Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hämeenlinna. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hämeenlinna. Näytä kaikki tekstit

torstai 18. elokuuta 2022

Syvällä Kanta-Hämeessä

 


Toista vuotta sitten, parhaaseen korona-aikaan, päässä pälkähti ajatus käväistä Hattulan kirkossa. Piti ihan nähdä kirkon sisäseiniin maalatut kuvat, joiden varaan Anneli Kanto rakensi romaaninsa Rottien pyhimys. Monien muiden lailla innostuin kirjasta, kuten tämä blogijuttuni vahvistaa. Lisäsin siihen pari olennaista linkkiä, joten juttu kannattaa avata.

 Lehtitietojen mukaan Hattulan vanhassa kirkossa kävijöiden määrä on kesällä 2022 tuplaantunut 5000:sta 10000:een. Koronakaranteenien hellitettyä ihmiset ovat suunnistaneet jopa kotimaan kohteisiin. 

Vuosikausia ajelin ajelin Kangasalta Hämeenlinnaan työhön silloiseen Tampereen yliopiston luokanopettajakoulutuksen yksikköön. Ohi ajaessani sentään vilkaisin kirkkoa, mutten koskaan poikennut tutkimaan, mitä kaikkea mäeltä löytyy.

Asia korjaantui sunnuntaina 14.8., jolloin kesän viimeiset opastuskierrokset olivat tarjolla. Katolisen ajan loppuvaiheessa 1500-luvun taitteessa toteutettu kirkon koristelu maalauksin tarjoaa kuvatulkintoja Raamattuun. Näkymien on täytynyt tuntua järisyttäviltä seurakuntalaisista, jotka aikoinaan pääsivät ihmeitä näkemään. Ehkäpä arkisen tuttu asetelma asehuoneessa kirkkosaliin vievän oven yläpuolella helpotti muihin kuviin suhtautumista. Nykykatsojaa hymyilyttää, kun hän katsoo kahden paljaspyllyisen miehen köydenvetoa niskansa varassa. Kuvan esittämällä tavalla köyttä kuuluu vedetyn entisinä aikoina. 

Itse kirkkosali kierrettiin ja tutkittiin seinä seinältä. Nähtiinpä myös osittain tuhoutuneita maalauksia, kun ikkunoita aikoinaan on ruvettu suurentamaan. Työn alle jääneistä malauksista ei ole tehty muistiinpanoja, joten ne on tyystin menetetty. Kuvassa vasemmalla luterilaiseen aikaan paikkaansa kiinnitetyn saarnastuolin taakse jätetyt maalaukset ovat tallessa, vaikka niitä ei kukaan näe. Huteraa saarnastuolia ei ole poistettu, vaikka sitä ei enää voi käyttää. 

Runsaan puolen tunnin kierroksen päätteeksi soitinrakentaja ja muusikko Vilppu Vuori esitteli sekä muutamia erikoisia kielisoittimia että säkkipilliä. Kerrassaan nautittava lisä kirkkotapahtumaan!

Matka jatkui Aulangolle. Hotellihuoneen parvekkeelta avautui näkymä Hattulan selälle.

Rannoilla liikkui pyöräilijöitä, fribaajia, golfin pelaajia ja meitä hitaasti käveleviä. Seuraavana aamuna varhain kavuttiin polkuja pitkin iki-ihanaan suojeltuun kaupunkipuistoon tavoitteena Ruusulaakson paviljonki Metsälammella. Matkan varrella oli mukava istuskella Joutsenlammen rannan varjoissa.


 

Takaisin hotelliin palatessa huomio kiinnittyi komean polun kivireunuksiin. Niitä ei näkynyt metsän ratsatusreiteillä.


 Olisi ollut hauska kävellä näkötornille asti. Mutta polveni on vasta toipumassa nivelen uusimisesta. Hyvässä vaiheessa ollaan, sillä polvi ei suuremmin ryppyillyt. Maltan odottaa, kunnes se on täysin asettunut osaksi omaa kroppaani. 

Turkuun päin ajettaessa sopi poiketa entisellä työpaikallani. Mitä siellä näkyikään! 


Hämeenlinnan kaupunki kuulemma hätäili silloin, kun OKL siirtyi Tampereelle ja kaupunki sai hienot tilat osaksi koululaitostaan. Muutostöitä tehtiin kiireesti. Nyt korjataan, jotta sisäilmaongelmista päästäisiin. 

Pitkään harkittu reissu tuli lopulta tehdyksi! Edes helle ei kiusannut liiaksi. Syksyn tullen pitää uudestaan irrota toviksi kotikuvioista tuulettumaan.



torstai 7. helmikuuta 2019

Hiljaisia hetkiä



Kuulostelen tyhjyyttä sään heilahdellessa räntäkelistä aurinkoisiin pakkaspäiviin. Hiljaista on. Puhelin ei pärähtele paitsi silloin, kun joku kauppaa tilattavaksi lehtiä. Oma lähipiirini loittonee. Kaikilla on puuhansa, minulla enimmäkseen muistoja.

Tänään mieleen muistui Hämeenlinna ja sieltä Hilja Mörsäri, arvostettu äidinkielenopettaja, kirjailija, myös kulttuurivaikuttajaksi mainittu. Tutustuin häneen, kun Hilja ehdotti, että toimittaisimme yhdessä antologian ruotsinsuomalaisista runoista. Niin tehtiin. Kirjanen ilmestyi omakustanteena 1986 nimellä Kotimaani oli Suomi. Alaotsikko selventää, mistä on kyse:  Ruotsinsuomalaisten runoja.

Takakanteen painettiin Raija Kukkuraisen runo kuin motoksi kirjalle:

Juuret kahdessa maassa
oksillani
kaksikieliset linnut
minä kurkottaudun ylös.

Kanteen valittiin Hiljan ystävän ja entisen oppilaan Sinikka Hautamäen akvarelli.



Pitkään vielä yhteisen hankkeen jälkeen tapailimme, yleensä Hiljan kotona. Kirjallisuus oli usein aiheena. Joskus oli puhetta myös Olli Jalosesta, jonka uran alkuvaiheissa Hilja oli toiminut ateljeekriitikkona. Heidän ystävyytensä ja yhteydenpitonsa jatkui Hiljan viimeisiin päiviin Laura Myllykosken lehtijutun mukaan.


Ystävyyden ja yhteistyön osoituksena sain Hiljalta omistuskirjoituksin Samuli Parosen Maailma on sana - aforismikokoelman (Otava 1974/1980). Sen alaotsikoksi tosin on merkitty Mietteitä.

Kirjanen on sytyttänyt. Yhä uudestaan olen etsinyt siitä tekstejä tilanteisiin, joihin omat sanat eivät ole yltäneet. Näin ytimekkäisiin lohkaisuihin en tunne itse pystyväni:
Karja syntyy paimentaen.
Kilpailussa ei ole lähimmäisiä, on vain kilpailijoita. 
Mietityttäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa että /
                                       maailma on sana.


Viimeisinä Hämeenlinnan työvuosinani sain Hiljalta lahjaksi myös hänen oman kokoelmansa Päivien ja unten kirjasta (Karisto 2000).  Sisältönä on seitsemän osastoa ajatelmia näillä otsikoin:
Katkeileva muisti, itsepäiset unet
Kutsumaton, vieras
Yhteys elävien enemmistöön
Ohjenuorana normaalijakautuma
Kaikkien kukkien niitty
Väliaikainen oleminen täällä
Arvoituksellinen jää lukijaan
 Sieltä täältä lueskelemalla silmäni kyyneltyvät, hymyilyttääkin. Aforismeista avautuu lohduttavia, viisaita, järisyttäviä näkymiä. Muutama poiminta sopinee tarjoilla:
Valaiseva pilvi - odottamaton matkaopas.
Kieli mielen kuva? - Kaivettava maaperä esiin jätteen alta.
Ei kuulu koulukulttuurin olla / intohimoisen kiinnostunut, pysähtyä / miettimään. /            Seuraava tavoite odottaa jo.
Unet, etiäiset kolkuttavat sisään. / Herättävät kuollutta? Itseäsi?  / Ketä oikein kavahdit?
 Esipuhetta kirjaan ei ole painettu. Mutta nimiösivulta löydän Hiljan omakätisesti talvella 2001 minulle kirjoittaman omistuksen ja onnentoivotuksen. Sitä katsellen huokaan, että muistoja sentään piisaa. Oi niitäkin aikoja Hämeenlinnassa!

perjantai 27. huhtikuuta 2012

HOKL hautaan


Tämä päivä jää historiaan. Luokanopettajakoulutus päättyy Hämeenlinnassa, filiaalin aika on lopussa. Tampereen yliopiston opettajankoulutus keskittyy emoyliopistoon. Sinne siirtyy myös legendaarisen seminaarin oma museo. Semppuna tunnettu talo muuntuu isoksi Seminaarin alakouluksi Hämeenlinnan lapsille. Jo toukokuun alussa remonttimiehet valtaavat pohjakerroksen, vaikka opiskelijoiden kevätlukukausi jatkuu vielä kolmisen viikkoa. Ilman oman kuppilan ruokaa ja muuta syötävää! Kolkko kohtelu johti siihen, että opiskelijat valmistelivat päättäjäisjuhlaa hautajaisina ja toivoivat kutsuvierailtakin suruasua. Katsopa myös Voi pojat -video.

Talon oma soitonopettaja Liisa Herkkola tuuditteli opinahjon lepoon Armas Järnefeltin Kehtolaululla. Toki muutakin musiikkia kuultiin. Muistona seminaarin rajantakaisista ajoista Liisa tarjoili yhden kappaleen vihosta, joka on peräisin Sortavalan kuulusta seminaarista. Suuri muutos koettiin myös silloin, kun Sortavalan seminaariväki pakkotilanteessa joutui siirtymään Hämeenlinnaan. Seuraava iso myllerrys tapahtui 1970-luvulla, jolloin kansakoulunopettajien koulutus muuttui ylemmän korkeakoulututkinnon luokanopettajakoulutukseksi ja siirtyi yliopistoon. Silloin Hämeenlinnan seminaarista tuli osa Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekuntaa. Toiminta on kuitenkin jatkunut seminaarikiinteistössä ja saman pihapiirin normaalikoulussa näihin päiviin. Nyt pakkomuutto Tampereelle on viimeistelyvaiheessa.


Kun illalla aulajutusteluista vihdoin siirryttiin juhlasaliin, paikalla oli väkeä jo satamäärin. Moni kauan sitten Hämeenlinnasta valmistunut oli kuullut kutsun ja tullut tutkailemaan tuttuja. Yksi kaikkien tuntema ilmestyi heti alkajaisiksi lavalle: Arja Koriseva, Hämeenlinnasta 23 vuotta sitten kasvatustieteen maisterin papereilla maailmalle lähtenyt. Esiintyi muuten samassa puvussa kuin silloin kauan sitten valmistujaisissaan. Eikä muuten ole ainoa Hämeenlinnassa luokanopettajaksi opiskellut tangokuningatar. Myös ainakin Saija Varjus ja Taina Kokkonen kuuluvat tähän mainioon joukkoon. Tainaan tutustuin jo soveltuvuuskokeissa haastattelijana sekä sittemmin monilla äidinkielen kursseillani. Tuttuja minulle ovat myös Kangasalan kotoisat kummelit Timo Kahilainen ja Heikki Hela. Myöhempien aikojen Idols-kuuluisuuksia on Ilkka Jääskeläinen, kaikki mainitut ovat tietääkseni hoitaneet myös opiskelunsa Hämeenlinnassa kunniakkaasti loppuun.


Siinä vaiheessa, kun juhlaväki siirtyi nauttimaan cocktail-henkistä ja -vahvisteista ateriaa, minä puikahdin ovesta ulos. Huristelin kotiin leppeässä kevätillassa pää täynnä muistoja Hämeenlinnan työvuosilta. Nuoriso taatusti hurvitteli aterian vahvistamana puoliin öihin, kuten kutsussakin luvattiin. Ja musiikkitaitureita riitti takaamaan mojovat musat tanssilattialla pyörähteleville.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Hämeenlinna kouluttaa

Synttärien lahjakirjojen lukeminen on hyvässä vauhdissa. Entisestä työpaikasta kertova artikkelikokoelma Cygnaeuksen viitoittamalla tiellä
90 vuotta opettajankoulutusta Hämeenlinnassa (2010) viipyi käsissä vain tovin, kun tuttujen ihmisten tekstit piti tutkailla pikavauhtia. Nyt koko opus on luettu, osin vain silmäilty, mutta silti valmiina esiteltäväksi.

Kirjasta löytyy Tuula Hyyrön katsaus laitoksen historiaan sekä toinen raportti opsikelijoiden tulevaisuudenkuvista,Veli-Matti Värrin pohdiskelu opettajankoulutuksen sivistystehtävästä globaalin vastuun aikakaudella, Jouko Pullisen johdattelu kuvataidekasvatukseen, Marja Vanhatalon luotaus musiikkikasvatukseen, Tiina Kujalan kokemuksia liikunnasta osana yliopisto-opintoja, Tero Aution katsaus opetussuunnitelmiin, Heleena Lehtosen hankkeet yrittävän käyttäytymisen kasvattamiseksi, Jorma Joutsenlahden tutkimushankkeita matematiikan ainedidaktiikasta ja normaalikoulun tuttujen lehtoreiden päivitys ojatusta opetusharjoittelusta. Lisäksi löytyy minun jälkeeni laitoksen henkilökuntaan tulleiden tekstejä, mukana myös tuttujen Helena Rajakaltion ja Eija Syrjäläisen osuus täydennyskoulutuksesta.

Juhlajulkaisun ovat toimittaneet Eila Lindfors ja Jouko Pullinen. Kuvista ja ulkoasusta vastuussa on Jussi Mäkelä. Hyvältä näyttää!

Hämeenlinnalaisten ponnistus työnsä esittelemiseksi tuntuu erityisen merkittävältä näinä aikoina, jolloin filiaali toisensa jälkeen on joutunut tai joutumassa joko tyystin lopetettavaksi tai ainakin siirrettäväksi. Mitä peruutamatonta menetään, kun pienet yksiköt sulatetaan osaksi isoja systeemejä? Jotain varmasti myös voitetaan. Hämeenlinnan osalta vertailuaineisto alkaa karttua tuota pikaa, sillä näillä näkymin luokanopettajien koulutus Hämeenlinnassa päättyy. Elokuun alusta 2012 toiminnan on määrä jatkua Tampereella.

Saatan vielä palata tähän aihepiiriin, kunhan keskustelu kasvatustieteen ja koulussa opetettavien aineiden vaivalloisesti yhteen sovitettavista painotuksista tuottaa pikkuisen lisää tuloksia. Odotan nääs kannanottoja taholta, joka on kaukana kouluopetuksesta, sillä tunnen olevani liian kiinni tutuissa aiheissa. On siis hyvä joutua katsomaan omaa alaansa ulkopuolisen silmin. Pian selviää, mitä yrityksestä tulee.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Cygnaeuksen synttäreillä

Harmaalle paperille surunmustin sävyin monistettu kutsu saapua 12.10.2010 Uno Cygnaeuksen 200-vuotisjuhlaan Hämeenlinnan Opettajankoulutuslaitokseen tipahti jokin aika sitten postiluukustani. Laitoksen emeritana otin ja lähdin uusissa kuteissani entiseen työpaikkaani, joka on pian entinen kaikille siellä toimiville. Siinä syytä kylliksi totiseen väriin kutsussa. Siirto Tampereelle koittaa näillä näkymin 1.8.2012. Kunniakas 120-vuotinen opettajankoulutus perinteineen lakaistaan historian romukoppaan! Tunnelmat ovat olleet synkeät myös siitä tavasta, jolla siirtopäätös on saneltu. Laamaantuneet eivät ole paljoa pukahtaneet julkisuudessa, vaikka pinnan alla kuohuu. Koulutusasioissa on meneillään mullistus, joka olisi saatava näkyvästi esille viimeistään eduskuntavaaleissa. Ehdokkaita on korvennettava, jotta emme vain ajautuisi lisäämään kovia otteita työelämässä yleensäkään.

Oli siis kaikin puolin painavaa aihetta palauttaa mieleen, että suomalaisen kansakoulun isä Uno Cygnaeus syntyi Hämeenlinnassa 12. lokakuuta 1810. Yhden tuolin täyttämällä osoitin puolestani arvostavani kutsua. Siitä ja koko juhlasta vastasivat lähinnä toisen vuosikurssin opiskelijat. Oli tehty komea kuvaelma Cygnaeuksen vaiheista ja kiistoista Snellmanin kanssa, oli uljasta kuorolaulua ja tietysti myös pari painavaa puhetta.  Kasvatuksessa tarvitaan sekä päätä että sydäntä, Snellmanille tuntui riittävän pää.
 
Häikäisevää näyttelijäosaamista tarjosivat kuvaelman pääosissa esiintyneet Ari Puustinen Cygnaeuksena ja Vili Hämäläinen Snellmanina. Miesten väliset näkemyserot opetusjärjestelyistä kävivät selkeästi ilmi. Juhlan puhujista Tuula Hyyrö, alkukasvatuksen didaktiikan lehtori emerita, kirkasti lisää Cygnaeuksen pedagogisia periaatteita ja toi esiin myös sen, kuinka Aukusti Salo niitä työn jatkajana kehitti.

Hämeenlinnassakin professorina muutaman vuoden työskennellyt, sittemmin Helsingin yliopistoon siirtynyt Kari Uusikylä, kasvatustieteen professori emeritus, tarjosi vakavaa pohdittavaa ihmisten kohtelusta. Hänen jo aiemmin esittämiinsä näkemyksiinsä pääsee tutustumaan Ylen Elävässä arkistossa  Suosittelen.

PS Kuvia otin Canonin pokkarilla. Heikkoja tuli, kun valoa oli paikoin liikaa, paikoin tuskin nimeksi. Pari riittäköön malliksi.