Valolla on väliä

On meneillään kuvauksen valobuumi. Pikku hiljaa alan tulla tietoiseksi, kuinka valoja justeerataan tiettyyn vaikutelmaan pääsemiseksi. Sen olen jo omin nokkinenikin havainnut, että salaman räiskäyttely latistaa lähes kuvan kuin kuvan. Eri juttu ovat tilanteet, joissa täytesalama on poikaa. Oheiset kaksi kuvaa otin luonnonvalossa, toisen aamulla, toisen ilta-auringossa. Sävyeron huomaa. Onnistuin kummassakin tarkentamaan etualan samettiruusuihin, mutta iltakuvan taustamarkettojen hämyisyys taitaa olla jo liiallista.

Kokeita kotona

Nikon D90 vaatii, että seurustelen sen kanssa alvariinsa. Muuten suhde väljähtyy, mikä olisi tosi paha juttu. Niinpä eilen illalla eri valaistuksissa otin muutamia kuvia senkin kunniaksi, että parvekkeeni kukkii jo. Yllä tarjoilen siitä todisteen. Lähipäivinä pohdin kuvatuotoksia kameran asetusten vinkkelistä. Nyt rupean muihin kuvahommiin.

Riisutut roolit lumoavin lauluin

Eilen illalla, siis perjantaina 23.4., pieni porukka suuntasi Turusta Helsinkiin kuuntelemaan yhteisen ystävän ja koulukaverin, monitaitoisen Sirkka-Liisa Sassin sanoittamia ja säveltämiä lauluja. Allotria-ravintolan yhteydessä toimivaan Kapsäkkiteatteriin ilmaantui parisen sataa muutakin ihmistä, mukana itse tasavallan presidentti puolisonsa kanssa ja tunnettuja taiteilijoita. Emmekä tulleet turhaan! Saimme kuulla huikean lahjakkaiden muusikoiden esittäminä kipeänrohkeita, hurmaavia, paljastavia, paikoin hauskoja, paikoin tuskallisia tunnustuksia elämästä, joka on koetellut laulujen tekijää kovin ottein. Mikä määrä kipua tarvitaan, jotta syntyisi kuullun kaltaisia helmiä? Kysymys tuntunee kohtuuttomalta. Se kuitenkin juolahti väistämättä mieleeni, koska jossain määrin tunnen Sirkka-Liisan sairaus- ja muita vaiheita.

Kunpa eilisiltainen esitys ei jäisi ainoaksi valovoimaisen ryhmän tarjoamaksi elämyksesi yleisöille! Toivon, että uudet salilliset pääsisivät tuntemaan nahoissaan laulujen voiman ja aplodeeraamaan kiitoksensa kuuluville kuten me.

Kreetan kevät - pohjoisen tuhkat

Kaksi viikkoa sitten aurinkoisena perjantai-iltapäivänä kiertelin hissuksiin vanhassa, tyhjässä Fortezza-linnoituksessa. Lämmin sää ja täysi rauha innostivat tiirailemaan kameran linssin läpi avaria näkymiä eikä suotta. Kuvia kierrokselta kertyi melkoinen määrä. Mistään tuhkasta, saati muista pilvistä ei ollut tietoakaan. Saaren historiasta tosin tiedetään, että tulivuoritoiminta on aikoinaan kerta heitolla mullistanut ihmisten elämän niin, ettei minolaiseksi mainittu kulttuuri enää toipunut kukoistamaan. Wikipedia vahvistaa, että muistan tämän antiikin historiaan liittyvän asian kohdalleen:
Minolaisen kulttuurin romahdus vuonna 1450 eaa. johtui ehkä Santorinin purkauksesta aiheutuneesta hyökyaallosta ja tuhkasateesta. Maanjäristykset olivat aiemminkin tuhonneet minolaisia temppeleitä. Romahdukselle saattaa olla myös muita syitä, kuten Kreikan mantereen mykeneläisen kulttuurin voimistuminen ja minolaisten varustautumattomuus sotiin.
Minolainen kulttuuri tuhoutui pääasiallisesti tulivuorenpurkauksessa. Knossoksen palatsi kaivettiin esiin 1900-luvun alussa.

 Tänään eräs Kreetan-matkakumppani pohtii sähköpostiviestissään, miten MatkaPaletti on saanut asiakkaansa ensin perille Chaniaan ja sitten ajallaan sieltä pois. Pienellä firmalla on tosiaan kestämistä siinä kuin matkustavaisilla. Kunpa tilanne pian kirkastuisi.

Satumainen tuuri osuu kuitenkin aina jonkun kohdalle. Kauan Etelä-Afrikan matkaa suunnitelleet ja siitä jo pitkän pennin maksaneet ystäväni päässevät iltapäivällä Lontooseen ja sieltä edelleen Kapkaupunkiin, jos aamupäivän lentotiedot pitävät paikkansa vielä klo 16. Pidän peukkuja, toivotan hyvää matkaa!

Onpa kumma kukka!

Onnistuin lopulta Kreetan-reissun viimeisenä päivänä lähellä ikivanhaa Lappan kylää näkemään kuvan kukkakummajaisen täydessä loistossaan. Itäisen Välimeren kasvioppaan mukaan se on Kreikan lohikäärmevehka (Dracunculus vulgaris - Dragon Arum), joka kasvaa jopa metrin korkuiseksi ja kukkii huhti-heinäkuussa. Ei ihme, että kasvi kelpaa puutarhoihin, vaikka lemuaa. Mikähän kotimainen ihanuus olisi yhtä muhkean eksoottinen?

Kreetan versio talviosta

Kevät etenee Pohjolassakin. Lähes ainoa paikka, missä nykyään voin tunkea sormeni multaan, on kotiparveke kukkaruukkuineen. Multaa ostin tänään, istutustöihin siirryn lähipäivinä. Muistona Kangasalan-aikojen komeista etupihan pikkutalvioryppäistä tarjoilen kreetalaisen version samaisen kasvin isosta muunnoksesta, isotalviosta (vinca major). Siitä äskettäisen Kreetan-matkan kasvioppaamme kertoi veret seisauttavan tarinan: muutama sata vuotta sitten, kun joku tuomittiin itäisen Välimeren alueella  kuolemaan, hänen päähänsä solmittiin seppele isotalvioista. Niinpä kasvia esiintyy kirkonmuurien ulkopuolella kaiketi siksi, että mestattujen ruumiit haudattiin siunaamattomaan maahan, johon isotalvio onnekseen sai karistetuksi siemenensä. Kuvan kasvi koristaa muuria Milin rotkossa, jossa on useiden vanhojen rakennusten raunioita. Joissakin niistä ovat aikoinaan majailleet muun muassa venetsialaiset veronkerääjät. Lienevätkö teloittaneet uppiniskaisia saarelaisia maksamattomista veroista ja koristaneet uhrit kukkaseppelein juuri ennen tuomion täytäntöön panoa?

Muuten: kameran asetuksista ei paljoa kannata mainita, sillä uljas Nikonini sai urakoida lähes tykkänään automaattiasetuksin. Aukon sekä ISO-arvojen säätöjen vaikutuksia valotukseen ja tarkennukseen treenailen pikku hiljaa, jotta saisin pusikostakin tarkasti esiin juuri sen kasvin osan, johon älyän tähdätä.

Ylängön lumo

Tuhkapilven sumentaessa yläilmakerroksia muistelen helpottuneena viime sunnuntaita, joilloin aivan aikataulun mukaisesti ihmiset pääsivät isolla lentokoneella Chaniasta Helsinkiin. Takana meidän 14 hengen porukalla oli mainio luontoviikko. Sen kohokohtia minulle oli kolmannen päivän, tiistain, vaeltelu vuorten reunustamalla Giuos Kampos -ylätasangolla. Vaikka tuuli kylmäsi, aurinko ja näkymät lämmittivät. Villit tulppaanit, anemonet ja orkideat kukkivat, lampaat määkivät ja kalkattivat kellojaan. Vuohiakin katraassa näkyi. Täytyypä kulkea silmät avoinna kotimaassakin! Ties mitä ihanuuksia osuu kohdalle...

Jumpat Kupittaalla

Varsinais-Suomen joukkuevoimistelijat näyttivät tänään taitojaan Kupittaan urheiluhallissa. Sinnepä siis katsomaan, miten Lahjan Tyttöjen Lilium-joukkue hoitaa hommansa siirryttyään sarjaan 14 - 16-vuotiaat. Hienosti meni! Tytöt, joista yksi on oma lapsenlapseni, ovat tosi taitavia, vaikka kevätkauden suuret tapahtumat Amerikan-matkoineen ovat verottaneet voimia. Kuinkahan monella niitä riittää vaativan harrastuksen jatkamiseen, kun koitokset yhä kovenevat?

Huikea Anna Karenina Turussa

Ennen kuin pohdiskelen eilisiltaista järisyttävää elämystä, kopioin tähän alkuun Turun kaupunginteatterin nettisvuilta pari kuvaa ja seuraavan tekstin: Leo Tolstoin Anna Karenina on tarina kielletystä, epätoivoisesta ja tuhoon tuomitusta rakkaudesta. Nuori Anna elää järkiavioliitossa vanhemman miehen kanssa, kun hän rakastuu kiihkeästi nuoreen, komeaan Vronskiin. Perhe hajoaa, Anna menettää poikansa, rakastettunsa ja rakkautensa.

Turussa näemme rajun mutta riipaisevan tähän päivään tuodun tulkinnan. Esitys on energinen ja tarkka, intensiteetti tempaa katsojan mukaansa. Itse rakkaustarina etenee taustalla, näyttämölle ohjaus tuo tarinan kohtauksittain, kohdistaen huomion käänteentekeviin tilanteisiin ja päähenkilöiden mielenliikkeisiin. Esitys lihallistaa hetkellisiä tunnetiloja herkästä julmaan, levollisesta raivokkaaseen. Keskiössä on kaiken valtaava intohimo ja sen menettäminen.

Esityksen on ohjannut kansainvälinen kuuluisuus, ukrainalainen Andriy Zholdak (s. 1962).  Hänen käyttämiään epätavanomaisia ratkaisuja ihmettelen yhä muistamatta selkeästi edes sitä, miten näytelmä alkaa ja katsoja ujutetaan mukaan tapahtumiin. Aivan alusta mieleen syöpyi yksinäinen, melankolinen basson soittaja (Marko Mäki) vasemmalla sivulla näyttämön tuntumassa. Ja kapellimestari (Markus Järvenpää)! Orkesteria ei näkynyt, mutta tahtipuikon heilahduksia tottelivat kaikkinaiset, rikkaat äänet - ja myös näyttelijät. Välillä kapellimestari loi arvioivan katseen yleisöön... Tietyt tilanteet toistuvat useaan kertaan, mikä pakottaa katsojan huomaamaan kyseisen tilanteen, vaikkei ihan älyäisikään sen merkitystä.

Ensimmäisessä näytöksessä näyttelijät melskaavat levottomina. Anna tulee lähelle jokaista katsojaa hänestä lähikuvia ottaneen videoijan kameran isoina seinäheijastuksina. Siinä yksi kumma ratkaisu: tapahtumat tallentuvat kaiken aikaa videokameraan ja heijastuvat saman tien seinälle näyttämön oikealla laidalla. Myös kookkailla ovilla on tärkeää sanottavaa. Ne narisevat, niitä paukutellaan, availlaan ja suljetaan. Väliin niistä paetaan, väliin taas tupsahdetaan yllättäen keskelle jotakin kiihkeää kohtausta.

Kukaan henkilöistä ei tunnu kuulevan, mitä joku toinen sanoo, vaikka ääntä käytetään ylen määrin. Repliikeistä ei kai ole tarkoitus saada selvää myöskään katsomossa. Eleet ja olemus puhuvat, niitä pitää seurata tarkkaan.

 Entä sitten näyttelijävalinnat! Nuori, uljas Krista Kosonen pitkine tummine hiuksineen vangitsee jokaisen. Hänen heräämisensä ja heittäytymisensä suureen intohimoon tulee ymmärrettäväksi, kun aviomies (Petri Rajala) ei näe, ei kuule vaimoaan, vaikka tämä huutaa paljaan alastomana rakkauden kaipuutaan. Mies alistaa, kun pitäisi ottaa syliin; hän käyttää valta-asemaansa, muistuttaa sovinnaissäännöistä ja raastaa vaimon makuuhuoneeseen. Hän näyttää jotenkin kutistuneelta verevän Annan rinnalla ja onkin lähes päätään tätä lyhyempi. Samoin on rakastajaksi ilmaantuva vikkelä kreivi Vronski (Stefan Karlsson). Annan miehet liian pieniä hänelle? Tumman Annan naisellisena vastapoolina liehuu vaalea-asuinen, lapsekas Kitty (Elina Aalto). Anna on jotakin aivan muuta, hänen uskalluksensa nostaa hänet kaikkien muiden yläpuolelle.

Väliajaksi koko yleisö poistui katsomosta. Toisen näytöksen valmisteluun näet tarvittiin aikaa yli puoli tuntia. Niinpä näytelmä jatkuu kuin eri maailmassa. Kapellimestari kuitenkin palasi ennen pitkää asemiinsa ja johti taas ihmisiä marionettien tapaan. Myös äänten runsaus ja tarkkuus muistuu taas mieleen. Eletään syksyä, intohimo on laantumassa, Anna huutaa rakkautta, vaikeudet kasaantuvat, niissä suorastaan kieriskellään. Vronski huojuu äitinsä (Riitta Selin) ja Annan välillä. Kuinka upeasti tämä huojunta esitetäänkään! Kitty puolestaan hyörii Vronskin ympärillä, kun haistaa, että Annan aika on väistymässä. Mustasukkaisuus ja epäily, että kreivi menee äitinsä tahdon mukaisesti naimisiin toisen naisen kanssa, myrkyttää yhä pahemmin Annan mieltä.

Viimeisen taistelunsa Anna käy ikään kuin metsässä. Hän kaataa puun, nostaa sen, kaataa taas ja nostaa, kunnes kuuluu viimeinen jyrähdys ja - kaikki pimenee. Sumuinen, syvä hiljaisuus lankeaa ja kestää melkoisen tovin, kunnes pamahtaa uudestaa: APLODEJA, APLODEJA!

Niityn lumo, oliivipuun uhkeus

Kreetan-viikon tiistairetki suuntautui Kedrosvuoren vuorelle Kentrohorin ja Plataneksen alueelle.  Mitä kukkaniittyjä siellä levittäytyykään! Kuva puhukoon puolestaan...

Vanhat, hyvin hoidetut oliivipuut varjostavat osaa niittyjä. Edessä näkyvän iäksi asiantuntija arvioi vähintään 500 vuotta. Ja yhä se kukkii luvaten runsasta satoa syksymmällä.

Kevät löytyi Kreetalta

Jos matkailu ei avarra, ainakin se ilahduttaa kuten viime viikko aurinkoisella Kreetalla. Päivi Tossavaisen Matkapaletti-niminen pikku firma (www.matkapaletti.fi) hoiti aterioineen ja kuljetuksineen kerrassaan mainiosti kevään kukkaloistosta kiinnostuneen ryhmän päivittäiset retket maastoihin, joille satunnainen matkailija tuskin olisi omin toimin osunut. Ja mitä kaikkea nähtiinkään: kukkivia niittyjä, ylänköjä, rotkoja, vuoria, merenrantaa, pikkukyliä ja vähän isompia paikkoja kuten Spili. Tutuksi tuli myös Rethimnonin kaupunki, jonne kuulemma moni palaa kerran käytyään. Tuntuu uskottavalta.

Ja oppaana oli kaiken aikaa myös kasviasiantuntija, joka äskettäin on julkaissut aiheesta täsmäopuksen nimeltä Itäisen Välimeren kasviopas. Tekijäryhmään kuuluivat Pentti Perttulan lisäksi Heli Perttula ja Ori Fragman-Sapir. Suosittelen.

Pääsiäistä!

Kas kuinka on vierähtänyt päiviä ilman blogikuvia. Tänään varta vasten kaivoin pikku kameran esiin ja toivotan pörröoksien kuvalla kaikille iloista pääsiäistä. Kun en kerran ole vielä löytänyt oikeita pajunkissapörröjä, etsin vanhat untuvat hyvästä tallesta - ovat ainakin runsaita, elleivät kovin kauniita. Saavat kelvata tämän pääsiäisen, sillä narsissikaupat jäivät tarkoituksella tekemättä. Lähden näet sunnuntaina viikoksi Kreetan kevääseen vaeltelemaan kukkaniityillä... Kotiin palatessa pajut toivottavasti kukkivat tai ovat jo kukkineet.