Harri Haukka uskottuna miehenä

Vuosikymmeniä ehti kulua, ennen kuin tosissani tartuin Eino Säisän romaaniin Markuksen tarina (Tammi 1984). Kirjahyllyssä se on säilynyt joutumatta poistetuksi muuttomyllerryksissä. Luultavasti olin lukenut hyviä arvosteluja kirjasta sen ilmestymisen aikoihin, koska viimeistään alennusmyynnistä kauan sitten ostin 199-sivuisen opuksen. Luetuksi sain sen vasta nyt, kun olin vienyt kirjan mökille siltä varalta, ettei mitään muuta lukemista olisi matkassa.

Eino Säisän elämäkertaa koonnut Teemu Oinonen mainitsee Yle Savon haastattelussa vuodelta 2010 Säisän olleen kriitikoiden arvostama, mutta lukijoiden suosikkeja hänen teoksensa eivät olleet. Säisän sanotaan jääneen Juhani Ahon, toisen yläsavolaisen, varjoon.

Markuksen tarina alkoi vetää verkkaisen alun jälkeen. Teos jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä kertoja, Harri Haukka, kotiutuu armeijasta ja aistii, että pian olisi ymmärrettävä lähteä ja aloitettava aikuisen elämä. Asemapäällikkö-isä ei suoraan patista eikä kysele. Äitipuoli huolehtii palaajasta ja yrittää hiukan jutella tulevaisuudesta. Odotetaan kirjettä. Poika on hakenut harjoittelijaksi lehden toimitukseen Kajaaniin. Kun kirje saapuu, isä ojentaa sen pojalleen. Harri avaa kuoren ja näkee oitis, ettei saanut paikkaa. Mutta hän lukee tekstin niin kuin olisi tullut hyväksytyksi. Hiljaa mielessään hän on jo odottanut pääsyä pois kotoaan ja ilmoittaa lähtöpäivän. Vaiti isä ojentaa hänelle matkalipun.

Minun oli vaikea syttyä alun hitaasta, vaitonaisesta kerronnasta, kunnes huomasin, että Säisä kuvaa taiten umpimielisessä ympäristössä kasvaneen nuoren miehen toimintaa ja olemusta. Tämä Harri on hyvätapainen eikä halua aiheuttaa mielipahaa sen paremmin isälleen kuin äitipuolelleen. Vakaasti hän ottaa ja lähtee kaupunkiin, vaikkei tiedä, missä asuisi saati kävisi työssä. Hänellä on kuitenkin päämäärä, jota kohti voi pyrkiä: hän lukee ja kirjoittaa, kunnes on valmis tarjoamaan juttujaan julkaistavaksi lehdessä.

Ihmeelliseltä ja huojentavalta, mutta samalla aivan menneeltä maailmalta tuntui lukea Harrin tarkkuudesta vähien rahojensa käytössä, hänen majoittumisestaan hylättyyn makuuvaunuun ja maitolasillisistaan asemaravintolassa, kun äidin matkalaukkuun pakkaamat eväät ovat jo loppuneet.

Hirtehisiä hetkiä osuu kohdalle, kun Elias Lönnrotista laadittu juttu on valmis. Toimittaja on kuolla nauruun saatuaan eteensä ties kuinka monennen kirjoitelman Lönnrotista ja runonlaulajista. Mutta Harri ei murru, vaan ottaa opikseen. Ennen pitkää hän palaa korjatun juttunsa kanssa ja saa kuin armosta kirjoituspalkkion. Talven tullen myös asumisasia järjestyy, vaikkei Harri edelleenkään hae mitään töitä.

Kiehtovia käänteitä seuraa alivuokralaiskuvioista, jonkalaiset lienevät jo tyystin historiaa paitsi ehkä pakolaisten keskuudessa. Erikoista on sekin, että kaikki kolme yhdessä asuvaa nuorta miestä eivät vähimmässäkään määrin renttuile. Kaksi käy kauppakoulua, Harri vain kirjoittelee. He puhuvat sekä vuokraemännälle että toisilleen siivosti. Onnenpotkuna Harrille tarjoutuu tilaisuus kuitata vuokra opettamalla pianonsoittoa talon kymmenvuotiaalle tyttärelle kahdesti viikossa. Nälkäkuoleman partaalla keikkuvalle Harrille kangastelevat toiveiden täyttymyksinä myös tytön äidin opetuksen päätteeksi tarjoamat sämpylät kahvin kanssa.

Kukaan kolmesta alivuokralaisesta ei haikaile naisten perään, vaikka yhdellä on ollut jo pitkään mielitietty, Marja. Tällä tulee olemaan iso rooli tapahtumien tiivistymisessä.

Toisessa osassa Harri on jättänyt Kajaanin. Kuin koteloon itsensä sulkenut nuorukainen on murtautunut esiin miehenä ja pestautunut Pielaveden yhteiskoulun musiikinopettajan sijaiseksi kevätlukukaudeksi 1961. Nälkä ei enää vaivaa.  Harri tarkkailee ympäristönsä ihmisiä, seurustelee luontevasti naapuriensa kanssa, seuraa kunnianhimoisen kanttorin uraa. Kanttorin rouva on Kajaanista. Löytyy yhteisiä tuttavia, joista Paavo Markus antaa aihetta moniin keskusteluihin. Harri oli ehtnyt ohimennen tutustua komeaan Markukseen jo alivuokralaisaikanaan ja havaita tämän toimen mieheksi. Kanttorin rouva ja muut naapurit kertovat uutisia Markuksen vaurastumisesta autokauppiaana ja etenemisestä politiikassa.

Kolmannessa osassa Harri on jättänyt taakseen Savon. Hän asuu Helsingissä, edelleen yksin, uppotuneena kirjallisiin töihinsä. Eräänä yönä Paavo Markus soittaa ja vaatii Harria tulemaan luokseen. Omalaatuinen tapaaminen toteutuu, koska Paavo haluaa puhua juuri Harrin kanssa melkein kuin Faustin tarinassa Mefistofeles, jonka kanssa Faust tekee sopimuksen sielunsa myymisestä. Mutta sieluaan ei myy kukaan, vaan Paavo Markus haluaa kuulla Harrilta vapauttavan sanan omien toimiensa nuhteettomuudesta. Dialogi äityy kiihkeäksi. Kuljetaan kohti näytelmäntapaisen kohtauksen kliimaksia ilman alkoholin tippaa. Juomaksi nautitaan pelkkää Pommacia!

Ratkaisu antaa vielä odottaa itseään, sillä Harri ottaa ja lähtee takaisin kotiinsa. Ei aikaakaan, kun kaikkialta kuuluu uutisia murhasta: kansanedustaja Paavo Markus on ammuttu! Harri ei viivyttele, vaan kiirehtii yöjunalla Kajaaniin tavatakseen entisen asuinkumppaninsa Teuvo Jokimaan. Hän oli se kolmikosta, jolla oli tyttöystävänä Marja. Mutta toisin kuin Teuvo kuvitteli, Marja lankesi Paavo Markuksen lumoihin. Kirvelevän tappion kärsinyt Teuvo kokee tapauksen niin anteeksiantamattomaksi, että hän päättää kostaa. Kestää kymmenen vuotta, ennen kuin aika on kypsä. Ja taas Harri on ainoa ihminen, jolle pidätettynä selliin teljetty Teuvo haluaa kertoa tapauksesta kaikkine yksityiskohtineen. Poliiseille riittäköön tunnustus. Kerronta yltyy oopperamaisiin pyörteisiin, kunnes kaikki juonen kehitelmät laukeavat. Harrin ei tarvitse kuvitella tapaukseen liittyvien tuttujen kohtaloita, kun tapaa matkustajakodissa kovia kokeneen entisen vuokraemäntänsäkin. Mikään ei enää pidättele Kajaanissa, vaan mies voi kiiruhtaa yöjunaan. Makuuvaunussa hän palaa takaisin kotiinsa,  

Selitys tulee sillekin, miksi Teuvon oli eläteltävä kostoa mielessään pitkään. Hän saattoi toimia vasta sitten, kun vanhemmat kuolisivat ja olisivat ulottumattomissa pojan tuottamalta tuskalta! Äidin hautajaiset olivat päivää ennen ratkaisevaa toimintaa. Harrille mies tunnustaa kaamean tekonsa yksityiskohtia myöten Harrin kysyttyä, muistaako Teuvo, mitä tapahtui ihan viimeksi:

 -"Kuule Teukka..." Se oli sitä suostuttelua ja toverilliseksi heittäytyvää nimittelyä. "Anna minä tulen ulos... auto rotjaantuu..." Se muuten rotjaantuikin, istuimen päälliset on uusittava ja korjattava se orkonen oven pielestä. Se tuli siihen viimeisestä luodista kun se nyyskähti taakse päin siihen istuimelle. Muut menivät ovesta maisemaan. En minä ruvennut sitä pitkittämään. Käskin katsoa muualle ja pysyä liikkumattomana. Minä en ole harrastanut ampumista, en metsästä enkä käy ampumaradalla. Kokeilin asetta vain sen verran, että katsoin, toimiko se.

Markuksen kohtalokas tarina savolaismurteen sävytyksin on täyttä melodraamaa. Kostaja jaksaa odottaa, muttei kadu. Hän on pannut toteen mielestään oikeutetun tuomion.

Oma lukemiseni tiivistyi tiivistymistään tarinan edistyessä kohti loppuratkaisua. Mieleen piirtyi kuva paitsi tappajasta myös Harrista tehtävästään tietoisena syrjästä katsojana ja muistiin merkitsijänä. Hänen tyyneytensä itsenäisen elämän vaikeissa alkuvaiheissa lienevät melkoisessa määrin Säisälle omakohtaisia, samoin määrätietoinen itsensä kouliminen kirjoittajana. Tyytyväinen olen siihen, että sain tartutuksi lähes unohdettuun, hyvin jäsenneltyyn ja kieleltään kiehtovaan kirjaan.

Säisä saakoon muitakin lukijoita!

Juhlasta juhlaan

Lauantai 20.7.2019 muistetaan Minnan ja Teemun hääpäivänä. Iloista nuorta joukkoa oli paikalla paljon, keski-ikäistäkin melkoisesti ja vanhimpana minä sitkeästi edustamassa muita jo väistyneitä isovanhempia.

Morsian on nuorin kolmesta tyttärentyttärestä. Sulhanen on jo kuusi vuotta pyörinyt minullekin tutuissa kuvioissa. Sokkotreffeistä alkanut taival on havaittu niin onnistuneeksi, että  hääjuhlassa riitti hymyjä joka suuntaan. Tanssi innosti kaikkia, jopa minä osallistuin. Hakuja sattui kohdalle useita. Kun tuli sellainen biisi, että naisia pöllähti parvi lattialle vapaasti pyörähtelemään, menin täysillä mukaan. Hauskan illan lopetin kuitenkin sopivasti isoäidin aikaan (!).

Niinpä sunnuntaiaamuna virtaa piisasi uuteen reissuun. Kaarinasta kaappasin mukaani ystävän ja yhdessä ajelimme kummallekin rakkaaseen Rymättylään.

 
Rymättylä-seuran kotipesässä Aahollilla oli näet tarjolla Jyrki Vainion pilapiirrosten näyttely. Vainion kuvia näkee kolmesti viikossa Turun Sanomissa. Nyt niitä oli mahdollisuus katsella alkupeäisinä ja kehystettyinä Aahollin yläkerrassa. Olisi niitä sopinut ostaakin, mutta se homma jäi.

Muutama hykerryttävä sote-kommentti oli valikoitunut näytteille. Jysäyttävimmäksi koin Aleppo-piirroksen. Viestiä ei tarvinnut arvailla.

Hiukan yllätyksenä tuli se, että osuimme paikalle sopivasti kotiseutujuhlan alkuun. Jo tullessa väkeä istuskeli lankkupenkeillä vanhojen omenapuiden katvessa. Tasan klo 13 Erkki Hellman toivotti yleisön tervetulleeksi, sitten Leeni Mäkilä, ammattimuusikko, säesti laulujaan kitaralla. Me nautimme ja taputimme kiitokseksi.

Juhlapuheellaan yleisöä hauskutti luontoa vuosikymmeniä tutkinut Lennart Saari. Lintujen kantojen vaihteluista hän on havainnut hämmästyttäviä seikkoja aivan näiltä kuukausiltakin.

Puheen jälkeen Leeni jatkoi tovin musisointiaan, kunnes oli Sini Peltolan vuoro tarinoida. Lopuksi Seppo Kuustosen säestämänä laulettiin Varsinais-Suomen laulu. Olipa ylentävä kokemus, vaikkei minusta ääntä irronnutkaan.

Ihana kesäpäivä helli juhlaväkeä. Tunnin verran istuttiin pelkkänä yleisönä eikä liikahdettu tanssimaan, vaikka Leeni houkutteli ja tarjosi tilaisuuksia. Juontaja Lassi Lähteenmäki ja esiintyjät tuntuivat yhä olevan kiinteästi sidoksissa Rymättylään. Sikäläisiä juuria mekin, minä ja ystävä Kaarinasta, olemme ottaneet tavaksi vaalia vuosittain.

 Koska Rymättylä liitettiin jo vuosia sitten Naantaliin, kävimme myös kaupungin rantalaiturilla. Ihmsiä oli paljon liikkeellä, aurikoiset penkit tyhjillään: oli kuuma! Tuntui viisaimmalta siirtyä takaisin Turun itäpuolelle omiin viilennettyihin huusholleihin.

Tänään iltapäivällä suunnistan uuteen koitokseen: on aika juhlia vanhimman tyttärentyttären esikoisen Hildan liittymistä nimiään myöten tuoreimmaksi vesaksi kahteen sukuun. Ja kun kerran koolla ollaan, juhlitaan saman tien isän valmistumista metsäalan maisteriksi Oslon yliopistosta. Silkkaa onnea, just nyt!

Oikotie Elisabeth Stroutin novelleihin

Elisabeth Strout on kuuma nimi. Blogeissa hänen kirjoistaan ylistetään Kristiina Rikmanin 2018 suomentamaa Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, 2016). Minulle on ihmetelty, enkö tosiaan vielä ole lukenut Stroutia. Parissa päivässä olen nyt kuronut umpeen aukon katsomalla HBO Nordicin kautta minisarjan Olive Kitteridge (2008). Se perustuu Stroutin samannimiseen novellikokoelmaan, jota ei ole suomennettu.

Kesän mittaan J. P. Pulkkisen radiosarja Television tiiliskivet on tuottanut monta herätystä. Tämän olen kuunnellut tarkkaan kahdesti. Jo otsikon kysymys, miten televisiosarja kohtaa tragedian, virittää ajattelemaan.

Näyttelijä Frances McDormand on sanonut pohtineensa elokuvien naispäähenkilöitä ja tulleensa johtopäätökseen, että 90 minuutin aikahaarukka ei ole riittävä, jotta sillä voisi kertoa kunnon naistarinan. Siksi televisio pitkine sarjoineen on muodostunut niin upeaksi välineeksi naisten tarinankerronnalle, naisnäyttelijöille, ohjaajille ja kirjoittajille. Lausunto koskee Olive Kitteridge -sarjaa, jonka pohjana on Pulitzer-palkittu Elizabeth Stroutin romaani. McDormand osti kirjan oikeudet ja näytteli pääosan, käsikirjoituksen kirjoitti Jane Anderson, ohjaajana toimi Lisa Cholodenko.
Keskustelemassa elokuvatieteen professori, mediatutkija Anu Koivunen ja J.P. Pulkkinen

Itse asiassa tulin katsoneeksi sarjan osa osalta silloin, kun YLE lähetti sen. En muistanut näkemästäni paljoakaan. Yhteen syssyyn ja uudestaan katsomalla sarjasta rakentuu kokonaisuus, jossa henkilöiden persoonat muuntuvat iän myötä ja keskinäiset suhteet kirkastuvat. Kokemus koulii näkemään yksityiskohtia kuten merkkejä uhkaavasta itsetuhosta. Aseisiin osaa kiinnittää huomiota niiden putkahtaessa esiin. Itsemurha väijyy alkukuvasta alkaen. Silti vain yksi ihminen tosiaan kuolee laukaukseen höhlän metsämiehen ampuessa kohti "peuraa" ja osuu kaveriinsa, söpön Denisen aviomieheen. Paras ja komein mies kuolee, honkkeli jatkaa yhteisön jäsenenä.

Hirteishuumori pilkahtelee, kun nuoren lesken ympärillä pyöriskelee sekä ampuja että Oliven aviomiehen, Henryn (Richard Jenkins), apteekissa autteleva nuori, eteenpäin pyrkivä kaveri, ajan oloon Denisen aviomiehenä tyranniksi kehkeytyvä. Apteekissa hempeä Henry ei itsekään saa silmiään irti Denisestä, apulaisesta, jonka Henry palkkaa vanhana ja kiukkuisena kuolleen tilalle. Oliven tarkkanäköisin silmin Denise on pelkkä hiiri. Olive näkee myös Henryn hurmaantumisen ja sen, ettei mies kuitenkaan kestäisi moista vikisevää hiirulaista. Samoin Henryn mielestä olisi käynyt Olivelle, jos vaimo olisi hypännyt hetken hurmassa kollegansa kelkkaan.

Olennaisia ovat toistuvat ateriat Kitteridgin keittiössä. Tuiman tuiskea Olive ei arkaile tempaista lautasta mieheltään eikä pojaltaan Cristopherilta, jos ruoka ei ota maittaakseen tai mistä tahansa syystä. Henry luovii vaimonsa pyörteissä, poika tuskailee. Äiti ei sääli kommentoida suorasukaisesti Cristopherin, oppilaansa, matematiikan osaamattomuutta. Äiti ei myöskään pahoittele sitä, että aamuisin istahdetaan äidin kollegan, runoilevan äidinkielenopettajan kyytiin, vaikka poikaa inhottaa autossa tupakointi ja kaikki muu silmäpeliä myöten. Vuosia myöhemmin poika läväyttää päin äitinsä naamaa, että kyllä sen näki, mistä oli kyse. Silloin äiti vastaa yhtä tiukasti, ettei poika tiedä mitään elämänmittaisen avioliiton vaiheista, kun oli eronnut jo alkutaipaleella. On hillittävä hinkunsa! Se onnistui aikoinaan liiankin hyvin, sillä hiprakassa ihastus ajoi itsensä hengiltä silloin, kun poika vielä kävi samaa koulua.

Neljän osan mittaan pojat varttuvat miehiksi, vanhemmat eläköityvät. Yksi käännekohta on jalkojen hoitajaksi (!) valmistuneen Cristopherin häät. Kaliforniasta kotoisin oleva fiini morsian vanhempineen saapuu Maineen, mistä seuraa juuri niin hankalia tilanteita kuin outojen sukulaisiksi pakotettujen kesken tapaa käydä. Ei riitä, että Olive ja Henry ovat antaneet häälahjaksi talon oman talonsa vierestä. Vai juuri siksikö  pariskunta pian häipyy Kaliforniaan? Ennen pitkää Cristopher jatkaa yksin New Yorkiin, yhteydet kotipuoleen toimivat miten kuten. Terapiaryhmästä löytyy uusi vaimo, Olivelle yhtä epäsopiva kuin ensimmäinen. Huikea on jakso anopin lyhyestä vierailusta pariskunnan sotkuisessa kodissa.

Häitä edeltäneenä iltana onnittelemaan tulee myös Cristopherin se koulukaveri, joka menestyi matematiikan opinnoissa ja jonka masentuneena makaavaa äitiä Olive kävi kiskomassa ylös sängystä ruuan laittoon. Tämä äiti ei pitkään jaksanut sinnitellä harhojaan vastaan, mutta poika kävi kunnialla koulunsa ja pääsi Columbian yliopistoon opiskelemaan psykiatriksi. Totisena hän kerran palaa kotikulmille Maineen. Olive äkkää entisen tähtioppilaansa rannalla ja kovassa tuulessa pyytää kaverin autosta suojaa. Syrjäkatsein hän näkee takapenkillä pitkäpiippuisen aseen matkahuopaan sutaistuna.

Olive pulppuaa juttua, kyselee itsemurhan suunnittelusta ja saa vaivautuneita vastauksia. Olive on perso pähkinöille. Ne esiin kaivamalla ja niitä tarjoamalla voi jatkaa puhumista rouskutuksen lomassa. Vanha opettaja ei huomaa tai välitä huomata toisen inhoa niin kuin katsoja, jolle nuori mies lainaa silmänsä ja näyttää hallusinaationsa. Opettaja istuu kuin norsu vieressä. Ja Olive sen kuin rouskuttaa, kunnes näkökentässä tapahtuu äkkinäinen muutos.

Nuori nainen häviää rannasta. On painuttava hätiin. Olive pakottaa miehen liikkeelle. Nippa nappa mereen pudonneen henki varjeltuu. Kummasti Oliven tapa toimia tulee pelastaneeksi kahden nuoren hengen, ainakin toistaiseksi. Olive ja Henry hoivaavat pelastajan suihkuun, antavat Cristopherin vaatteita märkien tilalle ja ruokaa syötäväksi. Tämän on myös lähteminen muiden mukana  Cristopherin häiden aaton vastaanotolle. Siellä itsemurha tuntuu kaikkoavan kauas, sillä näkyviin nousee lupaavia hallusinaatioita pianolla kukkivista kasveista laulajan lempeät silmät taustanaan.

Aamun tullen kriisi on ohi. Tai ainakin mies poistuu omille teilleen. Sykähdyttävää kerrontaa!

Vielä kerran pyssy kohoaa näkyville toisintona alkukuvasta, josta otettiin vauhtia 25 vuoden mittaan  sattuneisiin takautumiin. Mutta tässäkin tilanteessa ase jää laukeamatta, sillä lapsijoukko pelmahtaa muistuttamaan Olivea hänen omasta opetuksestaan: ei sotkuja lasten löydettäväksi.

Lesken kokemus yksinäisen helvetistä helpottuu, kun löytyy toinenkin syvästi onneton leski.

Olive miltei kompastuu  maassa makaavaan mieheen. Aika pian selviää, että hän on Jack Kennison (Bill Murray) ja että hänkin asuu yksin isoa taloaan aivan meren rannassa. Onnahdellen päästään puheisiin. Tunnustetaan, kuinka surkeasti on tullut hoidetuksi suhteet ainoaan lapseen. Oliven jyrkkyys osoittaa haurastumista, kun hän myöntää kohdelleensa Henryä töykeästi. Samoin hän alkuun toimii Jackin kanssa, kunnes Olive jopa ottaa ja hakeutuu Jackin luokse itse kasvattamansa tulppaanit mukanaan. Niitä ei ole kukaan ennen saanut. Siinä kai perustetta sille, että tarinaa luonnehditaan tragediaksi. Ihminen sinnittelee omissa kankeissa asenteissaan maailmansa tappiin myöntämättä, että itse voisi sekä tarjota lämpöä että ottaa sitä vastaan. Olive oppii tämän kovin myöhään. Sängyssään makaileva Jack kenties on jo loitonnut ulottumattomiin. Hänen silmissään näyttäisi siintävän enää vain kirkas taivas ja aava meri. Kerrassaan upeat mainelaisnäkymät saattelevat katsojaa irti tarinasta.

 Isosti huokaisten lausahdin sarjan katsottuani, että tämä jos mikä on minun juttuni. Olen niin vanha, että tunnistan henkilöiden kokemukset ja niistä kumpuavat tunteet. Saman sorttista elämä on niin Yhdysvaltain koilliskolkassa kuin Pohjois-Euroopan pikkupaikoissa.

Taiten käsikirjoittaja on poiminut Stroutin 13 novellista ne kohtaukset, joiden varaan minisarja on ollut luotavissa. Miljööt tuntuvat autenttisilta. Meri ja rakas kotipiha rannalla koskettavat elokuvassa paljon vahvemmin kuin pelkkänä tekstinä. Näyttelijät elävät todeksi jokaisen henkilöhahmon. Ironisia säväyksiä huomaa, jopa karikatyyrejä. Virne naamalta kuitenkin häipyy, kun aiheita peiliin katsomiseen löytyy tämän tästä.

En siis istunut turhaan neljää tuntia telkkarin ääressä!

Oranssista valkoiseen, sinisestä roosaan

Harmaa aamu tarjosi tilaisuuden ottaa kuvia sopivassa valaistuksessa. Nikon D90 pääsi  palvelukseen pitkään kaapissa maattuaan. Eka kuvan nappasin rapun pielestä, jossa tänä kesänä helottaa pari daaliaa lumihiutaleiden ympäröiminä. Niissä riittää nyppimistä.

Kolme iisoppa aloittelee kukintaansa muun kasvuston katveessa. Viime kesänä ne kurkottelivat valoon nykyistä komeampina.

Muhkea ruusupensas, vuosia sitten lahjana mökille tuotu, kukkii vimmatusti. Auenneina ruusut eivät kauaa kestä kauniina. Niinpä kuvaan pääsi suloinen nuppu.

Hitaasti kasvupaikkaansa asettuneesta pionista puskee vihdoin esiin vaalenanpunaisia kukkia. Aiempina kesinä on näkynyt vain jokunen karmiininpunainen kukkaröyhelö, tänä vuonna moisia komistuksia on nähty useita hetken hehkumassa.

Siankärsämöitä suosin, vaikken niitä syö. Turha ylpeillä syömättömyydellä, onhan kasvi mitä mainioin villiyrtti, tuoksuukin vahvasti. Samoin tekee samettiruusu. Ilmankos se saa kukkia pupuilta ja muilta mökkipihan verottajilta rauhassa.

 

Keltaisena helottava kurpitsan kukka houkuttelee pikku siivekkäitä, ei kuitenkaan pupuja saati kauriita tai peuroja.

Kokeeksi istutettiin yksi taimi isoon ruukkuun. Toistaiseksi kasvi kukkii valtoimenaan sekä kartuttaa rönsyjä. Pitäisiköhän niitä karsia?

Hiukan varjoiseen paikkaan maahan pantu kakkostaimi ei ole vielä saanut auki ainoatakaan kukkaa. Muutamana vuonna vain yhdestä kukasta on kehkeytynyt kurpitsanmollukka, ihan riittävä hillotarpeisiin. Lisäsato aiheuttaisikin jo sijoituspulmia.

Kun marja-aroniassa raakileet tummuvat, alkaa jännittäminen: kumpi ehtii ensin korjaamaan kypsiä herkkuja, lintuparvi vai meikäläinen? Viime vuonna ongelmalta vältyttiin, koska ei tullut marjan marjaa. Vuosittain hirvet ja peurat riipivät joka tapauksessa osansa pensaista ja niiden tuoreista latvuksista.

Alkuvuosien ihanuuksina mökkirannan tuntumassa helottivat erilaiset maksaruohot selkeinä saarekkeina. Lajeja oli kamtšatkan- ja kaukasianmaksaruohosta lusikkamaksaruohoon ja komeamaksaruohoon sekä valkomaksaruohosta itsestään kiihtyvästi leviävään keltamaksaruohoon. Vuoden tai enintään kaksi upeimpana hehkui valkomaksaruoho. Sittemmin se lähes hävisi. Nyt sitä taas näkyy pitsimäisesti siellä täällä.

Laihaksi on jäänyt myös valkolumpeen kasvu. Kuvittelin pari tainta istuttaessani, että tulos olisi ylen ihana. Toki joka vuosi on nähty muutama kaunis lumpeenkukka, mutta itse kasvi tuntuu kituvan. Ei se ainakaan leviä täyttämään lampea, niin kuin pahimmillaan ennustettiin tapahtuvaksi. Lumpeelle vesi saattaa olla liian hapanta. Erityisen kurjalta näyttää se lumme, jonka siirsin järvikortteiden  tiheiköstä väljään paikkaan.

Tämän vuoden ilon aihe on kirkas, puhdas vesi. Kirkastuminen on paljastanut kiviäkin. Niistä edes muutaman voisi yrittää nostaa rannalle ja osittain korjata sitä harmia, jonka lammen kaivajat aikoinaan maisemoinnillaan aiheuttivat. Rannalle kärrätyt kivet näet pukattiin soranoton päätteeksi takaisin veden alle piiloon, vaikka käsittääkseni tiedettiin, että lampi tulee palvelemaan mökkiläisten uimapaikkana.

Oli miten oli, lampi on mökkimaiseman kirkas silmä. Siihen tosin kertyy uistinvidan kasvustoja niin paljon, että me rannan asukkaat kitkemme kasveja pitkin kesää. Homma sujuu. Siitä oppii jopa tykkäämään, kun ei ihan työkseen tarvitse tehdä. Tunti pari viikossa riittää hyvin. Niinpä lopetan juttuni kuvaan, jossa helottaa pari verikurjenpolven kukintoa. Sen emokasvi on tullut toisen kasvin mukana pyytämättä pihaan, johon ympärillä tuntuvat kotiutuneen kaikki rikkaruohotkin.  

 

Iltapäivä Turussa

Treffit Tuomiokirkkopuistossa toi eilen kaksi ammoista työkaveria toistensa hollille. Ennakolta oli jo sovittu, että käydään katsomassa H. C. Bergin teosten näyttely, joka on esillä Wäinö Aaltosen museossa syyskuuhun asti. Kävely kaunista Aurajoen rantaa WAMiin viritti tutkimaan erikoislaatuisia teoksia. Minun silmäni vangitsi ensimmäiseksi iso punainen ripustus. Se näytti edestä katsottuna kaksiulotteiselta, mikä ei lainkaan pitänyt paikkaansa, kuten sivulta ja takaa otettu kuva todistavat.

Teosten nimiä en kirjannut muistiin, koska niistä en tuntenut saavani vihiä tulkintoihin. Tyydyin pelkkään katsomiseen eri vinkkeleistä. Kuvan komea punainen härveli kiehtoo leijuvalla voimallaan. Arvoitukseksi jää, kuinka se on koottu ja ripustettu ehjänä ilmaan suuressa salissa. Paikassaan se puhuu rajoituksetta.

Naapurihuoneeseen on pystytetty alustastaan kasvamaan äärimmäisen kaunis, maljamainen teos. Keveänä se kutsui katsomaan itseään joka puolelta. Pintaa kirjavoivat metalliset filigraanit. 

Ylemmän tason tiloissa toistuvat useina värimuunnelmina jämptisti työstetyt teokset. Niistä tarjoan vain yhden esimerkin, hehkuvan keltaisen. Sisältä erottuu tekstiä samoin kuin Turun kaupunginkirjaston pääoven viereisen seinän täyttävistä Bergin kookkaista teoksista. Tällaiset houkuttelevat katsojaa siristelmään silmiään milloin teoksen edessä, milloin sivulla. Uusia sävyjä putkahtaa esiin aina, kun katsoja vaihtaa paikkaa.

Pääkallon hahmo on saanut nimekseen yksinkertaisesti Kallo. Muistaakseni suupielet muuntuvat hymystä totisuuteen, jos malttaa seurustella teoksen kanssa.

Minulle kuvan komistus edustaa monoliittia. Sen sisälle on upotettu ties millä tekniikalla metallia, joka tuntuu sädehtivän. Voin hyvin kuvitella teoksen johonkin suureen julkiseen tilaan ja ihmisiä sen ympärille pohtimaan kuin arvoituksellista viestiä kaukaa avaruudesta. Kovin monia ihmettelijöitä  eilen paikalla ei näkynyt.

Matkamme jatkui ulos museosta kohti Föriä. Tois pual jokke päästyä paineltiin kummallekin uuteen tuttavuuteen, Nooa-ravintolaan. Lietoon ja mökille hautautuneelle oli yllätys löytää entisen vierassataman pikku kuppilan paikalta tuliterän aluksen oloinen rakennus.

Joen puolella suuret ikkunat liukuvat auki niin, että katon alla istuessakin voi tuntea olevansa ulkona. Kuvia en tullut ottaneeksi joen kantilta.

Ravintolassa oli tilaa alkuiltapäivästä. Meillekin löytyi ikkunapöytä, josta oli hauska seurata jokiliikennettä. Lounasateriaksi valittu savulohisalaatti tuotiin nopeasti, samoin viime tingassa pyydetty jälkiruokaherkku.

Tuulisen viileänä päivänä jäi kokeilematta päivänvarjojen alla ateriointi ravintolan katolla. Siellä kumminkin istuskeli jokunen sinnikäs. Ruisrock-viikonloppuna paikka lienee täynnä joka kerrokseltaan. Isot varjot suojaavat yhtä lailla auringolta kuin sateelta, jota vihdoinkin ollaan saamassa tähän kuivuudesta kärsivään Suomen kolkkaan.

Matkamme jatkui kohti läheistä Kakolanmäkeä. Tarkoitus oli kohota korkeuksiin Funikulaarin kyydissä. Turha toivo, sillä taas se oli suljettuna yleisöltä, vaikka näkyi huristelevan edestakaisin radallaan. Suotta koko hanketta ei ole herjattu Jumikulaariksi.

Koska meillä vielä jalka nousee, lähdimme askeltamaan serpentiinitietä ylös. Pian löytyi oikoteitä, jopa rappusia. Ei aikaakaan, kun jo olimme ylhäällä entisen vankilan nurkalla. Lisää askeleita kertyi, kun en ottanut uskoakseni, että kiertämättä rakennustyömaata olisi kannattanut mennä suoraan Funikulaarin yläasemalle. Siitä näet johtaa reitti piha-alueelle, jonka takalaidalta löytyy kumppanini suosittelema ravintola Kakolanruusu.

Verkkosivuille ei ole vielä liitetty tuoreita kuvia ravintolan pysyväksi luonnehditusta nykyisestä paikasta punatiilisen hotellin alakerrassa. Sinne on muutettu vastikään. Lisää tiloja kuulemma on rakenteilla kabineteiksi ja muiksi kokoontumislukaaleiksi.

Sisätilat ovat koko lailla mustat, silti lämpimän tuntuiset. Modernit taideteokset hehkuvat siellä täällä. Ystävällinen henkilökunta olisi ollut valmis esittelemään tiloja ja juttelemaan enemmän, mihin meillä oli harrastusta. Kahvi kera erinomaisen sitruunapiirakan kyljessään talon omatekoista jäätelöä tarjoiltiin meille ulos markiisien suojaan. Opittiinpa aivan uutta laatukahvista, joka kuulemma paahdetaan lähistöllä ja maistuu parhaalta hiukan jäähtyneenä ilman lisukkeita. Ei siis edes maitoa sekaan!

Tyytyväisinä jatkoimme kävellen kohti Turun keskustaa. Naapuripaikkakunnillekin on kiirinyt tieto, että remontit alkavat siellä täällä valmistua ja että erityisen antoisaa on käydä Wiklundin tavaratalon 9. kerroksessa ja vielä sitäkin ylempänä näköalaterassilla. Pelkkä silmänruoka piisasi tässä kohteessa. Sitä tosiaan saatiin.

Torin suuntaan katsoessa jää miettimään, selvitäänkö urakasta kunnialla. Maailma muuttuu. Riittääkö edes paikallisesti muutoksiin varautumiseksi se, että rakennetaan lisää parkkipaikkoja maan alle. Vai löytyykö tiloille ajan oloon autojen asemesta muuta hyötykäyttöä?

Ortodoksikirkon edustalle ja Yliopistonkadun kävelyosuudelle torikauppiaat on asettuneet siihen malliin, että he taitavat sinnitellä kohti luvattua helpotusta torityömaan päätyttyä joskus parin vuoden kuluttua. Minäkin löydän tutut vihannes- ja marjakauppiaat, vaikka myyntipaikka olisi hiukan vaihtunut. Näin sopeutuvaisia ollaan, kun ei kovin isoja muutoksia vaadita, vielä...

Kotiin ehdittyä huokaisin hyvilläni: yksissä tuumin nautittiin mainiosta iltapäivästä kummankin entisessä kotikaupungissa!