Latvia kaukana horisontissa

Pitkään Latvia on ollut minulle jokseenkin terra incognita. Kahdeksan vuotta sitten vietetty viikko Saarenmaalla toi Latvian jo taivaanrantaan, kun yhtenä päivänä retkeiltiin Sõrvenniemelle ja sen eteläisimmästä kärjestä tiirailtiin kaukana häämöttävää Kuurinmaan rannikkoa. Äsken lukemani kirjan takakannesta kopioin kartan, jonka vasemmasta ylänurkasta kurkistaa - mikäpä muu kuin Sõrvenniemi.

Kartan on kirjaansa lukijalle avuksi liittänyt Anna Žīgure. Kyse on hänen Latvian maa ja taivas -teoksestaan, jonka Otava julkaisi vuonna 2000. Selkeästi jäsenneltyjä ja kuvin havainnollistettuja lukuja kertyy kaikkiaan 224 sivua. Kartta oli helppo kääntää näkyville, kun halusi tarkistaa, missä päin Latviaa mikin nimetty paikka sijaistee.

Kansikuva viestii tekstin leppeästä tunnelmasta. Avarat, alavat viljelymaisemat ovat omaleimaisinta Latviaa, joskin myös kaupunkeja on ollut jo "aikojen alusta". Olin hyvin altis ottamaan vastaan kirjan tarjoaman opastuksen Latvian oloihin ja näkymiin, sillä mielessä väikkyi yhä tuore lukukokemus, josta kirjoitin tämän blogijutun. Tarkoitan Māra Zālīten romaania Viisi sormea. Se ilmestyi suomeksi tammikuussa 2018. Kummassakin kirjassa huomiota kiinnittää kielen kauneus ja jonkinlainen ilmavuus, vaikka kuvattavat tapahtumat järkyttävät. Kauheuksien yli miltei liu'utaan, kun huomio äkkiä kiinnittyy puihin, kukkakasveihin ja myös rakennuksiin tai niiden jäänteisiin. 

Tuoreeltaan Ziguren julkaisun perään Erkki Tuomioja kirjoitti blogiinsa kirjavinkin  Latvian maa ja taivas -kirjasta. Suosittelen sen samoin kuin itse teoksen lukemista, vaikka kirja ilmestyi jo lähes 20 vuotta sitten. Moni seikka lienee muuttunut niistä ajoista kuten se, että Latvia on ollut osa Euroopan unionia vuodesta 2004 eikä rahayksikkökään ole enää lati, vaan euro vuodesta 2014. Kirjasta toki jo selvisi, että Latvian itsenäisyyspäivä on 18. marraskuuta eikä kuukautta myöhemmin, vaikka Hesarissa äskettäin sellaista väitettiin.

Ykskaks Latvia suorastaan ryöpsähti tajuntaani sellaisella voimalla, että rupesin jo katsomaan, miten maassa pääsisi käymään. Kun Suomessa vielä eletään hyisiä aikoja huhtikuussa, Latviassa kevät jo kukkii Žīguren mukaan. Jos hyvin käy, menen tarkistamaan erot kevään kehkeytymisessä jo muutaman kuukauden kuluttua.

Natura-alue Söervenniemellä

 Saarenmaan-reissun viimeisenä päivänä ehti vielä kurkottaa yhden niemen nokkaan, jonne pääsi, kun ajoi ensin pari kilometriä Ohessaaresta Säären suuntaan ja kääntyi sitten oikealle. Kolme neljä lisäkilometriä, niin  taas oli kuin maailman laidalla. Meren yllä mustat pilvet sinkauttelivat salamoita, joista yksikään ei tarttunut kameraan, vaikka kuinka yritin. Sataa tihuutteli, muttei taivas revennyt isommin vettä tarjoilemaan. Ei siis mitään estettä kiertelylle, kun erään portin pielen Eravaldus-kyltissäkin toivotettiin kävelijät ja pyöräilijät tervetulleiksi: oli kyse yksityisalueesta.

Paikalta löytyi nuori mies, joka auliisti englanniksi esitteli luontoretkeilyn kehittämissuunnitelmia. Niitä hän kuului laatineen isänsä kanssa, kun he olivat ostaneet majakan ja toisenkin tähystystornin ympäristöineen ilmeisesti Viron valtiolta. Tornin huipulle oli jo rakennettu siisti koppi, jonne sopi kavuta katselemaan avaria näkymiä. Alla tönötti perheen hieno, joskin tiiliskivimäinen huvila entisten sotavärkkien laatalla. Pihapiirissä näkyi sauna ja huussi. Etäällä siintää Itämeri tai ehkä myös Liivinlahti.

Läheltäkin katsottuina kiehtoivat sekä alueen katajakasvusto että niityt ja ruovikot. Matalissa rantavesissä viihtyi jos jonkin näköisiä lintuja. Tunnistin niistä valkoposkihanhet ja kurjet. Mutta, mutta:  kauas karkasivat nuo uljaat pitkänokat, kun ilmestyin rannan pusikosta kamera laukaisuvalmiina. Ison parven syömäpuuhat jäivät häiriön takia kesken.  Niinpä onnistuin äkkinäisessä tilanteessa napsaisemaan vain yhden kuvan - parven viimeisistä lentäjistä. Kuvan myötä jätänkin nyt leppeät hyvästit Saarenmaalle ja siirryn uusiin aiheisiin.

Ikivanhaa ja ihka uutta

Saarenmaan Söervenniemen länsilaidalla Ohessaare Pank on saanut mainoskylttejä tienposkeen, joten kesäisiä kävijöitä paikalla riitti. Moni tosin näytti vain pyörähtävän autolla törmän laelle, vilkaisevan avaraa maisemaa ja se siitä.

Mutta meikäläiset marssivat parin kilometrin matkan majapaikasta törmälle moneen kertaan, kun kerrankin sai rauhassa uppoutua ihmettelmään liuskekivikerrostumia ja jaloissa pyöriskeleviä ikivanhoja fossiilikiviä. Erilaisten kotiloiden jälkiä erottui selvästi, kun tarkkaan katsoi. Arvaat kai, että kiviä kertyi jonkin verran tuomisiksi kotiin asti.

Viime lauantain viisikymppistään juhlinut sankari sai yhden hyvän eksemplaarin mustaan samettipussiin talletettuna. Kiven on tarkoitus toimia säilymistalismanina.

Kotimökin tuntumassa kaiken rehevän kasvillisuuden ja meikäläisille erikoisten maakerrostumien seassa vilahtelivat silmissä kolmen kookkaan tuulivoimalan siivet. Ohi kävelijän oli kuumana päivänä mukava asettua hollille, kun siinä sai viilentäviä tuulahduksia suoraan päin näköä. Kovien tuulten aikaan mokomat siivet taitavat myös panna korvat soimaan, jos olen oikein ymmärtänyt inkoolaisten pettymyksen näihin uuden ajan vempaimiin. Vanhojakin tuulimyllyjä Saarenmaalla näkyi, mutta useimmat rapistuneina niin kuin muutkin vanhat rakennukset..

Kahlailua

Tiedetään, että Saarenmaan länsiranta on matalaa. Mutta sitä en arvannut, kuinka pahuksen pitkään pitää kahlata matalaa, isohkojen kivien täplittämää hietapohjaista vettä, ennen kuin voi heittäytyä uimasilleen. Puhutaan ainakin sadasta metristä. Kahlaillessa muuten täytyi tiirailla tarkkaan vaaleita hietapolkuja, jottei iskenyt varpaitaan kiviin, jotka näyttivät keränneen ympärilleen leväkasvustoa. Useimmiten puhti loppui kesken ja vain kastauduin, kun alkoi tuntua, että matalaa vettä riittää Ruotsiin asti.

Selvittämättä ja kysymättä jäi, mitä tämä uimarannan tuntumaan juntattu merkki tarkoittaa. Tekstissä lukee veeohutus.ee. Merkki löytyi isommiltakin uimarannoilta. Sanakirja ei auttanut ratkaisemaan pulmaa. Oiskohan kyse siitä, ettei uimari saa ryypätä sen paremmin merivettä kuin viinaa? Kertokoon, ken tietää.

Tästä kuvasta näkyy, että vesi syvenee. Elokuista tyventä katsellessa on vaikea kuvitella, että näilläkin paikoin taisteltiin ankarasti lokakuusta marraskuuhun 1944. Strategisesti tärkeältä Söervenniemeltä venäläiset ajoivat saksalaiset tiehensä, pikku hiljaa myös ison joukon saaren kanta-asukkaita. Niinpä alue on nyt, kun venäläisetkin ovat häipyneet, hyvin autio. Vain talo siellä, toinen täällä, palveluita ei nimeksikään. Miten lienee vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua? Alkaneeko uusi saksalaisaika, jos ja kun suorat laiva- ja lauttayhteydet aukeavat Säärestä Liivinlahden yli Kuurinmaalle? Keski-Euroopan ahtaudesta olisi lyhyt matka Saarenmaan väljyyteen.

Kenties silloin rannan hiekkaan piirtelijöitä ja askeltensa jälkien jättäjiä ilmaantuisi näille paikoin peräti sankoin joukoin. Ja alkaisi uusi suuruuden aika, jonkalaisia niemellä kuuluu olleen ennen vanhaan. Perimätiedon mukaan parhaana muistellaan ruotsalaisten valtakautta 1600-luvulla, kertoivat paikkakunnalle asettuneet suomalaiset.

Säären kärjessä

Saarenmaan Söervenniemen uloin nokka on Sääre. Sen vihoviimeinen varpaankärki sojottaa tosiaan ainakin maan ellei maailman loppuun niin, että Itämeri pääsee esteettä syleilemään Liivinlahden vesiä. Ihme paikka, jonka autiuden onneksi sain kokea leppeässä kesäsäässä. Kuinka huimaa olisikaan tuta myrsky näillä raukoilla rannoilla?

Kokemus ulottumisesta omin jaloin näin loitolle suurten vesien syliin säilyy vahvana mielessä. Ja kuvat pitävät yllä muistoa. Myöntänet, ettei tällaisia näkymiä usein pääse ihmettelemän:

Peltomarja on karhunvatukka

Saarenmaalla opin, että sikäläisille karhunvatukka on peltomarja, vaikka Ohesaaren maisemiin asettunut suomalaisrouva ei asiaa uskonut. Mutta kun virolainen torikauppias Kuressaaressa vakuutti samaa kuin omat silmät, että vatukka mikä vatukka, niin uskallan asian teillekin esittää.

Oli muuten melkoinen yllätys, kun hoksasin mustan marjan uimapolkuni viereltä. Kuinka ollakaan, paikka osoittautui kaikkein satoisimmaksi, vaikka sieltä täältä muualtakin napsin jokusen mustan herkun kippooni. Jopa asfalttitien penkalla aivan majapaikan tuntumassa rehotti vatukoita. Haikeana muistelen, kuinka runsaasti marjoja oli kypsymässä, kun piti jo lähteä kotimatkalle. Nelisen litraa ehdin niitä kerätä ja sitten kotona pakastaa.

Kannattaa siis mennä Saarenmaalle marjaan elokuun puolivälissä, koska jokamiehenoikeus sallii sielläkin poiminnan kuten Suomessa. Käärmeitä ja punkkeja täytyy varoa. Kumpiakin on runsaasti. Siksi toiseksi mehevimmät karhunvatukat kasvoivat samoissa paikoin kuin nokkoset. Niitä piti potkiskella syrjään, ettei alvariinsa saanut poltteita hyppysiin.Tässä vielä kuva rannasta, josta tuo paras vatukkakasvusto löytyi jonkin matkaa kuvan vasemman reunan ulkopuolelta kaislikon takaa läheltä ohi johtavaa asfalttitietä Ohessaaressa Söervenniemen länsirannalla.

On kysytty, kuka kumma syö kaikki marjat, joita pakastan; tänä vuonna kuivatan ainakin mustikat. Helppo vastata: enimmän osan ihan minä itse. Mutta saa marjoista hyvän osansa myös yksi ja toinen luonani viivähtävä. Että kannattaa poiketa...