ongelman syntyä ja herätti luottamusta siihen, että tämäkin murhe on pian pelkkä muisto vain. Lupasivat muuten hoitaa myös pölysuojaukset. On iso apu, etten itse joudu edes yrittämään moista. Piipahdan vain vilkaisemassa, miltä kotona näyttää lattiaa purettaessa. Kun laatat kiinnitetään uudestaan, niihin lisätään liikuntasaumoja. Ehkä syntyy lisää myös blogijuttua aiheesta.

Tämä takuuhomma olisi jo vauhdissaan, ellen olisi jarrutellut urakan aloittamista perheen toimintapäivän takia. Näin päin on hyvä: ensin hauskutusta, sitten evakkoviikkoa mökillä. Toisaalta, voisihan sitä evakkolaisena lähteä vaikka hirmuiselle merimatkalle Kökariin. Onhan reissua suunniteltu jo pitkään vakituisen kävelykaverin kanssa. Ho-hoi, Eeva, oletko valmiina?

Göran Tunströmin Skimmer - huima tarina kaipauksesta

 Mökkituliaisina eräs Ruotsissa asuva ystävä toi muun muassa kaksi oikeata, kovakantista kirjaa ja lausahti, että kummatkin olisi hyvä antaa eteenpäin - luettuina. Idea on tuttu jo vuosien takaa, jolloin ensi kerran kuulin kirjojen jakeluideasta: niitä voisi jättää muuan muassa kahviloihin vapaasti mukaan napattaviksi. On jäänyt moinen tekemättä, mutta nyt aion tosiaan viedä  Göran Tunströmin  romaanin Skimmer (1999) vanhimmalle tyttärentyttärelle, kunhan luvattu visiitti (!) toteutuu. Toisellekin kirjalle, Vivica Bandlerin muistelmille, löytyy läheltä passeli vastaanottaja, kunhan ensin itse luen opuksen.

Oli pitkästä aikaa, monien e-kirjojen jälkeen,  nautinto tutkailla kirjaa myös esineenä. Selailemalla selvisi oitis, että tarina jakautuu kahdeksaan osastoon. Ne jakautuvat pääosin nimeämättömiksi luvuiksi. Kansikuva, jonka on tehnyt Linus Tunström, kertoo paitsi islantilaisen tulivuoren purkautumisesta myös kiihkeistä tunteista, joissa tarinan poika velloo kirjoittaessaan isästään ja miettiessään äitinsä arvoitusta. Takakannen teksti tiivistää isän ja pojan tarinan näin:

"Pétur är avlad på sluttningen av en isländsk vulkan. Hans far, Halldór, tar hand om honom efter födelsen. Halldór är jämnårig med republiken och känd över hela nationen som radioman och uppläsare av den dagliga fiskhamnsrapporten. Som liten sitter Pétur i deras lägenhet på Skaldástigur i Reykjavik, ensam och blick stilla, för att far därborta i radion skall få arbetsro. Och efter timmar av väntan kommer Rösten.

Andra dagar är hemmet fullt, ministrar och sköna kvinnor njuter av Halldórs matlagningskonst, fiolen tas ner från väggen och det spelas kammarmusik. Och i den blå kvädarstunden berättas det historier.

Pétur bär dessa sagor med sig när han som vuxen drar ut i världen. I Paris prövar han lyckan som affärsman, sedermera som ambassadör och äkta man – tack vare en felriktad fotboll. Hemifrån Island skriver Halldór brev till Pétur; obesvarade brev fulla av allvar, ensamhet och kärlek till livet, brev som mitt i den vindlande, flerstämmiga skröna som Skimmer är, genljuder av den klaraste musik. ”Du förstår”, skriver Halldór, ”vilken saknadens gigantiska affär livet är.” Skimmer handlar om saknad, om att ta avsked av livet, men också om all den humor och värme, om alla tragikomiska tillkortakommanden som tillvaron rymmer."

Taas kerran havaitsin, kuinka rikasta kieltä taitava kertoja osaakaan viljellä. Ruotsin taitoni osoittautui perin vajavaiseksi. Moni sana kumisi mielessäni tyhjänä, kunnes suostuin opettelemaan Googlen kääntäjäsovelluksen käyttöä. Homma hoitui kätevästi, kun pidin käsien ulottuvilla tablettia, johon sain naputelluksi sanan ja klikatuksi 'Käännä'-painiketta. Kasvien ja eläinten nimitykset selvisivät äkkiä. Usein kävi kumminkin niin, että kun suomennoksena tarjolle ilmaantui aina vain yksi ilmaus, se osoittautui mahdottomaksi paikkaansa. Niinpä oli pinnisteltävä, jotta asiayhteys paljastaisi, mistä tarkkaan ottaen oli kysymys. Isoja sanakirjoja en tullut selailleeksi.

Rattailla pysymistä koetteli sekin, että kirjan ihmiset filosofoivat ja siteeraavat pitkästi monia ajattelijoita. Yhtä lailla liikutaan musiikin ja valtavien luonnonilmiöiden sfääreissä. Huima on tarina siitä, kuinka poika saa alkunsa ja syntyy kaukana muista ihmisistä, mutta päätyy isänsä hoiviin. Tarina saa kosmisia ulottuvuuksia, mutta myös merellisiä elementtejä riittää, kun puhutaan kalastuksesta elinkeinona. Nautin suuresti lukemisesta, vaikka paikoin vain aavistelin, mistä on puhe. Kiitokset Sarille kiehtovista hetkistä upean teoksen parissa!

Tiettynä päivänä

Monen monta kertaa olen noudattanut kutsua saapua Uuteenkapunkiin tapaamaan luokkakavereita tiettynä heinäkuun lopun torstaina. Aina on ollut tarjolla myös konsertti Vanhassa kirkossa ja myöhemmin illalla Lyhtyjen yö viereisillä valleilla. Heti alkuun isäntäpari, molemmat luokkakavereitani Turun Suomalaisesta Yhteiskoulusta, on tavannut tarjota lohisoppaa. Tällä kertaa se nautittiin Wallilassa, jonne kipaistiin valleilla käyneille tuttua reittiä takapihan portista.

Paikka on kerrassaan mainio. Koko Balsaborg liittyy vahvasti merenkulun historiaan. Läheinen vierassatama palvelee nykyveneilijöitä. Ei siis mikään ihme, että innokkaat purjehtijat ovat asettuneet meren äärelle ikivanhaan puutaloonsa, jota hoitavat pieteetillä ja osallistuvat myös Uudenkaupungin kunniakkaisiin puutalotapahtumiin.

Koska ravintolaan oli tulossa Crusell-vieraita, meille annettiin kahvitermarit mukaan ja painelimme takaisin sinne, mistä lähdimme. Ja saimme kahvin kera kuuluisista Uudenkaupungin marengeista, kermavaahdosta ja mansikoista koottua torttua!

Lisäherkkuna taiteilija Tapani Kiippa demonstroi sitä, kuinka hän tekee akvarelleja. Enpä ole ennen tiennyt, että yksi olennainen työväline on hammastikku. Pöydän ympärillä seistiin hartaina ihmettelemässä taidokasta työskentelyä ja kuuntelemassa juttuja sirkuksesta, Toscanasta, Jäämeren rannoilta ja ties mistä.




Iltakuuden tietämiin osa joukosta siirtyi pihan pääportista suoraan Vanhaa kirkkoa ympäröivälle nurmelle ja pikku hiljaa sisälle kirkkoon. Se täyttyi lähes viimeistä sijaa myöten.

Konsertin ohjelma oli koottu eri mantereiden barokkimusiikista. Ohjelman mukaan teokset ovat peräisin Böömistä ja Boliviasta. Jopa minunlaiseni homekorva kuunteli mielikseen nuorten ja vanhojenkin muusikoiden yhteissoittoa oli sitten kyseessä oktetti, seitsikko, kvintetti tai jokin muu yhdistelmä.

Väliaikatarjoilua pääsimme taas nauttimaan luokkakaveriporukkaan saapastelemalla tutusta kotiportista sisään. Muut jäivät pörräämään teltoille.

Yhdeksältä olisi ollut vielä mahdollisuus jatkaa sekä musiikin kuuntelua valleilla että nauttia piknik-tarjoilusta tutussa joukossa, mutta minä tyttö lähdin ajelemaan takaisin mökille rhodomullat auton takakontissa valmiina perjantaiaamun urakkaan.

Jatkoksi tähän juttuun liitän maininnan, että yksi pikahankintana hommattu e-kirjakin vuodelta 2011 on tullut luetuksi: David Nichollsin Sinä päivänä.  Sauli Santikon notkea suomennos tekee uskoakseni oikeutta alkutekstille ja ainakin ilahdutti suuresti minua lukijana. Vetävästi kirjoitettu tarina luo kuvaa kahdesta nuoresta, miehestä ja naisesta. Heidän matkassaan tulee kuljetuksi parikymppisistä alkaen kaksi seuraavaa vuosikymmentä. Olennainen päivä on heinäkuun 15. 1988. Monet muut heinäkuun puolivälin päivät tulevat kirjatuiksi tarinan runkoon, myös loppupuolen traaginen käänne osuu samaiseen heinäkuun viidenteentoista. Ratkaisu toimii. Ymmärrän hyvin, että kirja on ollut suuri menestys ja että siitä on tehty myös elokuva.