Toni Morrison porautuu lasten kauhukokemuksiin

Toni Morrisonin romaani Luoja lasta auttakoon (2015, suom. Kaijamari Sivill 2016, kansi Eevaliina Rusanen) tuli hankituksi vähäiseen lukunälkään. Siihen se oli omiaan, sillä sivuja e-kirjassa on vain 94.

Koska olen lukenut useita Morrisonin teoksia, en tarvinnut suosituksia ostopäätökseen. Silti liitän tähän tekstin, jolla e-versiota mainostetaan:

Morrisonin uutuus tutkii lapsuutta.
Nobelistin niukka, terävä ja paljastava romaani äidin ja tyttären suhteesta, lapsuuden merkityksestä ja syyllisyyden taakasta.
”Ei se mun vika ole. Ei mua voi siitä syyttää. En mä mitään ollut tehnyt enkä tiedä yhtään, miten siinä niin kävi. Vajaa tunti sen jälkeen kun tyttö oli kiskottu mun jalkojen välistä minä jo tajusin että jotakin oli pielessä. Pahasti pielessä. Tyttö oli niin musta että oikein pelotti."
Kun Bride syntyy, hän on "sinimusta, sudaninmusta". Vaaleammalle Sweetness-äidille tyttären ihonväri on katastrofi, ja siitä aukeaa kuilu heidän välilleen. Niin syvä kuilu, että Bride tekee pahan virheen ja tuhoaa viattoman ihmisen elämän saadakseen äidiltään huomiota. Aikuisena hän on kääntänyt ihonvärinsä voitokseen, mutta lapsuuden kokemukset eivät anna rauhaa. Kun rakkaussuhde päättyy, ja yritys korjata vääryydet menee vikaan, on Briden pakko kohdata lapsuutensa.
Toni Morrison (s.1931) tunnetaan väkevänä kertojana, joka on vaikuttanut syvästi Yhdysvaltain mustan väestön identiteetin ja historian ymmärrykseen. Morrison sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993.

Teoksensa Morrison omistaa Sinulle, siis kaiketi jokaiselle kirjan lukijalle. Nyt kirjan luettuani mietin omistuksen perimmäistä tarkoitusta. Ehkä jokaisen lukijan olisi hyvä pohtia, millä silmin katsoo muita ihmisiä ja etenkin lapsia. Lisäsysäyksen pohdiskeluun saa aukeaman seuraavalta sivulta, johon on painettu ote Luukkaan evankeliumista 18:16: Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä estäkö heitä. Myötätunto herkkänä lukeminen jatkuu.

Vaikka tarkastelukeskus ensi alkuun on äidissä ja hänen sinisenmustassa vauvassaan, taustalta häämöttävät mustan väestön orjuuden varjot. Tuntuu kuin äiti katsoisi lastaan niin kuin isännät ovat katsoneet orjiaan. Ihonväri ratkaisee. Äiti ei imetä, ei koske. Tyttö, Lula Ann, on nääntyä kosketuksen puutteeseen. Saadakseen äidin hyväksyntää hän on valmis jopa hurjaan valheeseen, johon aikuiset lasta ohjaavat. Yksissä tuumin oppilaita valmennetaan todistamaan oikeudenistunnossa. Lula Annin tyyni todistus vahvistaa opettajan syylliseksi, mikä saa äidin paisumaan ylpeydestä. Äiti ottaa lastaan kädestä ja palkitsee muullakin tavoin. Mutta, mutta - tyttö tietää tehneensä väärin eikä voi unohtaa asiaa, vaikka on onnessaan äidin huomiosta. 

Kun Lula Ann näkee, mitä vuokraisäntä tekee vaikeroivalle pikkupojalle, äiti hätääntyy ja kieltää puhumasta asiasta kenellekään, ettei äitiä ja tytärtä häädettäisi. Lapsi saa kantaakseen kauheita taakkoja niin kuin moni musta orjuuden ajoista asti.

Pian kuitenkin koittaa aika, jolloin Lula Ann häipyy äitinsä ulottuvilta, vaihtaa nimekseen Bride ja oppii valkoisen pukeutumisen voiman. Hän on häikäisevän kaunis, luo oman meikkisarjan, menestyy ja vaurastauu. Elämä hymyilee, löytyy upea poikaystävä Booker. 

Yhtäkkiä kaveri häipyy. Bride yrittää sovittaa valheensa, onnistumatta, sillä vankilasta vapautunut opettaja murjoo anteeksi pyytäjän. On pakko alistua hoitoihin ja vetäytyä sairastamaan. Booker kaihertaa mielessä, kroppa tuntuu kutistuvan ja vetäytyvän lapsen kaltaiseksi. Vihje Bookerin mahdollisesta olinpaikasta kirvoittaa toimeliaaksi. Bride säntää Jaguaarillaan matkaan, jolta ei ole paluuta entiseen. Booker löytyy, mutta potee yhä oman isoveljensä joutumista pedofiilin murhaamaksi eikä hevin hellitä surustaan. Bride kakistaa kuuluville väärän todistuksensa.  

Äkkinäinen katastrofi muuttaa sekä Bridea että Bookeria. Yhdessä ruvetaan huolehtimaan miehen tädistä, kun tämä on pelastettava palavasta talosta. Pikku hiljaa kammottavimmatkin salaisuudet tulevat lausutuiksi ääneen. Toipuminen alkaa. Enää ei ole paluuta entisiin kuvitelmiin eikä halua glamouriin. Bride tapaa pitkästä aikaa äitinsä. Ja kuinka ollakaan, äitikin alkaa muistaa. Hän myöntää, että on ollut tytölle ankara ja että oikeudenkäynnin jälkeen tytöstä oli utllut hankala. Äiti purkaa itsekseen oman mielensä painolastia. Mutta ei myönnä olleensa ainakaan kovin paha äiti, sillä hän lausahtaa vahingoniloisesti, että odottakoon vaan, mitä Bride itse tulee tekemään, kun pian saa oman lapsen. Viimeiseksi äiti vielä huikkaa:"Onnea vaan ja Luoja lasta auttakoon." 

Ehkä turhan tarkkaan tuli kerratuksi luettua. Uppouduin näet lukemaan tarinaa niin, etten vieläkään ole siitä irti. Mietin edelleen, mitä hylkääminen voikaan aiheuttaa. Entä mistä kumpuaa pedofiilin hinku lapsiin kuulematta, näkemättä näiden hätää. Onko maailmassa mitään tai ketään, joka auttaisi lapsia, kun ihmiset ovat lapsille vaaraksi? Luojakin tuntuu heidät hylänneen, sillä kauhu-uutiset paisuvat paisumistaan...

 Lisäksi:

Aino Isojärven arvostelu Morrisonin viimeisimmästä kirjasta ilmestyi Kainuun Sanomissa 10.3.2016. 

Blogitekstejäni tämän nobelkirjailijan muutamasta aiemmasta teoksesta löytyy näistä linkeistä:



http://akanvirtaa.blogspot.fi/2012/01/nyt-morrisonia.html

http://akanvirtaa.blogspot.fi/2014/09/veli-ja-sen-sisko.html

http://akanvirtaa.blogspot.fi/2015/06/toni-morrisonin-rakkaus-hitaasti-luettu.html

Toni Morrisonin Rakkaus - hitaasti luettu mestariteos

Hitaasti sujui lukeminen alkukesän ulkotöiden lomassa, vaikka Toni Morrisonin suppeahko romaani Rakkaus (Love 2003, suom. Seppo Loponen 2004) toki imaisee lukijan muutaman afroamerikkalaisen ihmisen verkostoon. Helposti kuviot eivät kirkastu, sillä aikatasot heilahtelevat henkilöiden ja heidän sisäisen puheensa sekä eri aikaisten tapahtumien myötä.

Ostin Elisa Kirjasta sähköisen e-version. Siinä näkyy sama kansi kuin painetussa kirjassa, mutta takakansi puuttuu. Se löytyy muun muassa nettikirjakauppojen myymien, alkujaan Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestyneen teoksen esittelyteksteistä.

Intouneeksi villiintyvä mainosteksti lupaa lukijalle tällaista:
May, Christine, Heed, Junior, Vida, jopa L – kaikki nämä naiset ovat hulluna Bill Coseyhyn. Cosey on paljon muutakin kuin Coseyn Lomahotellin varakas omistaja, ja häneen suuntautuu heidän isän, aviomiehen, rakastajan, suojelijan ja ystävän kaipuunsa, joka hallitsee heidän elämäänsä pitkään Coseyn kuoleman jälkeenkin. Hän on sekä heidän tarinoidensa keskus että niistä puuttuva osa, mutta häntä itseään ohjaavat salaiset voimat: hämärä menneisyys ja lumoava nainen nimeltä Celestial.

Pikku hiljaa minulle selvisi, että kursivoidut jaksot ovat lähes nimettömän vanhan kokin L:n (Louise?) pohdintoja. Romaani jopa alkaa L:n sisäisellä, pitkällä puheella, joka tarjoaa johdannoksi - ilman mitään otsikkoa - olennaisia osviittoja siitä, mitä tuleman pitää. Käy selväksi, että tarinassa eletään Yhdysvaltain itärannikon leutojen säiden Sookerinlahdella. Siellä Coseyn Lomahotelli veti 1950-luvulla värillisen väen kermaa New Yorkista ja Michiganista asti, kunnes iski konkurssi.

L tarjoaa silmänsä lukijalle kertoessaan, miltä hylätty paikka näyttää. Kuvat hurmioituvat väkevän värikylläisiksi. Käy ilmi, että tuhoa ennustavaksi haitaksi koitui kalatehtaan haju, johon alueen asukkaat olivat tottuneet niin kuin kaikkiin muihin lemuihin. Mutta hotellivieraita ja yhtä lailla paikan omistajaa ne kiusasivat elettäessä 1960-lukua. Niinpä herra Cosey rakennutti ison talon hajujen ulottumattomiin Monarch Streetille. L kuitenkin ymmärtää, ettei lemu sinänsä mikään rappion syy ollut. Ihmiset näet rupesivat suuntaamaan lomillaan Bahamalle ja ties minne, eivät enää Sookerinlahdelle. Sen rannat herra Cosey myi gryndereille. Pikaisesti kyhätyt halpatalot hautautuivat mereen ensimmäisen kunnon taifuunin pyyhkäistessä yli rannikon.

Hotellin keittiöstä lähdettyään L elelee yksin ja pohtii, mitä Coseyn naisille mahtoikaan sittemmin tapahtua. Siitä romaanin yhdeksän lukua tarjoavat kutkuttavan kuvauksen. Kertasin luku luvulta, jotta voin palauttaa mieleen tapahtumain kulkua. Otsikot eivät lavertele, vaan ne iskevät yhdellä sanalla asiansa esille. Asiaksi kirkastuu se, että otsikot ja samalla kukin luku luovat kuvaa Bill Coseyn monista rooleista: 1 Muotokuva, 2 Ystävä, 3 Muukalainen, 4 Hyväntekijä, 5 Rakastaja, 6 Aviomies, 7 Holhooja, 8 Isä, 9 Aave.

Huomaan, että oli tarpeen lukea uudestaan e-kirjastani myös tuo otsikoimaton alkujakso. Siitä selviää moni olennainen seikka. Naisista tosin mainitaan johdannossa vain May, herra Coseyn miniä. Tällä nuorena leskeksi jääneellä naisella on tytär Christine, jonka paras kaveri on nimeltään Heed. Tyttöset leikkivät yhdessä. Ystävyys saa äkkilopun, kun Christinen isoisä, herra Cosey, nappaa 11-vuotiaan suloisen Heedin vaimokseen! Alkaa vuosikymmenien vihanpito ja ennen pitkää myös perintöriita, johon mausteita tarjoilee Christinen äiti, May, jo ennen kuin herra Cosey kuolla kupsahtaa.

Lisäjuonteita kuvioon kertyy herra Coseyn kalakaverista Sandlerista, tämän vaimosta Vidasta ja heidän tyttärenpojastaan, 14-vuotiaasta Romenista. Sandler toimittaa Romenin töihin Coseyn naisille, jotka ovat linnoittauneet ison talon eri kerroksiin. Yläkerrassa majaileva Heed palkkaa itselleen apulaisen, omalaatuisen Juniorin, 18-vuotiaan tytön, jolla on menneisyys. Mikä romanssi roihahtaakaan näiden kahden nuoren välille! Etenkin omituisen niminen Junior saa kertojalta mitä sävykkäimmän läpivalaisun. Tarkoiksi piirtyvät myös kuvat Heedistä ja Christinestä, samoin duunari-Sandlerista ja herra Coseysta. L hahmottuu olennaiseksi, mutta Coseyn naisten ulottuvilta poistuneeksi henkilöksi, joka tavan takaa saa tilaa omille, kursivoituina painetuille pohdinnoilleen.

Missä määrin ja millaisesta rakkaudesta tarinassa on kyse?  Ainakaan yksioikoista vastausta romaani ei aiheesta tarjoile, sillä niin monia säikeitä syvistä tunteista, intohimosta ja keskinäisistä riippuvuuksista teos punoo rikkaaksi ja sovinnaisuuksia kaihtavaksi kuvioksi. Tarkoin pistoin piirtyy joitakin ohimeneviä kuvia valkoisten amerikkalaisten tökeryydestä näiden pojitellessa jopa akateemisesti koulutettuja mustia. Mehevimmillään tarina tarjoilee seikkaperäisiä selvityksiä, kuinka koulukodin ja katujen koulima Junior on hionut havaintokykynsä ja älynsä säihkyväksi. Yksinäisenä saapastelijana hänelta puuttuu jotakin olennaista, sillä hän hylkää työnantajansa pahaan pulaan.

Romen näkee Juniorin läpi, eikä tämä enää pysty hallitsemaan Romenia. Poika ei ole mikään yksinäinen susi. Hänellä on huolehtivat isovanhemmat ja omatkin vanhemmat tosin kaukana töissään. Tiukan paikan tullen oma isoisä opastaa viisaasti poikaa irrottautumaan kohtalokkaasta naisesta. Niinpä poika osaa toimia ja lähtee etsimään Christinea ja Heediä. He löytyvät hotellinrähjästä. Koskettava on lopun kohtaus, jossa vuosikymmenten vihanpidon jälkeen lapsuudessa toisilleen rakkaat ystävykset vihdoin murtavat jään väliltään. Omalla tavallaan toteutuu se, kuinka vasta kuolema erottaa ihmiset toisistaan.

Suurenmoinen teos olisi ansainnut sitoutuneemman lukijan kuin tämmöisen puutarhamyyrän. Sadepäivinä ehkä otan lukeakseni jonkin kirjoista, joita olen halvalla ostanut ja ladannut Sony Readeriin. Kesäisiä poutapäiviä tuskin kulutan lukemiseen, vaikka käsillä olisi mestariteos. Syksyllä taas kaikki on toisin: enemmän kirjoja, vähemmän puutarhaa.

Veli ja sen sisko

Toni Morrisonilta on vastikään ilmestynyt pienoisromaani Koti (2012/2014) Seppo Loposen suomentamana. Kirjastosta sen sai vähällä jonottamisella, eikä 133 sivun lukemiseenkaan aikaa kulunut paljoa.

Kirjailijan suurteos, Beloved / Minun kansani, minun rakkaani (1987/1988), jätti jo vuosia sitten mieleeni pysyvän jäljen. Sitä olen aika ajoin vahvistanut Morrisonin muilla teoksilla. Nyt oli Koti-romaanin hetki.

Tammen Keltaisessa kirjastossa teos on on saanut numerokseen 450.  Nettikirjakaupassa kirja esitellään näillä sanoin:

Syvällinen kertomus Korean sodan runtelemasta miehestä, joka yrittää epätoivoisesti löytää kadottamansa kodin ja itsensä.

Frank Money on katkera ja itseinhoinen Korean sodan veteraani, joka on palannut Amerikkaan fyysisesti ja henkisesti vammautuneena. Hän on vieraantunut kodistaan, rasistisesta Georgian pikkukaupungista, mutta joutuu palaamaan sinne pelastaakseen sisarensa, jota käytetään törkeästi hyväksi lääketieteellisissä kokeissa. Frank palaa lapsuutensa raskaisiin maisemiin ja löytää itsestään rohkeuden, jota ei tiennyt enää olevan olemassakaan. 

Alkusivulle on painettu nimi Slade. Kirjailijan henkilöhistoriasta löytyy tieto, että Slade oli hänen poikansa, joka kuoli 45-vuotiaana.

Kirjassa yksittäisten henkilöhahmojen samoin kuin syrjäkulman ihmisyhteisön luonnehdinta toteutuvat niin itsestään selvän tuntuisesti, että vain mestarillinen kirjoittaja pystyy moiseen. Morrison vuorottelee taiten myös henkilöidensä sisäisen puheen ja ulkoisten tapahtumien välillä. Frankin mietteet erottuvat muusta kerronnasta kursivoiduin katkelmin. Niiden myötä lukija osallistuu myös Frankin sotatraumoihin, jotka piinaavat häntä painajaisina ja talttuvat alkuun vain viinaan hukuttamalla. Siskon pelastamisen pakko kuitenkin ohjaa Frankin etsiytymään sellaisten ihmisten luo, jotka auttavat häntä matkaamaan sinne, missä tiesi siskon olevan. Umpikännin tarve vähenee.

Selvin päin Frank uskaltaa vähin erin kurkistaa sota- ja muitten traumojen alle. Itsetuntemus ja ymmärrys elämisen ehdoista vahvistuvat vahvistumistaan. Se on komeaa luettavaa. Silti täältä Pohjolasta käsin pystyn vain hatarasti tajuamaan, mitä Yhdysvaltain musta väestö on joutunut ja joutuu yhä kokemaan. Alkuun jopa hiukan pelkäsin, mitä silmieni eteen tuodaan. Huojentuneena voin kertoa, että Frank-veljen ja hänen Ycidra-, lyhyesti Cee, siskonsa tarinan pohjavireenä on selviytyminen. Lopulta kumpikin löytää itsestään voimia jatkaa elämäänsä. Frankin painajaiset hellittävät. Cee itkee itkunsa siitä, että häneltä on viety mahdollisuus saada lapsia, mutta hän on oppinut seisomaan omilla jaloillaan. Kirja päättyy onnellisesti:

Seisoin siellä kauan puuta tuijottaen.
  Se näytti niin vahvalta
  niin kauniilta.
  Haljennut keskeltä alas asti
  mutta eli ja voi hyvin.
  Cee kosketti olkapäätäni
  hennosti.
  Frank?
  Niin?
  Lähdetään, velipoika. Mennään kotiin. (133)


Jukka Petäjän arviosta Helsingin Sanomissa 1.3.1914 löytyy sekä teoksen pätevää kuvausta että tulkintaa. Jutun otsikko kuuluu näin:  Toni Morrisonin pienoisromaanissa Korean sodan veteraani etsii kotia
Toni Morrison teki pienoisromaanin, joka on fyysistä kokoaan isompi ()

Kiinnostavasti kirjasta kirjoittaa myös Kirsi Kirjanurkassaan.

Lopuksi: Väkisinkin jouduin pohtimaan, miten oma isäni pääsi irti omista jatkosodan kammoistaan, jota iskivät häneen kaljun tunturin kupeella Kalastajasaarennolla elokuussa 1941. Hän haavoittui pahasti päähänsä eikä enää koskaan pystynyt kunnolla nukkumaan. Silti myös isä selvisi pahimmista painajaisistaan ja eli hyviä vuosia 1980-luvun alkuun. Koti puutarhoineen oli hänelle ja kahdeksan vuotta isää pidempään eläneelle äidilleni iso ilo ja elämisen kiintopiste.