Olli Jalosen Puhdas viiruinen elämä

 

Haahuilin taannoin kirjakaupassa ja kas – käsi nappasi ja oitis ostin Olli Jalosen tuoreen romaanin Puhdas viiruinen elämä (Otava 2026, 318 sivua). Lähes kaikki hänen 18 romaaniaan olen lukenut sekä  blogijutun kirjoittanut tässä, tässä, tässä ja tässä. 

Jalosen kotikaupunki Hämeenlinna ehti tulla minullekin tutuksi viimeisinä työvuosinani 2000-luvun taitteessa. Osaan yhä sijoittaa karttaan romaanin paikannimistä Rinkelinmäen, Myllymäen, Poltinahon, Hätilän, Luolajan ja Rengon. Ne kaikki taisivat olla maalaiskuntaa kirjan tapahtuma-aikoihin 16.6.1914–18.8.1929. Silloin elivät nuoruuttaan Jalosen isän ja äidin puoleiset isovanhemmat, joille kirja on omistettu. Mutta lapsenlapselleen heistä kukaan ei ollut kertonut omista varhaisista vuosistaan Hämeenlinnan seudulla. Oli siis selvitettävä taustoja.

SANOJA PAPERILLA -alkuluvussa on tarjolla faktaa puhumalla minuista, joita maailma on täynnä. Heitä on teokseen  valikoitunut kaksitoista: Kerttu (s. 1901), Kalle (s. 1900), Kallen isä August Ruuskanen (s. 1872), Kusti Lehtonen (s. 1890), Aino Lehtonen (s. 1890), Musu-Pekka (1882), Viktori (s. 1900), Viktorin isä Antti Appelgren (s. 1873), Mikku (s. 1900), Urho (s. 1899), Setälä (s. 1898), Suolahti (s. 1873) ja muita samalta seudulta. Poimin heidät näkösälle, koska lukiessa en pysynyt selvillä, kenen ajatuksiin ja kokemuksiin kulloinkin tulin kutsutuksi otsikoimattomissa tekstipaloissa. Kyllä kyytiin aina pääsi, kunhan malttoi edetä hosumatta. 

Teksti tulee teokseksi uudelleenkirjoittamisen jokakertaisten valintojen kautta, mainitsee Jalonen alkuluvussa. Minä puolestani mietin, voisikohan kokeneen kirjailijan kerrontatapaa kuvata immersiiviseksi?  Vastaavanlaisen tuntuman teokseen olen saanut joskus nykyaikaisessa taidenäyttelyssä solahtamalla osaksi esitettyä maailmaa.

I jakso on saanut otsikokseen Saman seudun ihmisten asioita 10-luvun puolivälistä eteenpäin. Näyttämöllä pääsee ääneen tyttö, jonka tajuan pian Kertuksi. Hän pohtii omaa sänkipäistä tilaansa täikuurin jäljiltä ja kantaa huolta pikkusiskostaan Kielosta. Tämä on puhdas ja viaton, turvaa isosiskoon. Äiti on kuollut. Kerttu kannustaa Kieloa etsimään itse Kissiä, vaikka ujous lamaa. Naapureilta kysymällä Kielo lopulta onnistuu löytämään karkulaisen, mikä on voitto myös Kertulle.

Kerttu rohkaistuu kuuntelemaan omaa haluaan nähdä hevosia. Niitä myydään aidatulla kentällä, lassilla, jonne oli ollut pakko mennä muitten lähelle jo edellisenä kesänä. Matkalla oli saanut itkeä silmät päästään, kun äidin sairasvuoteen laidalla ei voinut muuta kuin luvata pitää huolta Kielosta. 

Kerta kerralta on lassille tuleminen helpompaa koska alan oppia tavat enkä pelkää.

Näin Kerttu kouluttaa itseään aikuisten tavoille muiden samanikäisten kirmaillessa naattaa toistensa perässä toripäivinä.

Kerronnan katkaisee kolme dokumenttia: 

Teos tulevasta sodasta, Sodan vaikutus Suomeen ja Eteenpäin! Rauhallisesti!

Pastorinkanslia tarjoaa näyttämön kohtaukselle, jossa virkarouva kysyy tulijan asiaa. Kusti Lehtonen on näet päätellyt ajan ilmiöiden vaativan hautapaikan varaamista. Se onnistuu. Seuraa pitkä dialogi oman vaimon, Ainon, kanssa. Huumori pyrkii esiin, kun muurari pohtii työkalujen hankkimista. Voisi sitten itse nakutella nimet hautakiveen... Aamulla varhain Kusti vielä ahertaa haudan kuoppaa myöten kuntoon ja kokee kummia. Kuulen Jalosen hiljaisen hyrinän kuvauksen taustalla.

Sitten esille pääsee Musu-Pekka poikia partiotoimintaan ohjaamassa ja eri kieliin opastamassa. Hänen vetonaulansa on jatkokertomuksena luettu seikkailukertomus. Käy ilmi, ettei varsinkaan Kaarlo eli Kalle saisi äitinsä mielestä osallistua Musu-Pekan kerhoihin, koska kenraalikuvernööri on semmoiset kieltänyt. Isä sallii.

Kuningaspalloa pelataan santakuopalla. Sitäkään ei Kallen äiti suvaitse. Isä pelastaa tiukaksi äityneen tilanteen ehdottamalla pojalle yhdessä ongelle lähtemistä. Reissulla apteekkari-isä opastaa poikaansa myös kasvien tunnistamisessa.

Meillä on pelkkää urakkaa ja koulua käyvillä on lomaa ja tekevät töitä jos haluavat tehdä mutta meidän on pakko eikä vapaata ole kuin pyhä päivät jos niitäkään koska silloin kuuluu tehdä vähintään hellapuut ja saunapuut koska ne voi tehdä liiterissä piilossa etteivät naapurit näe että pyhänä tehdään.

Näin veljekset Usko ja Urho, isänsä hanslankarit, askeltavat osaksi tarinaa. Koulua on käyty vain pakollisen verran. Toimelias äiti on perheen miesten taustatukena. 

Raittiusaate innostaa monia, etenkin Kallen äitiä. Tilaisuuksissa käydään juomassa mehua ja kuullaan Mikun äidin runonlausuntaa taiteellisin elkein. Mikku itse tarhaa pöllöjä, joille pyydystää hiiriä. Poikaporukalla käydään ihmeitä katsomassa. Kerttu kurkistelee häkkiaidan takaa, mutta karkaa tiehensä. Kalle juoksee perään. Siitä viriää romaania kannatteleva rakkaustarina.

Ensimmäisen jakson päätteeksi santakuopalla Kalle kerää keltakukkaisia koiruohoja isälleen, joutuu Kurosen ja Johanssonin kissantapponäytöksen todistajaksi, mikä jää itämään siemenenä tiettyyn tapahtumaan myöhemmin.

Kerttu pystyy niukin naukin huolehtimaan äitinsä hautaan naapurien avulla. Sataa lunta.

II jaksoon on merkitty otsikoksi Vuoden 18 niin sanottuja tapahtumia ja liitetty alkuun dokumentteja torakoiden hävittämisestä, hätäruuasta, suojeluskuntaan liittymisestä sekä työväen järjestyskaartien kokoamisesta. Ja sitten on vielä lehti-ilmoitus, joka sisältää salaviestin. 

Jatkan vielä Jalosen tekstin perkaamista, jotta itse ymmärtäisin sitä nyansseja myöten.

Selvä se, että kansalaissodan rintamalinjat näkyvät teoksessa. Kertun huoli Kielon koulumatkoista helpottuu, kun koulut ajoittain suljetaan. Kerttu alkaa ymmärtää, mitä raha oikeasti on. Toviksi auttaa työ kaupunginsairaalassa. 

Väkivaltaisuuksista kirjoitellaan kohujuttuja. Musu-Pekkaa kovistellaan epäiltynä valkoiseksi. Saaren pojat ja Ainon Tilda-sisko ovat liittyneet punaisiin. Aino murehtii lapsia ja epäilee Kustin päätyvän mukaan sellaiseen, mikä olisi perheelle tuhoksi. Tildan tuttuus auttaa Kertun uuden työn syrjään kenttäsairaalaan. Kielo jää Ainon hoiviin. Kerttu on 17. Ihmisiä ammutaan. Setälä retuuttaa Kerttua, komentaa polvilleen ja nyrhii puukolla tukkaa pois. Työ jää kesken, sillä Setälä komennetaan jonnekin muualle.

Nämä kolme dokumenttia katkaisevat kerronnan:

Julistus kansalle!

Punaryssien teurastus

Punaryssien ihmisteurastus

Kalle on kirjoittautunut suojeluskuntaan, kun isäkin on kehottanut. Hän selviää melko pitkään pysyttelemällä sivussa. Äiti on mennyt sanomaan Kaarlon ehkä saaneen keuhkotaudin. Tartuntavaara! Lopulta on kuitenkin mentävä mukaan.

Kusti käydään hakemassa kotoa ja viedään punavangiksi. 

Viranomaisten ohjeita saksalaisten tulon ja punaisilta kerätyn sotasaaliin varalle luen dokumenttina.

 Aino leikkaa sanomalehdistä talteen paloja, joita lähettää Selina-ystävälle Karjalaan. Paljoa ei uskalla itse kirjoittaa sensuurin pelossa.

Vaikka sota on jo ohi, Kalle päätyy partiotehtävään Kurosen ja Johansson porukassa. Ja kuinkas sitten käy? Tiheä kuvaus tapahtumasta viipyy pitkään mielessä. Kalle potee kauhukokemusta kauan.

Tässä vaiheessa sekä kerrontatekniikka että henkilöhahmot ovat niin tuttuja, että lukeminen sujuu lähes ahmien. Tapahtumien pinnan alla väreilee se, miltä oikeasti tuntuu. Sankarihautajaisten kunniavartiossa liian isossa takissa Kalle kokee olevansa tyystin väärässä paikassa. Vain hän yksin tietää, mistä oikeasti on kyse. Kerttu osuu paikalle, kun tilanne alkaa olla ohi. Ja yhdessä lähdetään Rinkelinmäen päälle kävelemään. Ollaan jo aikuisia.

Elämä naksahtelee uusille urille, vaikka vankileireillä taudit niittävät satoa eikä sotavangeille saa tuoda ruokaa. Ruumiskirstuja mainostetaan. Sekä valkoinen että punainen vainaja tulevat mainituksi nimeltä.

III jakso on saanut otsikokseen:

Siitä mitä sitten sattui noin 20-luvun puoliväliin

Kalle potee kokemaansa pysyttelemällä näkymättömissä kotonaan. Kusti, ammattimuurari, saa kolmen vuoden vankeustuomion, jota ei panna toteen, ja jatkaa urakoitaan. Kansalaisluottamuksen menetys kuitenkin estää osallistumasta kunnallispolitiikkaan. Aino kelpaa ehdokkaaksi, mikä on jo sinänsä avaus. Muita naisia ei juuri ole ehdolla eikä Ainoakaan valita. 

Kerttua ei huolita siivoojaksi kaupunginsairaalaan punaisten kenttäsairaalan jäljiltä.

Kaupunkiin pestataan raittiudenvalvoja mieluimmin raittiusseurasta tai työväenyhdistyksestä. Antti Appelgren on ensimmäinen ja kertoo asiasta pojalleen Viktorille. On kuunneltava vaivihkaa, mitä kieltolaista puhutaan ja missä liikkuu pimeitä pulloja. Isä toivoo pojasta apulaista itselleen. 

Myös lähetyspiiri kokoaa ihmisiä. Tietyillä rouvilla on puhevaltaa muita enemmän.

Kalle tokenee jatkamaan lukion loppuun itseään paljon nuorempien joukossa. Saa Kielolta tietää, että Kerttu on muuttanut töihin Tampereelle ja asuu kortteerissa. Kalle päättää käydä katsomassa Kerttua, eikä suotta. Siskokset ovat loitontuneet toisistaan. Kerttu ei kuitenkaan luovu lupauksestaan auttaa Kieloa jatkamaan opintojaan lukion jälkeenkin. Siksi on raadettava kolmessa työssä.

Dokumentein lukijalle selviää, missä tunnelmissa Hämeenlinnan seudulla ihmiset elivät 1920-luvun puolimaissa.

Valtava muistojuhla – Murhattujen ja kaatuneitten patsas on paljastettu

Häväistys

Valkoroistot tuhotyössä hautausmaalla – joukkohaudan patsaskivet räjäytetty rikki

Kapinallispatsas räjäytetty kappaleiksi

Muistopatsaan tuhotyön tutkintaa ei jatketa

Muistokiviasiassa julistettu tuomiot

Appelgreneillä äiti vetoaa Viktoriin, että tämä puhuisi lyseon luonnontieteen kerhossa rauhoittavasti ja muistuttaisi Jumalan rakkaudesta, ettei enää mulkoiltaisi toisiaan. On herkkua lukea, mitä Viktor omassa päässään aprikoi.

Kalle opiskelee koneinsinööriksi Tampereella ja saa kanslistilta lapun kesken luennon: Kerttu Sonkeri on hengissä, mutta työtapaturman uhrina viety sairaalaan. Kalle ja Kerttu ovat asuneet yhdessä jo jonkin aikaa. 

IV jakso kertoo:

Ja vielä vähän siitä mitä meille ja niille, melkein 30-luvun alkuun. Ei sen enempää.

Kalle rohkaistuu kolmannella vuosikurssilla kieltäytymään sankarihaudalle menosta ja saa siitä hyvästä rangaistukseksi kirjoittaa kymmenen kertaa tietyn sankarirunon säkeen. Samalla Kalle selvittää itsensä kanssa isoja asioita sekä oivaltaa, että opinahjosta on turha toivoa suositusta jatkaa Teknilliseen korkeakouluun. Sinne olisi yritettävä karsintakurssin kautta.

Kotipuolessa käydessä isän kanssa voi puhua Kertusta ja tämän päänsärystä. Apteekkari-isä antaa lääkettä sekä pojalleen että Kertulle. 

Vielä pari dokumenttia on tarjolla:

Uhkaava auto-onnettomuus Luolajassa.  

Suuri pirtutakavarikko Hämeenlinnassa. 

Taksikuski Jalonen on jo aiemmin tiedetty pirtutrokariksi. Nyt haaviin tarttuu ihan muita. Sitten vielä armeijan eläinlääkäri Kaislan kirjoittamat pirtureseptit pullahtavat julkisuuteen. On aiheita pitää kokouksia ja päättää jopa raittiusvalvojan tehtävä. Appelgren päätyy kaupungin tilien tarkastajaksi.

Kaikkien tutuiksi tulleiden henkilöiden elämä jatkuu. Kuhmut ja kolhut tuntuvat entistä vähemmän. Kalle ja Kerttu tietävät kuuluvansa toisilleen. Tarinan lopussa he istuvat Rinkelimäen korkealla kohdalla aivan reunalla, josta voisi pudota. Se kuva jää mieleen, kun suljen kirjan kahteen kertaan luettuna.

Pohdin yhä kirjan nimeä Puhdas viiruinen elämä. Minusta puhdas liittyy Kertun mielessä pikkusisko Kieloon, jonka elämää Kerttu turvaa melkeinpä enemmän kuin voi. Mihin tuo viiruinen viittaa? Naarmujako ovat vai mitä? Kielo näet hylkää seminaariopintonsa kesken kaiken ja lähtee jonkun miehen matkaan. Kerttua epäilyttää, eikä lukijalle selviä Kielon taipaleen jatko. Kielo kaihtaa kummasti isosiskoaan.

Jalosta paljon lukeneena arvostan hänen taitoaan ja herkkyyttään paneutua hyvin erilaisten henkilöhahmojen maailmoihin. Nyt lisämausteena on yhä pidemmälle viety henkilöhahmon ajatuksista nouseva kertomistapa.

Viisitoista vuotta ihmisten elämää osoittaa paitsi lasten kasvamisen myös ihmisten perusolemuksen säilyvyyden. Tyttö kiinnostuu pojista, poika tytöstä varhain. Vaivihkaa kävellään käsi kädessä, mistä jää vahva muistijälki, jota voi seurata ja huomata, kuinka hyvä valinta alun alkaen on ollut.  Kissanpojan rääkkääjä Kuronen kavereineen toistaa varttuneenakin sadistisia otteita. Oli sitten valkoinen tai punainen ryhmäpaine pakottaa syrjään vetäytyneen lopulta mukaan toimintaan, vaikka rahkeet eivät riittäisi senkään vertaa kuin pelatessa kuningaspalloa. Tilanteet uusiutuvat niin työssä, armeijassa kuin oppilaitoksissa.

Pitkäperjantaita vietin käymällä romaania uudestaan läpi tätä blogijuttuani varten. Kiitos seurasta, Olli Jalonen.

Tämän kuuntelin radiosta myöhemmin.

Syvällä Kanta-Hämeessä

 

Toista vuotta sitten, parhaaseen korona-aikaan, päässä pälkähti ajatus käväistä Hattulan kirkossa. Piti ihan nähdä kirkon sisäseiniin maalatut kuvat, joiden varaan Anneli Kanto rakensi romaaninsa Rottien pyhimys. Monien muiden lailla innostuin kirjasta, kuten tämä blogijuttuni vahvistaa. Lisäsin siihen pari olennaista linkkiä, joten juttu kannattaa avata.

 Lehtitietojen mukaan Hattulan vanhassa kirkossa kävijöiden määrä on kesällä 2022 tuplaantunut 5000:sta 10000:een. Koronakaranteenien hellitettyä ihmiset ovat suunnistaneet jopa kotimaan kohteisiin. 

Vuosikausia ajelin ajelin Kangasalta Hämeenlinnaan työhön silloiseen Tampereen yliopiston luokanopettajakoulutuksen yksikköön. Ohi ajaessani sentään vilkaisin kirkkoa, mutten koskaan poikennut tutkimaan, mitä kaikkea mäeltä löytyy.

Asia korjaantui sunnuntaina 14.8., jolloin kesän viimeiset opastuskierrokset olivat tarjolla. Katolisen ajan loppuvaiheessa 1500-luvun taitteessa toteutettu kirkon koristelu maalauksin tarjoaa kuvatulkintoja Raamattuun. Näkymien on täytynyt tuntua järisyttäviltä seurakuntalaisista, jotka aikoinaan pääsivät ihmeitä näkemään. Ehkäpä arkisen tuttu asetelma asehuoneessa kirkkosaliin vievän oven yläpuolella helpotti muihin kuviin suhtautumista. Nykykatsojaa hymyilyttää, kun hän katsoo kahden paljaspyllyisen miehen köydenvetoa niskansa varassa. Kuvan esittämällä tavalla köyttä kuuluu vedetyn entisinä aikoina. 

Itse kirkkosali kierrettiin ja tutkittiin seinä seinältä. Nähtiinpä myös osittain tuhoutuneita maalauksia, kun ikkunoita aikoinaan on ruvettu suurentamaan. Työn alle jääneistä malauksista ei ole tehty muistiinpanoja, joten ne on tyystin menetetty. Kuvassa vasemmalla luterilaiseen aikaan paikkaansa kiinnitetyn saarnastuolin taakse jätetyt maalaukset ovat tallessa, vaikka niitä ei kukaan näe. Huteraa saarnastuolia ei ole poistettu, vaikka sitä ei enää voi käyttää. 

Runsaan puolen tunnin kierroksen päätteeksi soitinrakentaja ja muusikko Vilppu Vuori esitteli sekä muutamia erikoisia kielisoittimia että säkkipilliä. Kerrassaan nautittava lisä kirkkotapahtumaan!

Matka jatkui Aulangolle. Hotellihuoneen parvekkeelta avautui näkymä Hattulan selälle.

Rannoilla liikkui pyöräilijöitä, fribaajia, golfin pelaajia ja meitä hitaasti käveleviä. Seuraavana aamuna varhain kavuttiin polkuja pitkin iki-ihanaan suojeltuun kaupunkipuistoon tavoitteena Ruusulaakson paviljonki Metsälammella. Matkan varrella oli mukava istuskella Joutsenlammen rannan varjoissa.

 

Takaisin hotelliin palatessa huomio kiinnittyi komean polun kivireunuksiin. Niitä ei näkynyt metsän ratsatusreiteillä.

 Olisi ollut hauska kävellä näkötornille asti. Mutta polveni on vasta toipumassa nivelen uusimisesta. Hyvässä vaiheessa ollaan, sillä polvi ei suuremmin ryppyillyt. Maltan odottaa, kunnes se on täysin asettunut osaksi omaa kroppaani. 

Turkuun päin ajettaessa sopi poiketa entisellä työpaikallani. Mitä siellä näkyikään! 

Hämeenlinnan kaupunki kuulemma hätäili silloin, kun OKL siirtyi Tampereelle ja kaupunki sai hienot tilat osaksi koululaitostaan. Muutostöitä tehtiin kiireesti. Nyt korjataan, jotta sisäilmaongelmista päästäisiin. 

Pitkään harkittu reissu tuli lopulta tehdyksi! Edes helle ei kiusannut liiaksi. Syksyn tullen pitää uudestaan irrota toviksi kotikuvioista tuulettumaan.

Hiljaisia hetkiä

Kuulostelen tyhjyyttä sään heilahdellessa räntäkelistä aurinkoisiin pakkaspäiviin. Hiljaista on. Puhelin ei pärähtele paitsi silloin, kun joku kauppaa tilattavaksi lehtiä. Oma lähipiirini loittonee. Kaikilla on puuhansa, minulla enimmäkseen muistoja.

Tänään mieleen muistui Hämeenlinna ja sieltä Hilja Mörsäri, arvostettu äidinkielenopettaja, kirjailija, myös kulttuurivaikuttajaksi mainittu. Tutustuin häneen, kun Hilja ehdotti, että toimittaisimme yhdessä antologian ruotsinsuomalaisista runoista. Niin tehtiin. Kirjanen ilmestyi omakustanteena 1986 nimellä Kotimaani oli Suomi. Alaotsikko selventää, mistä on kyse:  Ruotsinsuomalaisten runoja.

Takakanteen painettiin Raija Kukkuraisen runo kuin motoksi kirjalle:

Juuret kahdessa maassa
oksillani
kaksikieliset linnut
minä kurkottaudun ylös.

Kanteen valittiin Hiljan ystävän ja entisen oppilaan Sinikka Hautamäen akvarelli.

Pitkään vielä yhteisen hankkeen jälkeen tapailimme, yleensä Hiljan kotona. Kirjallisuus oli usein aiheena. Joskus oli puhetta myös Olli Jalosesta, jonka uran alkuvaiheissa Hilja oli toiminut ateljeekriitikkona. Heidän ystävyytensä ja yhteydenpitonsa jatkui Hiljan viimeisiin päiviin Laura Myllykosken lehtijutun mukaan.

Ystävyyden ja yhteistyön osoituksena sain Hiljalta omistuskirjoituksin Samuli Parosen Maailma on sana - aforismikokoelman (Otava 1974/1980). Sen alaotsikoksi tosin on merkitty Mietteitä.

Kirjanen on sytyttänyt. Yhä uudestaan olen etsinyt siitä tekstejä tilanteisiin, joihin omat sanat eivät ole yltäneet. Näin ytimekkäisiin lohkaisuihin en tunne itse pystyväni:

Karja syntyy paimentaen.

Kilpailussa ei ole lähimmäisiä, on vain kilpailijoita. 

Mietityttäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa että /
                                       maailma on sana.

Viimeisinä Hämeenlinnan työvuosinani sain Hiljalta lahjaksi myös hänen oman kokoelmansa Päivien ja unten kirjasta (Karisto 2000).  Sisältönä on seitsemän osastoa ajatelmia näillä otsikoin:

Katkeileva muisti, itsepäiset unet
Kutsumaton, vieras
Yhteys elävien enemmistöön
Ohjenuorana normaalijakautuma
Kaikkien kukkien niitty
Väliaikainen oleminen täällä
Arvoituksellinen jää lukijaan

 Sieltä täältä lueskelemalla silmäni kyyneltyvät, hymyilyttääkin. Aforismeista avautuu lohduttavia, viisaita, järisyttäviä näkymiä. Muutama poiminta sopinee tarjoilla:

Valaiseva pilvi - odottamaton matkaopas.

Kieli mielen kuva? - Kaivettava maaperä esiin jätteen alta.

Ei kuulu koulukulttuurin olla / intohimoisen kiinnostunut, pysähtyä / miettimään. /            Seuraava tavoite odottaa jo.

Unet, etiäiset kolkuttavat sisään. / Herättävät kuollutta? Itseäsi?  / Ketä oikein kavahdit?

 Esipuhetta kirjaan ei ole painettu. Mutta nimiösivulta löydän Hiljan omakätisesti talvella 2001 minulle kirjoittaman omistuksen ja onnentoivotuksen. Sitä katsellen huokaan, että muistoja sentään piisaa. Oi niitäkin aikoja Hämeenlinnassa!

HOKL hautaan

Tämä päivä jää historiaan. Luokanopettajakoulutus päättyy Hämeenlinnassa, filiaalin aika on lopussa. Tampereen yliopiston opettajankoulutus keskittyy emoyliopistoon. Sinne siirtyy myös legendaarisen seminaarin oma museo. Semppuna tunnettu talo muuntuu isoksi Seminaarin alakouluksi Hämeenlinnan lapsille. Jo toukokuun alussa remonttimiehet valtaavat pohjakerroksen, vaikka opiskelijoiden kevätlukukausi jatkuu vielä kolmisen viikkoa. Ilman oman kuppilan ruokaa ja muuta syötävää! Kolkko kohtelu johti siihen, että opiskelijat valmistelivat päättäjäisjuhlaa hautajaisina ja toivoivat kutsuvierailtakin suruasua. Katsopa myös Voi pojat -video.

Talon oma soitonopettaja Liisa Herkkola tuuditteli opinahjon lepoon Armas Järnefeltin Kehtolaululla. Toki muutakin musiikkia kuultiin. Muistona seminaarin rajantakaisista ajoista Liisa tarjoili yhden kappaleen vihosta, joka on peräisin Sortavalan kuulusta seminaarista. Suuri muutos koettiin myös silloin, kun Sortavalan seminaariväki pakkotilanteessa joutui siirtymään Hämeenlinnaan. Seuraava iso myllerrys tapahtui 1970-luvulla, jolloin kansakoulunopettajien koulutus muuttui ylemmän korkeakoulututkinnon luokanopettajakoulutukseksi ja siirtyi yliopistoon. Silloin Hämeenlinnan seminaarista tuli osa Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekuntaa. Toiminta on kuitenkin jatkunut seminaarikiinteistössä ja saman pihapiirin normaalikoulussa näihin päiviin. Nyt pakkomuutto Tampereelle on viimeistelyvaiheessa.

Kun illalla aulajutusteluista vihdoin siirryttiin juhlasaliin, paikalla oli väkeä jo satamäärin. Moni kauan sitten Hämeenlinnasta valmistunut oli kuullut kutsun ja tullut tutkailemaan tuttuja. Yksi kaikkien tuntema ilmestyi heti alkajaisiksi lavalle: Arja Koriseva, Hämeenlinnasta 23 vuotta sitten kasvatustieteen maisterin papereilla maailmalle lähtenyt. Esiintyi muuten samassa puvussa kuin silloin kauan sitten valmistujaisissaan. Eikä muuten ole ainoa Hämeenlinnassa luokanopettajaksi opiskellut tangokuningatar. Myös ainakin Saija Varjus ja Taina Kokkonen kuuluvat tähän mainioon joukkoon. Tainaan tutustuin jo soveltuvuuskokeissa haastattelijana sekä sittemmin monilla äidinkielen kursseillani. Tuttuja minulle ovat myös Kangasalan kotoisat kummelit Timo Kahilainen ja Heikki Hela. Myöhempien aikojen Idols-kuuluisuuksia on Ilkka Jääskeläinen, kaikki mainitut ovat tietääkseni hoitaneet myös opiskelunsa Hämeenlinnassa kunniakkaasti loppuun.

Siinä vaiheessa, kun juhlaväki siirtyi nauttimaan cocktail-henkistä ja -vahvisteista ateriaa, minä puikahdin ovesta ulos. Huristelin kotiin leppeässä kevätillassa pää täynnä muistoja Hämeenlinnan työvuosilta. Nuoriso taatusti hurvitteli aterian vahvistamana puoliin öihin, kuten kutsussakin luvattiin. Ja musiikkitaitureita riitti takaamaan mojovat musat tanssilattialla pyörähteleville.

Hämeenlinna kouluttaa

Synttärien lahjakirjojen lukeminen on hyvässä vauhdissa. Entisestä työpaikasta kertova artikkelikokoelma Cygnaeuksen viitoittamalla tiellä
90 vuotta opettajankoulutusta Hämeenlinnassa (2010) viipyi käsissä vain tovin, kun tuttujen ihmisten tekstit piti tutkailla pikavauhtia. Nyt koko opus on luettu, osin vain silmäilty, mutta silti valmiina esiteltäväksi.

Kirjasta löytyy Tuula Hyyrön katsaus laitoksen historiaan sekä toinen raportti opsikelijoiden tulevaisuudenkuvista,Veli-Matti Värrin pohdiskelu opettajankoulutuksen sivistystehtävästä globaalin vastuun aikakaudella, Jouko Pullisen johdattelu kuvataidekasvatukseen, Marja Vanhatalon luotaus musiikkikasvatukseen, Tiina Kujalan kokemuksia liikunnasta osana yliopisto-opintoja, Tero Aution katsaus opetussuunnitelmiin, Heleena Lehtosen hankkeet yrittävän käyttäytymisen kasvattamiseksi, Jorma Joutsenlahden tutkimushankkeita matematiikan ainedidaktiikasta ja normaalikoulun tuttujen lehtoreiden päivitys ojatusta opetusharjoittelusta. Lisäksi löytyy minun jälkeeni laitoksen henkilökuntaan tulleiden tekstejä, mukana myös tuttujen Helena Rajakaltion ja Eija Syrjäläisen osuus täydennyskoulutuksesta.

Juhlajulkaisun ovat toimittaneet Eila Lindfors ja Jouko Pullinen. Kuvista ja ulkoasusta vastuussa on Jussi Mäkelä. Hyvältä näyttää!

Hämeenlinnalaisten ponnistus työnsä esittelemiseksi tuntuu erityisen merkittävältä näinä aikoina, jolloin filiaali toisensa jälkeen on joutunut tai joutumassa joko tyystin lopetettavaksi tai ainakin siirrettäväksi. Mitä peruutamatonta menetään, kun pienet yksiköt sulatetaan osaksi isoja systeemejä? Jotain varmasti myös voitetaan. Hämeenlinnan osalta vertailuaineisto alkaa karttua tuota pikaa, sillä näillä näkymin luokanopettajien koulutus Hämeenlinnassa päättyy. Elokuun alusta 2012 toiminnan on määrä jatkua Tampereella.

Saatan vielä palata tähän aihepiiriin, kunhan keskustelu kasvatustieteen ja koulussa opetettavien aineiden vaivalloisesti yhteen sovitettavista painotuksista tuottaa pikkuisen lisää tuloksia. Odotan nääs kannanottoja taholta, joka on kaukana kouluopetuksesta, sillä tunnen olevani liian kiinni tutuissa aiheissa. On siis hyvä joutua katsomaan omaa alaansa ulkopuolisen silmin. Pian selviää, mitä yrityksestä tulee.

Cygnaeuksen synttäreillä

Harmaalle paperille surunmustin sävyin monistettu kutsu saapua 12.10.2010 Uno Cygnaeuksen 200-vuotisjuhlaan Hämeenlinnan Opettajankoulutuslaitokseen tipahti jokin aika sitten postiluukustani. Laitoksen emeritana otin ja lähdin uusissa kuteissani entiseen työpaikkaani, joka on pian entinen kaikille siellä toimiville. Siinä syytä kylliksi totiseen väriin kutsussa. Siirto Tampereelle koittaa näillä näkymin 1.8.2012. Kunniakas 120-vuotinen opettajankoulutus perinteineen lakaistaan historian romukoppaan! Tunnelmat ovat olleet synkeät myös siitä tavasta, jolla siirtopäätös on saneltu. Laamaantuneet eivät ole paljoa pukahtaneet julkisuudessa, vaikka pinnan alla kuohuu. Koulutusasioissa on meneillään mullistus, joka olisi saatava näkyvästi esille viimeistään eduskuntavaaleissa. Ehdokkaita on korvennettava, jotta emme vain ajautuisi lisäämään kovia otteita työelämässä yleensäkään.

Oli siis kaikin puolin painavaa aihetta palauttaa mieleen, että suomalaisen kansakoulun isä Uno Cygnaeus syntyi Hämeenlinnassa 12. lokakuuta 1810. Yhden tuolin täyttämällä osoitin puolestani arvostavani kutsua. Siitä ja koko juhlasta vastasivat lähinnä toisen vuosikurssin opiskelijat. Oli tehty komea kuvaelma Cygnaeuksen vaiheista ja kiistoista Snellmanin kanssa, oli uljasta kuorolaulua ja tietysti myös pari painavaa puhetta.  Kasvatuksessa tarvitaan sekä päätä että sydäntä, Snellmanille tuntui riittävän pää.
 

Häikäisevää näyttelijäosaamista tarjosivat kuvaelman pääosissa esiintyneet Ari Puustinen Cygnaeuksena ja Vili Hämäläinen Snellmanina. Miesten väliset näkemyserot opetusjärjestelyistä kävivät selkeästi ilmi. Juhlan puhujista Tuula Hyyrö, alkukasvatuksen didaktiikan lehtori emerita, kirkasti lisää Cygnaeuksen pedagogisia periaatteita ja toi esiin myös sen, kuinka Aukusti Salo niitä työn jatkajana kehitti.

Hämeenlinnassakin professorina muutaman vuoden työskennellyt, sittemmin Helsingin yliopistoon siirtynyt Kari Uusikylä, kasvatustieteen professori emeritus, tarjosi vakavaa pohdittavaa ihmisten kohtelusta. Hänen jo aiemmin esittämiinsä näkemyksiinsä pääsee tutustumaan Ylen Elävässä arkistossa  Suosittelen.

PS Kuvia otin Canonin pokkarilla. Heikkoja tuli, kun valoa oli paikoin liikaa, paikoin tuskin nimeksi. Pari riittäköön malliksi.