Kittilän taiteilijoita

Torstain sanotaan olevan toivoa täynnä. Pieni porukkamme toivoi pääsevänsä -  eikä suotta - viime viikolla Kittilässä kirkonkylään katsastamaan kahden taiteilijan töitä. Ennakkotietojen mukaan kirjastossa oli ja on edelleen esillä Kalervo Palsan tuotantoa. Lisäksi lähistöltä löytyy  Einari Junttilan taidemuseo, joka on avoinna vain torstaisin klo 13 - 17.

Perillä kirkonkylässä suunnistettiin ensin kirjastoon. Itsekseni kiertelin ja katselin hyvillä mielin paikkaa, josta tuntui löytyvän sekä monipuolisia aineistoja että hyviä tiloja, kuten kuva lastenosastosta todistaa:

Palsa-tietoja oli ja on jonkin verran tarjolla heti sisälle päästyä. Niitä löytyi pitkiin papereihin präntättyinä, vitriinilaatikoihin järjestettyinä sekä kuvien ja tekstien koosteina. Tekstit ovat kuitenkin turhan pienikokoisia, jotta niitä pystyisi huonosilmäinen lukemaan. En saanut niistä mitään tolkkua.

Palsa on niin maineikas taiteilija, että hänen jäljilleen pääsee pikaisellakin nettihaulla. Voin tutustua tähän kummaan mieheen ja hänen töihinsä vaikkapa Kansallisgallerian nettisvuilla, lukemalla Wikipediasta ja  Tuulia Sirvion tekstistä. Lisäksi Ylen Elävä arkisto tarjoaa katsottavaksi useita Palsa-dokumentteja. 

Ennen maalauksiin keskittymistä silmäilin ihmeissäni joitakin esille poimittuja Palsan sarjakuvakirjasia. Niiden perversioihin keskittyvät kuvat ja tekstit ovat taatusti saaneet aikaan nikotuskohtauksia muissakin katsojissa kuin minussa, mikä lienee ollut taiteilijan tarkoitus. Samaan viitannee myös yhden lasilaatikon kanteen kopioitu teksti:

Kirjaston seinille ripustetut maalaukset näyttävät Palsasta puolen, joka ei kammota eikä edes hätkähdytä. Viereiset pari esimerkkiä kertovat, että  hän maalasi myös asetelmia ja muita kuvataiteesta tuttuja sommitelmia.



On silti syytä korostaa hänen lausahdustaan, että "ei riitä, että maalaa kukkia, täytyy maalata hirttosilmukoitakin".

Pyrähdykseksi aiottu käynti Junttilan kotimuseossa venyi venymistään, kun Einarin tytär, Terttu Junttila, pääsi kertomisessaan vauhtiin. Hän asuu lapsuuskodissaan, jonka alakertaan perusti isänsä  museon vuosikymmeniä sitten. Kävijä saa omakseen Terttu-tyttären laatiman lehtisen, jossa tämä esittelee vuonna 1901 syntyneen isänsä taiteilijana ja muusikkona.

Eloisa ja selväsanainen Terttu kunnioittaa syvästi isäänsä. Kävijä saa kosketuksen monilapsiseen perheeseen, jonka elannosta Einari-isä piti huolen maalaamalla ja myymällä tuhansia tauluja. Monista tunturien kupeella maalatuista karahkoista sai samoja vaikutelmia kuin Pekka Halosen töistä.

Einari Junttilan kuolinpäivänään maalaama taulu on yhä nähtävissä samassa paikassa, jossa taiteilija sitä viimeisteli.

Tuttavallisen puhetulvan viime vaiheissa kävi ilmi, että 80-vuotispäiväänsä valmistautuva Terttu Junttila kirjoittaa isästään kirjaa. Työtään hän tekee kuulakärkikynällä vihkoihin ja on hakenut apurahaa hankkeeseen, muttei vielä tiennyt, saako mitään.Tarvittaisiin näet avuksi joku, joka voisi siirtää tekstin digitaaliseen ja painatuskelpoiseen asuun.

Kunpa onni olisi myötä ja tämäkin kirja valmistuisi! Tiedä vaikka ennen pitkää kuultaisiin tilaisuudesta, johon väkeä kokoontuu pitkien matkojen takaa niin kuin Iris Palosaaren Kirjeitä sielunmaisemasta -teosta julkistettaessa lauantaina 25.3.2017.

Vahvojen naisten maailmaa

Lauantaiksi 25. maaliskuuta klo 13:sta alkaen Kittilän Könkäällä Päivikki Palosaaren kotona oli tiedossa tilaisuus, jossa oli määrä julkaista hänen äitinsä Iris Palosaaren viimeisin kirja nimeltä Kirjeitä sielunmaisemasta (2017). Niin tosiaan tapahtui, vaikka tilaisuuden käsikirjoitus ei noudattanut Iriksen itsensä laatimaa. Päivä nimittäin sattui olemaan kirjailijan syntymäpäivä. Niinpä onnitteluista ja lahjoista ei ollut tulla loppua, vaikka Iris aika ajoin yritti siirtää puheen kirjaansa.

Mutta siinä kohtaa kun kutsu kävi kahvipöydän herkkujen ääreen, asiat pantiin alun perin aiottuun järjestykseen ja ruvettiin puhumaan kirjasta. Iris avasi asiaa kertomalla, miten  kirjahanke alkoi kehkeytyä. Se pääsi vauhtiin, kun vanha tuttu ja ystävä Sinikka Larsen suostui yhteistyökumppaniksi. Hän kokosi ja järjesteli Iriksen tekstejä sekä kirjoitti kaksi artikkelia, toisen Iriksestä ja toisen Arvo Palosaaresta, Iriksen ex-aviomiehestä. Kannen on tehnyt Päivikin tytär Pirita Laru. Taitto ja painatus hoitui Päivikin Hullu Poro -yrityksessä. Jenna Puikko, firman media-assistentti, joutui melkoiseen helteeseen kirjahankkeen takia.

Sinikka, hyvä ystäväni, valaisi omassa puheessaan, miten  yhteistyö hänen ja Iriksen välillä on muotoutunut ja mitä hän on oppinut Irikselle tärkeästä henkimaailmasta. Yhteistyön ensi vaiheessa oli aiheena Iriksen työ kätilönä Kittilän selkosilla. Silloin Sinikka uurasti haastattelemalla Iristä ja hänen läheisiään. Kaikesta keräämästään aineistosta hän kirjoitti Iriksen elämäntarinan, jonka keskeinen sisältö oli tiivistettävissä otsikoksi  Jumalan ja synnyttäjän välissä (2006). Siitä on otettu toinen painos 2016.

Ilokseni olen saanut olla mukana näiden hankkeiden muutamissa vaiheissa ja päässyt samalla tutustumaan turkulais-kittiläläiseen elämänmenoon. Irishän on Turusta lähtöisin, mikä mukavasti on yhdistänyt minua ja Iristä. Olin jopa läsnä Iriksen 80-vuotisjuhlassa, josta aikoinaan tarjoilin tämän blogijutun.

Tällä kertaa olin mukana lähinnä Sinikan seurueessa, jolle oli viikoksi varattuna koko Taivaanvalkeiden yläkerta. Parhaana talviturismin kautena huoneille oli niin kova kysyntä, että kun lähdimme eilen pois, siivoojat ilmestyivät saman tien hoitamaan paikkoja kuntoon uusille tulijoille, tiettävästi hollantilaisille. Kyllä kelpaa Taivaanvalkeita kaupata, sillä vanha talo on täysin remontoitu parisen vuotta sitten. Joka huoneessa on nyt oma kylppäri. Lisäksi löytyy mukavia yhteisiä oleskelutiloja ja erilaisia saunoja, avanto ja kaiketi myös poreallas ainakin kesäaikaan.

Kävelykierroksilta kertyi kuvia puhtoisten valkoisten hankien ympäröimistä rakennusrykelmistä. Kuvan näkymä aukeaa eteen, kun nousee Ounasjoen töyräältä Taivaanvalkeisiin. Keltaisella osittain maalatuissa rakennuksissa sijaitsevat majoitustilat. Tonttula näkyy takana vasemmalla. Viime viikon mittaan paikalla hyöri paljon hiihtäjiä ja myös kaikenkokoisia tonttuja, sillä tekeillä oli joulukalenterin filmaus. Päivikki tuntui ehtivän usein mukaan.

Taivaanvalkeitten lähistöllä levittäytyy Palosaarten ja heidän naapuriensa rakennuksia. Jouni Palosaaren iso talo näkyy kuvan keskellä, Iriksen Ämmilä siitä vasemmalle. Kovin kaukana ei ole Päivikin nykyinen kotikaan, komea sininen hirsirakennus. Kuvasin sen Ounasjoen jäältä.

Uljaat olivat  raamit Iris-äidin kirjanjulkistamiselle. Koska Iris ei halunnut lehti-ilmoitusta tapahtumasta, paikalle ilmaantuivat ne, jotka tiesivät muulla tavoin asiasta. Aikarajaus oli sovittu kahdeksi tunniksi Iriksen terveydentilan vuoksi. Hän on yhä uuvuksissa kaatumistapaturman ja sitä seuranneiden muiden vaivojen takia. Iriksen tahdonvoimasta saatiin taas kerran todiste, kun hän ihmeellisellä tavalla selviytyi kauniina ja valovoimaisena muiden joukkoon.

Päivikkiä on kiittäminen paljosta. Monien kiireittensä keskellä hän toteutti kaikkine tarjoiluineen tilaisuuden, josta tuli kuin tulikin lämminhenkinen 85-vuotisjuhla, vaikka kirjanjulkistamisen piti olla pääasia. Ja kohosihan kirja komeasti näkösälle kauniiksi lopuksi, kun jokainen sai omakseen sellaisen teoksen, johon Iris jo ennakolta oli piirrellyt omistuskirjoituksensa.

Helteisen viikon murhamysteeri

Jatkan urakkaani ruotsalaisten klassikkoaseman saavuttaneiden rikosromaanien parissa. Nyt oli vuorossa kirja, jolla on sen verran outo otsikko, että Piratförlagetin luvalla Google tarjoaa määräsivuista tämän linkin selitykseksi. Lukija kyllä törmää melko varhaisessa vaiheessa kohtaukseen, jolle linkkiä klikkaamalla pääsee. Tapahtuu sellaista, että aiemmista kirjoista tutut radiopoliisit näyttäytyvät taas ja yhtä hölmöinä kuin ennenkin. Se, joka lukee sarjan kymmenen teosta ilmestymisjärjestyksessä, ei vielä tässä vaiheessa tiedä, mitä heille sittemmin tapahtuu. Minä tiedän, sillä luin viimeisenkin osan jo pari kolme sarjan kirjaa sitten.

Vuoden 2012 painoksen takakanteen on otettu katkelma kirjan alkuluvusta: ... och i samma ögonblick drog nykomlingen fram ett stålblott föremål med refflad kolv och lång pipa och siktade noga och sköt talaren i huvudet. Knallen var inte chockerande ljudlig, lät snarare som det fridsamma puffandet från ett salongsgevär på en marknadsskjutbana. Kulan träffade strax bakom vänstra örat och talaren föll framstupa över bordet med vänstra kinden i det krenelerade potatismoset kring en utsökt fiskstuvning à la Frans Suell.

Kustantajan nettisivuille on laadittu samaisen vuoden 2012 painoksen yhteyteen informaatioksi tämä teksti:

En ovanligt varm sommardag kommer en man in på en av Malmös elegantare restauranger, styr stegen mot en känd affärsman som håller tal för sitt middagssällskap och skjuter honom strax bakom vänster öra. Därefter stoppar han på sig vapnet, kliver ut på gatan genom ett öppet fönster och försvinner spårlöst.
Kommissarie Martin Beck skickas iväg från Stockholm för att ta hand om den komplicerade och ytterst känsliga utredningen.



Maj Sjöwall och Per Wahlöö, Polis, polis, potatismos
Roman om ett brott, den femte delen av serien
Piratförlaget 1970/2012
Omslag: Dan Jonsson
Förord av Arne Dahl

Kirjassa siis eletään kesän 1969 heinäkuuta. Selkeästi käy ilmi se kirjoittajien periaate, että analysoidaan rikollisuutta osana yhteiskuntaa ja sen moraalisia ilmentymiä. Kun upporikas mies ammutaan keskellä kirkasta päivää hienossa ravintolassa, herää Tukholmasta maata johtavassa keskusrikospoliisin  päällikössä oitis epäilyjä terroriteosta. Niinpä murhan selvitys siirtyy heti alkuvaiheessa keskusrikospoliisille, ja poliisipäällikön puhaltaessa niskaan Martin Beck matkustaa Malmööhön. Pian mukaan kytketään omituinen, pellemäinen turvallisuuspoliisi. Hänestä ei ole mitään apua rikoksen selvittämisessä.

Malmön poliisin edustajat yhdessä Beckin kanssa etenevät vähä vähältä kohti ratkaisua. Kuva tekijästä alkaa hahmottua. Ratkaiseva apu saadaan sattumalta Tanskasta.  Myös Tukholmassa ahkeroidaan. Murhatun asuntojen rakentamiset ja vuokraamiset paljastuvat törkeäksi kiskonnaksi. Hänen muidenkin liiketoimiensa tavoitteeksi paljastuu voittojen maksimointi. Riittämättömien tuottojen takia tehtaita on suljettu, työntekijät irtisanottu ja häädetty yrityksen asunnoista. Eräässä kovan kohtalon kokeneessa kytee viha, joka tilaisuuden tullen purkautuu äkkinäiseksi toiminnaksi.

Poliisijohdon tohkailu kansainvälisistä terrorismikytköksistä osoittautuu naurettavaksi. Kauas on helpompi katsoa kuin nähdä lähellä yhteiskunnallisia, ratkaistavissa olevia ongelmia. Kirjan poliisipäällikkö toimii - kuten sittemmin monissa rikossarjoissa on tullut nähdyksi - siten, että on varjeltava varakkaita ja varottava julkisuutta. Rikosten perimmäiset syyt eivät kiinnosta poliisijohtoa. Toisin on Martin Beckin kaltaisten poliisien laita. He voivat kokea henkilökohtaisesti esimerkiksi rikoksen tehneen huono-osaisuuden näkemättä silti, mitä tehdä asiaintilan korjaamiseksi. Rikollisuus ja myös rikos jäytää mieltä, masentaa.

Kaikkine käänteineen romaani tarjoaa niin selväpiirteisen tapahtumain kulun, että tuli jo lukiessa mieleen elokuvan käsikirjoitus. Tämä kirja onkin filmattu jopa useaan kertaan. Mitään eriomaisia arviointeja tämä tai muutkaan Beck-leffat eivät näytä saaneen, kun taas kirjoja ylistetään yhä edelleen.

Kymmenestä kirjasta minulla on enää kaksi lukematta. Ne ovat Det slutna rummet ja Polismördaren. Jälkimmäinen linkki vie elokuvaan. Kenties se on se, jonka vain katson leffana. Olen tähän asti varonut elokuvia, etteivät niiden tekijät pääse kuvittamaan minunkin  mielessäni Martin Beckiä ja muita keskeisiä poliiseja ja heidän läheisiään. Nyt olisin valmis ottamaan riskin. Itse asiassa mietin uteliaana, keitä näyttelijöitä rooleihin on valittu ja osaanko hyväksyä heidät edustamaan tuttuja romaanihenkilöitä.

Waltaria vitkalleen

Hyvin pitkään viipyi lainaksi saatu Mika Waltarin Feliks Onnellinen (1958, 5. painos)  millä pöydällä milloinkin. Vasta viime viikolla otin ja luin kirjan. Myönnän, että taattua Waltari-laatua kirjan 211 sivulta löytyy.

Enin osa tapahtumista koetaan noin vuorokaudessa. Henkilöitä on pitkään vain yksi, tilastovirkailija Feliks Tienhaara, sitten mukaan ilmestyy toinen mies Erkki Järvenperä, professori, lopulta vielä kolmas, insinööri Markku Marttinen. Miehet uppoutuvat pohtimaan isoja kysymyksiä ravintolassa. Marttinen saa äkkinäisen sappikivikohtauksen ja viedään hotelliin. Ennen kuin lääkäri ehtii paikalle, Feliks, tämä 'onnellinen', on täyttynyt jumalallisesta innoituksesta, pannut kätensä tieteeseen uskovan Marttisen kipeälle vatsalle ja - kipu kaikkoaa! Käsittämätön ihme jättää jälkensä kaikkiin kolmeen. He lähtevät kukin suuntaansa. Feliks kokee vielä yhden kriisin yksin kotonaan, mutta siitä selvittyään hänen elämänsä kirkastuu.

Kiinnostuin tästä suppeahkosta teoksesta, kun olin lukenut Valtakunnan salaisuuden (1959)  ja heti sen perään Ihmiskunnan viholliset (1964) ja kuullut, että nämä kolme romaania liittyvät toisiinsa. Feliks on alkusoitto, jossa lukija joutuu mukaan uskonnolliseen kriisiin. Valtakunnan salaisuus vie Jeesuksen elämään ja kristinuskon syntyyn. Ihmiskunnan viholliset leväyttää lukijalle freskon Roomasta Neron aikoihin, jolloin kristittyjen salaseurat vääjäämättä levisivät, vaikka niitä raa'asti vainottiin.Waltarin tuotannon viimeinen huippu kohoaa siis uskonnollisista aiheista.

On hyvä, että lopulta onnistuin lukemaan myös Feliks Onnellisen ja sain nujerretuksi vastarintani. Koin vaikeaksi Feliksin pakkomielteisen kuljeskelun kaduilla etsimässä ihmistä, jolle voisi julistaa armahdusta. Lukeminen rupesi sujumaan vasta sitten, kun tarinaan ilmestyi Feliksin luokkatoveri, professori Marttinen. Lisäsäväyksen tarjosi kolmas mies, Marttisen tuttu. Miesten filosofisiin pohdiskeluihin en tuntenut vetoa sen enempää kuin Feliksen henkiseen kriisiin. Se on kuitenkin myönnettävä, että Waltarin asiantuntemus havahdutti. Hänen omista kriiseistään ja teologian opinnoistaan olen lukenut Panu Rajalan luomasta elämäkerrasta ja muualtakin. Feliks Onnellinen ja myös tarinan molemmat muut mieshenkilöt saattavat edustaa kirjailijan persoonan eri puolia, jotka kamppailevat hänen mielessään. Sellaisesta draamasta taitava tekijä kykenee luomaan tiiviin, hallitun romaanin. Sitä ymmärrän arvostaa.

Kauniiksi lopuksi tarjoilen Feliks Onnellinen -löytöjä netistä. Kummankin tekstin kirjoittaja on paneutunut lukemaansa siten, että pystyy valottamaan Waltarin teosta antoisasti.

http://librarian-or-cybrarian.blogspot.fi/2010/07/waltari-felix-onnellinen.html

http://suketus.blogspot.fi/2015/01/mika-waltari-feliks-onnellinen.html

Minnan tuliset luomisvuodet

Minna Canth oli taas kerran suuri nimi sille teatterinystävien joukolle, joka kahdella bussilla matkasi Helsinkiin nähdäkseen, mitä Kansallisteatteri aiheesta näyttämöllä tarjoaa. Ihmeekseni kävi niin, että entiset mielikuvat Minnasta myllertyivät, vaikka moni seikka yhä pitää kutinsa. Vahvistui sekin ymmärrys, että Minna Canth on liputuspäivänsä ansainnut. Niinpä maaliskuun 19. päivänä matkalla erään toisen vahvan naisen syntymäpäiville Kittilään nostan maljan kaikille muillekin intohimoisesti asiaansa paneutuneille naisille.

Seppo Parkkisen faktaa ja fiktiota yhdistelevässä uutuusnäytelmässä Minna elää ensi alkuun suurperheen äitinä Jyväskylässä. Hetkisen vain nähdään aviopari ja kuullaan seitsemännen lapsen olevan tulossa. Kaisa Korhosen ohjaamana näytelmän Miinu/Minna ei vajoa epätoivoon, vaikka jää leskeksi. Hän tarttuu toimeen, muuttaa joukkoineen Kuopioon jatkamaan isänsä hunningolle päästämää lankapuotia ja menestyy.

Minna herää eloon tavalla, jota yleisö seurasi mykistyneenä. Täysi kate saatiin lupaukselle, että kyseessä on Canth – kertomus uuden ajan ihmisistä. Ylle liittämäni kuvan arvovaltainen kauppias häipyy katsojan silmistä, kun Minna näyttelijän esittämänä muuntuu palavan tiedonhaluiseksi, haluaa seurata kirjallisuutta ja tieteen saavutuksia, keskustella niistä sekä puuttua koulutukseen ja vinoutumiin, joita tarjoillaan uskonnon nimissä. Aiheita kirjoittamiseen löytyy läheltä. Ja millä vimmalla hän paneutuikaan näytelmäteksteihinsä! Kerran hän uupuneena huokaa, että kunpa saisi elää kymmenen vuotta ja ehtisi kirjoittaa kaiken sen, mikä mielessä velloo.

Kaarlo Bergbom (Jukka Puotila) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kuva: Krista Mäkinen

Niilo Sala (Jussi Lehtonen) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kuva: Stefan Bremer

Kati Lukan toteuttama karu näyttämökuva helpottaa keskittymistä loisteliaisiin näyttelijöihin. Seurataan ikään kuin näytelmää näytelmässä ensimmäisestä lukuharjoituksesta alkaen. Siinä ohjaajaksi esittäytyvä Kaarlo Bergbomin hahmo kiertää pöytäkuntaa ja kertoo, kuka kukin on. Hilpeä yllätys tarjoutuu, kun Minnan äidiksi puetaan miesnäyttelijä katsojien seuratessa toimitusta. Muodonmuutoksen tulos vakuuttaa. Sitten siirrytään ripeästi kohtauksesta toiseen. Taustalla eri kokoiset ja näköiset  irtotuolit vertautuvat ehkä Minnan sekalaisiin yleisöihin ja vaihtavat ketterästi paikkaa, kunnes näytelmän loppua kohti tuolit lähes tyystin häviävät näkyvistä. Silloin jo Minnakin on poissa.

Ida Aalberg (Kristiina Halttu) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kuva: Stefan Bremer

Hurmioituneita kohtauksia syntyy Minnan ja Ida Aalbergin tutustumisesta. He innoittavat toisiaan ja tuntevat olevansa uuden ajan ihmisiä. Heitä ei kukaan enää pysty työntämään takaisin perinteiseen naisen rooliin ja miehen valtaan. Leskenä Minna vallitsee omaisuuttaan itse. Tältä osin näytelmässä Idan tilanne jää hänen aviomiehen kuoltua epäselväksi. Nykykatsoja saa tarpeellisen muistutuksen 1800-luvun lopun nurjista  lakipykälistä. Sellaisia vastaan oli ja on syytä hyökätä. Seuraa tiiviitä kohtauksia Minnan näytelmistä ja taisteluista. Lehtien kritiikkejä luetaan, ystävyys Juhani Ahoon katkeaa. Kovan onnen lapset -esitys poistetaan yhden esityskerran jälkeen, mikä on kova isku kirjailijalle.

Intensiivinen ensimmäinen näytös kestää puolitoista tuntia. Väliajan jälkeen Minnan suurin luomisen kiihko on jo talttnut. Bergbom ja hänen ahdistunut rakastettunsa Niilo Sala nähdään keskieurooppalaisessa hotellihuoneessa. Tulevaisuutta heille ei enää tunnu olevan, sillä rikoslakia on muutettu. Kuullaaan, että samaa sukupuolta olevien suhteista voidaan määrätä jopa kaksi vuotta kuritushuonetta. Sala poistuu, kuuluu laukaus - eikä häntä enää ole! 

Tätä kirjoittaessani 1.3. elämme päivää, jolloin näille pitkään vainotuille on vihdoin avautunut mahdollisuus solmia keskenään avioliitto. 

Toisen näytöksen ja samalla koko esityksen lähestyessä loppuaan pohditaan teatterin uusia virtauksia. Mainitaan Tšehov, hänen näytelmiensä verkkaisuus ja pinnan alla väreilevät tunnevirtaukset. Minna viivähtää vielä hetken uupuneena taustalla. Hän ei enää ole eturintamassa. Nyt katsojan huomio kiinnittyy valkeaan ilmestykseen, joka  saapuu aivan näyttämön etualalle. Hoikka, välkehtivään iltapukuun pukeutunut näytelijätär liikehtii sinne tänne ja alkaa esittää venäjäksi Ninan pitkää loppumonologia Tšehovin Lokki-näytelmästä. Tämä Nina tuntee olevansa oikea näyttelijä, eläytyy ja täyttyy riemusta näyttämöllä. Kostjaa varten hän ei elä, vaan kaikkoaa kauas taiteeseen. Miehen epätoivo tiivistyy, hän poistuu. Lopullisena ratkaisuna pamahtaa jälleen laukaus kulissien takaa: kaikki pimenee.

Kestää melkoisen tovin, ennen kuin katsomo tointuu ja alkaa taputtaa. Vauhtiin päästyä aplodeja riittää moneen kierrokseen, onhan nähty suurenmoinen kantaesitys. Siitä löytyy kritiikkejä ja muita juttuja nettihauilla. Mielestäni kuitenkin yksi on ylitse muiden. Tarkoitan Suna Vuoren 20.12.2016 julkaisemaa  blogitekstiä ensi-illasta. Juttu tarjoaa näet merkittäviä huomioita myös Canth-näytelmän teatterihistoriallisista ulottuvuuksista.