Harrastuksia on moneksi

 Seuraan useita blogeja. Pari niistä on sellaisia, joiden kirjoittajat ovat ainakin toviksi uppoutuneet neukkuaikaisiin tuotoksiin. Tahaton lueskelija eli Ketjukolaaja on lukenut ja esittellyt neuvostoihmisten arkielämää valottavia tekstejä. Alaston kriitikko eli Otso Kantokorpi  piipahtaa tämän tästä Virossa ja siellä etenkin Saarenmaalla. Hän myöntää tämän alkukesän harrastuksekseen bongailla bussipysäkkejä, lintujakin. "Bussiputkien" bongailun ensimmäinen osa löytyy tästä, osa kaksi tai kolme tästä. Uusin teksti löytyy edeltä.

Kun jokunen vuosi sitten kiertelin viikon verran  Saarenmaalla, en hoksannut yhtään bussi- saati muuta putkaa.  Niinpä olen paikkaillut omia turistipuutteitani Kantokorven hilpeillä kuvilla ja jutuilla.

Kirjallisuudessa en ole ollut yhtä ummikko. Oli itse asiassa hauska noteerata, että minut haastettiin lukemaan edes yksi takavuosikymmenten sellainen kokoelma, jonkalaiset ovat sittemmin siirtyneet marginaaliin tai keikahtaneet yli laidan. Turun kaupunginkirjastosta sentään löytyi yksi eksemplaari juuri sitä teosta, jota suositus koski. Tarkoitan kohtalaisen isokirjaimista Kamelinsilmä-kokoelmaa, johon Isaak Kramov on valikoinut parikymmentä kertomusta ja esitellyt lyhyesti niiden kirjoittajat. Kirja ilmestyi 1974, toinen painos viisi vuotta myöhemmin. Erkki Peuranen suomensi teoksen. Kansikuvat Eduard Zarjanskin.

En saanut selville, onko kertomusvalikoima koottu ja toimitettu nimenomaan suomalaisille lukijoille. Siltä minusta tuntui, kun muistan, miten meitä aikoinaan patistettin  katsomaan neuvostosysteemiä myönteisesti. Voi olla, että tekstien lukijoiksi on ajateltu koululaisia, joihin on haluttu iskostaa valoisia näkemyksiä suuren neuvostomaan monenkirjavasta väestöstä.

Kertomukset  painottuvat maalaisympäristöön. Yhtään kaupunkikuvausta en löytänyt. Moni tarina muistuttaa kansansatua. Kamelinsilmä-kertomuksessa nuorukainen viivähtää harvoina vapaahetkinään lammella. Kerran hän kohtaa lampaita paimentavan tytön, joka kysyy lammen nimeä. Poika tokaisee, että Kamelinsilmähän se. Tämä oivallinen nuorukainen paiskii töitä nurkumatta ja oppii käyttämään traktoria, vaikka opastajana on häijy, varkaaksi osoittautuva mies. Kauniiksi lopuksi hyvä nuorukainen menestyy, häijyläinen häipyy. Ihmeekseni tarina on kuuluisan Tšingiz Aitmatovin kirjoittama.

Kokoelma tarjoaa melko leppoisan kuvan elämästä eri puolilla isoa valtakuntaa. Kritiikkiä ei hevin löydy, kolhoosit esitetään innostavan suopeassa valaistuksessa ilman taustatietoja. Jopa toisen kuuluisuuden, Juvan (Ivan) Nikolajevitš Šestalovin, kertomus  Rakkaus on kaikkivoipaa esittää vain kirjailijan oman mansikulttuurin alkeellisena, kun taas kaiken neuvostojärjestelmän mukanaan tuoman edistyksellisenä. Satuin lukemaan tätä tekstiä niinä päivinä, kun suomensukuisten kansojen edustajia oli koolla Lahdessa. Edustus oli jäänyt huomiota herättävän harvalukuiseksi, sillä matkustuslupia lienee evätty. Ei siis ihme, että suomensukuiset kielet ovat yhä äärimmäisen uhanalaisia, niin kuin ne olivat jo entisessä Neuvostoliitossa. Silloinkin oli laulettava - mieluimmin venäjäksi - niitä lauluja, joilla leipä ja julkaisuluvat irtosivat.

Aikoinaan luimme yhdeksäsluokkalaisten kanssa Šestalovin laajaa novellia Halu elää, jonka Parnasso julkaisi joskus 1970-luvun lopulla. Se teksti on jyhkeä kuvaus erämaassa elelevästä vanhuksesta ja kaupungissa pahoihin vaikeuksiin joutuneesta nuoresta miehestä. Tämä ei olisi selvinnyt hengissä metsässä ilman vanhuksen apua. Kaksi toisistaan täysin poikkeavaa elinpiiriä ja niiden jäljet ihmisissä hahmottuvat vaikuttavasti. Vanhus puhelee ja kertoo metsän elämästä, nuori mieskin omasta elämästään. Vuorovaikutus tuntuu toimivan. Ratkaiseva käänne johtaa kuitenkin siihen, että nuori mies ampuu vanhusta selkään.  Vanhuksen kuollessa lukija uumoilee samaa kohtaloa taigan luonnolle, kun kapungit levittäytyvät yhä laajemmalle tuhoisin seurauksin.   

Kamelinsilmä-valikoiman kaltaisia kirjoja tuskin olisi ostettu sen ison koulun kirjastoon, jossa monta vuotta toimin äidinkielen opettajana yhtenä kahdeksasta. Edes 1970-luvun ilmapiirissä emme olisi innostuneet siitä suuren naapurimaan kuvasta, jota kertomukset välittävät. Toisaalta se pehmeys, jolla tekstivalikoima pyrkii vaikuttamaan lukijoihin, tuntuu herttaisen kirkasotsaiselta verrattuna siihen, mitä isovenäläinen trollitehtailu tuottaa näinä informaatiotaistojen aikoina.

Kukkivaa, vehreää juhannusta

Eilinen kamerasafari mökkipihalla tuotti muutamia kuvia kukkivista kasveista, vaikka edelleen talven tuhojakin näkyy. Komeimmin kukkivat päivänliljat.

Aito kurjenpolvi lymyää tuontituotteena yhden pionin juurella. Saatiin sentään napatuksi pari otosta tästä aidosta juhannuskukasta.

 Rapun pielessä vihannoi komeita keltaisia päivänkakkaroita kaksin kappalein kumpikin omassa jättiruukussaan. Persiljat ja sitruunamelissat napsitaan ruokiin.

 Iloisena yllätyksenä kasvatuslaatikosta pilkisti syötäväksi kasvaneita retiiseja. Kylväessäni en uskonut mitään satoa saavani. Mutta tulipas sittenkin. Uudet siemenet tungin saman tien tarkasti paikkaansa. Muutamassa viikossa pitäisi seuraavan satsin olla valmis korjattavaksi.

Laatikkoviljely on alkanut sujua muutamasta hyvästä syystä. Ensinnäkin laatikot tyhjennettiin ja siirrettiin entistä paljon mukavampaan paikkaan. Sitten pohjalle viritettiin suodatinkangas, johon viilettiin pari reikää, jota maasta pääsee nousemaan suotuisia mikrobeja, muttei enää rikkakasveja. Seuraavaksi pohjalle levitettiin paksuhko kerros ruukkusoraa, hyvin palanutta kompostia ja monta säkillistä multaa. Kaiken kukkuraksi tuli hommatuksi pikku apulaisiksi kourallinen eläviä kastematoja. Niitä sai ostaa vitosella kalastustarvikkeita myyvästä kaupasta nätisti punaiseen rasiaan ja mullan tapaiseen pakattuna. Kannen reiytys takasi sen, ettei ilma loppunut mönkijöiltä matkalla Hollannista Suomeen. Meillä madot osasivat toimia heti, kun pääsivät ulkomaisesta rasiastaan isoon suomalaiseen multamereen: ne tunkeutuivat pimentoon ja rupesivat töihin.

Voi kuulostaa siltä, ettei moisessa puuhassa ole järjen hiventä. Kyllähän näillä toimin jokaiseen sipuliin ja salaatinlehteen hintaa kertyy. Silti panisin eniten painoa hauskuudelle, jota lähes kaikki mökillä puuhailu tarjoaa. Siksi toiseksi harrastukset maksavat...

Näin nätiltä näyttää erillinen salaattiviritykseni rosmariinin ympärillä. Harvennus hoituu näinä päivinä, kun kerään purkista heleää, pehmoista syötävää. Ja toivotan makoisia ateriahetkiä ja muita juhannushupeja kaikille, jotka niitä ovat puuhamassa joko omaksi tai yhteiseksi iloksi.

Nyt sitä tuli

Sadetta olen odottanut ja odottanut. Sääennusteissa on lupailtu jo viikkojen ajan vettä, mutta näillä nurkin tulokset ovat jääneet muutamaan tippaan. Yöllä sitä alkoi lopulta tulla. Ropina kuulosti rauhoittavalta musiikilta. Suorastaan tunsin, miten kasvit ojentautuivat kohti oikeaa sadetta.

Aamun ensimmäinen puhelimella otettu kuva on lammelta, jossa lumpeet ovat pääsemässä kukinnan alkuun. Ne eivät ole joutuneet kärsimään kuivuudesta eivätkä myöskään kovasta talvesta, koska näyttävät voivan hyvin. Telkkäpesue viihtyy lumpeiden tuntumassa. Kuvatuksi niitä ei hevin saa, vaikka luulisi niiden oppineen, etten ole peto.

Komeasti kasvaa myös tyrni. Se mokoma tunkee runsaasti versoja juuristosta, mikä on ollut mainio yllätys. Pöheikkö toimii naapurin suuntaan niin kuin oli alun alkaen tarkoitus: tarjoaa kaunista näkösuojaa kumpaankin pihaan. Kaunokaisia on kasteltu kannukaupalla kangella tehtyihin reikiin, jotta juuristo tosiaan saisi vettä. Vaikka yöstä alkaen on satanut vain jokusen tunnin, kastella tuskin tarvitsee muutamaan päivään.

Kasvuston oman pihani puoleisella syrjällä yrittelin kasvattaa karhunvatukoita. Ei onnistu, ei millään. On liian kylmää seutua. Viime tammikuu ja vähälumisuus niistivät viimeisetkin rippeet vatukoista. Niinpä taimien jämät kaivettiin ylös ja vietiin sinne, minne muutkin kasvijätteet. Muutama versonpiippa yhä yrittelee esittää kasvamista. Sopii yrittää. Talvi tekee kumminkin taas kolkot temppunsa. Ei täällä taivasalla vatukoista ikinä kypsy marjoja.

Kuvassa killittelevät viisi pikku mätästä ovat kaikki, mitä on jäljellä komeista pallohortensioista. Isot oksat olivat kuivuneet pystyyn. Niinpä ei auttanut muu kuin leikata ne pois ja ruveta vaalimaan maasta ponnistavia hentoja versoja. Tuleekohan niistä ihan oikeita pallohortensioita? Hoivailen, seurailen, odotan... Kyllä nämäkin hengissä tähän asti selvinneet kiittävät lämpimästä sateesta.

Tässä kuvassa pitäisi olla kolme komeaa kuutamohortensiaa, vaan eipä ole kuin yksi muhkea, toinen vaisu ja kolmas niin henkitoreissa, että se tuskin erottuu maapohjasta. Eilen leikkasin jokaisesta kaikki kuivat risut. Heikoimpaan jäi vain kaksi piippaa muutamin lehdyköin. Näillekin talven ja kuivuuden kolhimille tehtiin jo aikoja sitten kastelukuopat, että tarjoiltu vesi jäisi juurten käyttöön valumatta pintaa pitkin pois.

Etualan kiven vierestä ovat tyytin hävinneet kotkansiipisaniaiset, jotka pari vuotta sitten kärräsin Teiskosta mökkipihan komistukseksi. Ei onnistunut siirto, ei alkuunkaan, vaikka kotoperäisiä saniaisia  leviää itsekseen. Täkäläinen maaperä poikkeaa mitä ilmeisimmin teiskolaisesta, koska alkuperäisissä paikoissa tuuheina rehottaneet saniaiset kutistuivat jo siirtokesänä niin, ettei niitä enää tunnistanut kotkansiiviksi.

Kunpa sade vielä jatkuisi! Maa on yhä niin kuivaa, ettei vähäinen sade yllä pintaa syvemmälle.

Olen myös vihdoin oppinut, ettei kannata hullaantua taimitarhojen tarjouksista. Moni ensi innostuksessa hankituista perennoista on enää haipuva muisto. Ihmeekseni myöskään sipulikasvit eivät ole turvassa mullan alla. Narsissien kukinta näet jäi vallan vaisuksi. Niinpä nostin kaikki sipulit ylös ja istutin ne uudestaan paikkoihin, joissa niillä on uusi mahdollisuus virkistyä. Olisi kai pitänyt jättää siirtoistutuskin syksyyn, mutten malttanut. Lisää sipuleita en enää hanki enkä myöskään muita kasveja. Aukkopaikkoihin siirtelen osia selviytyjistä. Lajivalikoima supistuu ja ehkä pikku hiljaa vankistuu, kun tyydyn sellaisiin kasveihin, joille hapan suomaasto passaa. Kouluahan tässä käyn - pihakasvit opastajina.

Utopian tavoittelijat

Sirpa Kähkösen romaani Graniittimies ilmestyi 2014 ja oli hiljan ostettavissa noin neljällä eurolla e-kirjana. Tiesin tekeväni hyvät kaupat, sillä Kähkösen Kuopio-sarjan romaaneista olen lukenut lähes kaikki ja vaikuttunut niiden mikrohistoriaa valottavasta kerronnasta.

Kähkösen Kuopio-kirjojen myötä olen pohdiskellut oman isäni tulenpalavaa innostusta kommunismiin. Hän odotti pitkään vielä 1950-luvulla "suurta mullistusta" ja Suomen siirtymistä Neuvostoliiton malliseen sosialismiin matkalla kohti täydellistä kommunistista yhteiskuntaa. Isä oli jatkosodan alkuvaiheissa haavoittunut pahasti ja menettänyt samalla luottamuksensa suomalaisiin upseereihin sekä koko yhteiskuntaan. Sotatrauma ja vaikeat vaivat rassasivat kolmekymppistä miestä. Sodan jälkeinen aika oli kiihkeää poliittista kamppailua. Levysepän töissä telakalla sotakorvausaluksia tehdessä taottiin miehiin myös unelmia, joiden uskoteltiin toteutuvan, kunhan porvarivallasta päästäisiin.

Graniittimiehessä eletään kansalaissodan jälkeistä aikaa, jolloin kaksi vakaumuksellista nuorta, tuore aviopari, hiihtää rajan yli Venäjälle. Romaanissa seurataan parinkymmenen vuoden verran Klaran ja Iljan vaiheita Petrogradissa, jonka nimi vaihtui Leningradiksi vallankumousjohtajan kuoltua 1924. Koska itse luin kirjan jälkijunassa ja siitä on kirjoitettu runsaasti heti tuoreeltaan, en selosta kirjan sisältöä, vaan viittaan muutamaan aiheeseen paneutuneen kommentoijan teksteihin: (1) Teppo Kulmalan kritiikki 4.9.2014, (2) Kirsin kirjanurkka 15.11.2014, (3) Hanna/Kirjainten virrassa 29.12.2014, (4) Pekka Pesonen haastattelee Sirpa Kähköstä 18.1.2016

Lisään mukaan seikkoja omasta lukukokemuksestani. Ensinnäkin nautin Kähkösen notkeasta kielestä. Se on osumatarkkaa ja niin tiheää, että lukija pystyy eläytymään henkilöihin ja tapahtumiin eri tunnetilat tavoittaen. Komeasti kukin henkilö hahmottuu tunnistettavaksi yksilöksi, heidän keskinäiset suhteensa ja vaiheensa rakentuvat uskottaviksi. Riipaisevan kuvauksen saavat katulapset, joita uusi systeemi tuottaa yhä lisää. Näiden olosuhteista Kähkönen on hankkinut valtavasti tietoa, josta muokkautuu vaikuttavaa kerrontaa. Paikoin tosin mietin, miten myrskyn silmässä eläneet ja katulapsia huoltaneet romaanin henkilöt pystyivät kerrotun laiseen psykologiseen tulkintaan lasten kammottavista kokemuksista. Minua kuitenkin lukijana auttaa, että saan Kähkösen hankkimaa tietämystä oman ymmärrykseni vahvistamiseksi näinkin vaikeasta asiasta.

Romaanin rakenne on nautittavan selkeä, ammattilaistyötä. Teos jakautuu viiteen jaksoon: I Petrograd, II Leningrad, III Skatshki, IV Utopia, V Tashkent. Viides ja viimeinen jakso on lyhyt, eräänlainen utopia sekin kahdelle lapselle, joista toinen onnistuu pääsemään hetkeksi unelmien paikkaan. Piter eli Pietari nielaisee lopulta tämän onnen tavoittelijan. Mutta pikkusisko Dunja ei menetä unelmaansa Tashkentista, vaan ihmeen tavoin jaksaa tehdä siitä totta.

Moni kirjoittaja mainitsee teoksen muuttuvan puolivälissä kuin toiseksi. Sille löytyy selitys oman e-versioni sivulta 136: koko ystäväporukkansa pettänyt hurmuri Tom Mehrov tarjoaa luettavaksi Klara Viktorovna Tuomen käsikirjoituksen, jonka hän onnistuu saamaan haltuunsa mehiläispesän kätköstä. Klara kirjoittaa kokemuksistaan terrorin uhrina. Ja petturi-Tom tulee toimineeksi niin, että totuus tapahtumista säilyy.

Skatshkissa ystäväpiiri elää viimeisiä päiviään. Kohta terrorin valtaisa pyörre sieppaa heidät mukaansa. Seuraa hajoaminen, tuho, kuolema. Lukiessa päässäni soi Shostakovitsin Leningrad-sinfonia. Tuntui kuin Kähkönen olisi yltänyt vastaavan laisiin sinfonisiin kielen svääreihin, joissa rytminvaihdokset ja kumisevat sävelkuviot enteilevät lähestyvää tuhoutumista. Komeasti romaanin loppupuolisko kaappaa sivuilleen kaiken sen Stalinin ajan kauheuden, josta jo pitkään on tiedetty, vaikkei kaikin ajoin ole haluttu todeksi myöntää. Hentoinen, sairas Klara kuolee Leningradiin vietynä, Ilja häviää ties minne, ehkä niskaan ammuttuna niin kuin moni.

Hengissä selviää vain sitkein lapsi Dunja ja hänen varassaan mykkyyteen vajonnut sirkustähti Susha ja 15-vuotias Jekaterina/Katinka, Jelenan tytär, joka muistaa kaiken. Dunja on taistellut porukalleen luvat lähteä Tashkentiin. "Ja minä alan kertoa heille tarinaa, jonka Klara-täti kerran kertoi, he makaavat kuumeessa, Tahskentin yö on musta ja jäinen – minä kerron.
Me tulimme tähän kaupunkiin hiihtäen." (s. 364) Siinä romaanin viimeiset sanat.

Jo hyvissä ajoin ennen loppua selityksen saa romaanin nimi. Se viittaa nerokkaiden taiteilijoiden elokuvaan, rohkeaan näkemykseen kaupungista, joka hetken tarjosi mahdollisuuksia ilmaista asioita aivan uudella tavalla. Pian nousee vasta-aalto, pyyhkäisee mennessään ja alistaa osaajat palvelemaan pimeitä tarkoitusperiä. Lopuksi monen neron niskaan napsahtaa kuula.

Helpotusta koin Kähkösen tavasta tarjoilla hurjia, historiallisiin tosiasioihin pohjautuvia käänteitä tavalla, jossa keitaina loistavat monet arkiset tilanteet. Yhä edelleen, niin kuin jo isäni aateperintöä setviessäni, tunnen tarvetta pohtia,  mitä Suomelle olisikaan tapahtunut, jos isän ja muiden hänen kaltaistensa unelma olisi toteutunut. Entä mitä Neuvostoliitosta olisikaan voinut sukeutua, jos siellä ei olisi sorruttu terrorisoimaan kansalaisia? Kuinkahan pitkälle varjot yltävät nyky-Venäjällä?

Jugoslavian hajoamisen kuva perhetarinana

Onneksi mieleen oli jäänyt myönteisiä lausuntoja Pajtim Statovcin esikoisromaanista Kissani Jugoslavia (2014). Suomennos on Arja ja Elvi Sinervon. Kun sitten törmäsin Elisa kirjan tarjouslistoilla noin neljä euroa maksaneeseen opukseen, ostin sen enempiä miettimättä. Ja kas, sain aivan omalaatuisen tarinan lukeakseni. Se askarruttaa yhä.

Näen silmissäni albanialaisen kuvankauniin tytön istumassa lempikivellään, vaikka hänen pitäisi kiiruhtaa kouluun. Tielle pysähtyy auto, josta nousee kaunis, yliopistossa opiskeleva nuori mies. Vaihdetaan muutama sana, tyttö tulee paljastaneeksi etunimensä: Emine. Kohtalokas paljastus!

Pian tytön kotiin ilmaantuu samainen nuori mies isänsä kanssa. Miesten kesken sovitaan naimakaupasta. Tytöltä ei kysytä mitään. Valmisteluja tehdään tarkasti perinteitä noudattaen, kunnes koittaa päivä, jolloin sulhasen suvun miesten pitäisi hakea morsian. Tapahtuu ensimmäinen pahaenteinen murtuma, kun Bajram, sulhanen, tuleekin yksin hakemaan morsianta. Käy ilmi, että samana päivänä Tito on kuollut. Kaikki muut olivat jo kuulleet asiasta, mutta kukaan ei ollut kertonut tytölle maan isän kuolemasta.

Näin pariskunnan yhteisen taipaleen alku nivoutuu Jugoslavian tapahtumiin. Jugoslavia lakkaa pian olemasta yksi kokonaisuus. Perheessä kuitenkin vallitsevat perinteiset tavat, joiden mukaan mies on yksinvaltias, vaimo lasten synnyttäjä ja kaikki kotityöt mukisematta tekevä uurastaja. Emine osoittautuu oivalliseksi yleiskoneeksi, kun onnistuu jopa saamaan ensimmäiseksi pojan. Toinenkin aivan isän näköinen poika syntyy. Niinpä poikien lomassa maailmaan putkahtaneet kolme tyttöä ovat isän siedettävissä, vaikkei hän yhdestäkään lapsesta tai mistään muustakaan koskaan kiitä.

Kaaoksen tihentyessä Kosovon alueella ja serbien ylivallan vahvistuessa albaaniperhe joutuu pakenemaan henkensä edestä. Bajramilla on tietoa, että vauras Suomi tarjoaisi hyvät oltavat. Erinäisten vaiheiden jälkeen ollaan vastaanottokeskuksessa. Korkeana virkamiehenä työskennllyt Bajram ei kelpaa mihinkään. Kuukaudet, vuodet kuluvat. Suomalaiskoulua käyvät lapset vieraantuvat vanhemmistaan, jotka eivät osaa tai haluakaan keskustella opettajien kanssa lapsistaan. Muslimitausta nousee yhdeksi muuriksi maahanmuuttajien ja koulun välille.

Bekim, vanhin poika, kertoo vanhempiensa ja Jugoslavian tarinaa. Siihen lomittuu nuoren miehen oma biseksuaalisuus ja se kotoa saatu opetus, ettei itsestään kannata puhua mitään kenellekään. Lukija potee ahdistusta käärmepelkoisen Bekimin tavoin, kun hän menee ja ostaa lemmikikseen kunigasboan. Tämä tarinan juonne herättää halun arvailla, mitä kaikkea kookas boa edustaakaan. Pitkiä aikoja se makaa sohvan alla, ei suinkaan virtahepona keskellä olohuonetta, niin kuin kuuluisassa Tommy Hellstenin esikoisromaanissa vuodelta 1991. Mutta boan riehaantuessa sitä on ylen työläs taltuttaa eikä se suostu oleilemaan terrariossaan.

Kun Bekim yöllisiltä kapakkareissuiltaan vielä tuo kirjavaraitaisen, puhuvan kissan kotiinsa, jonne yleensä ei päästänyt ketään, lukijan aivot raksuttavat kiivaasti. Boasta kissa ei ole moksiskaan. Minulle on muutaman päivän kuluessa muotonut ajatus, että kissa on kuin vaivalloinen nainen tai joku muu, joka ottaa perheessä tyrannimaisen vallan. Bekim osoittautuu äitinsä tavoin taipuisaksi järjestyksen vaalijaksi ja huoltopalvelujen tuottajaksi. Kissaltakaan ei heru kiitosta yhtä vähän kuin isä-Bajramilta äiti-Eminelle. Kissan ja Bekimin kohtaukset on kuvattu yhä pörheämmin paisuviksi - melkein kuin animaatioleffassa.

Lopulta kissa kyllästyy ja ottaa hatkat. Se ei halua eikä kykene muuttumaan. Samoin käy isälle. Hän on juutuksissa omaan olemisen tapaansa. Mutta Emine rohkenee häipyä miehensä luota, jolloin lastenkin vierastama Bajram jää yksin. Hän palaa Kosovoon, jossa tämä yliopistokoulutuksen aikoinaan hankkinut, diplomaatiksikin mainittu mies ajaa taksia, kunnes kuolee kuin Tito. Ja perhe on yhtä hajallaan kuin entinen Jugoslavia.

Bekim tuntuu selviävän ahdistuksistaan, kun hän kerran Kosovossa käydessään nappaa mukaansa keltaraitaisen kissan ja kapuaa sen kanssa äitinsä muistojen kivelle. Kiven juurella sähisee kyy, jonka Bekim taltuttaa muovipussiin ja paiskaa sukulaistensa eteen. Boan kuristusotekin hellittää, kun siihen iskee veitsen.

Melkoinen tarina siis kaiken kaikkiaan. Liitän mukaan muutaman linkin. Niistä saa tietoja itse

kirjailijasta ja myös kiinnostavia pohdintoja erikoislaatuisesta teoksesta.

http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2014/09/pajtim-statovci-kissani-jugoslavia.html

http://lukuneuvoja.blogspot.fi/2014/09/pajtim-statovci-kissani-jugoslavia.html

http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1407298449740