Syksy lumoaa

Näinä päivinä on riittänyt ihmeen aurinkoisia ja lämpimiä säitä. Lokakuu on päättymässä, mutta ulkona ei ole tietoakaan pakkasista puhumattakaan räntäsateista. Niinpä tututkin maisemat houkuttelevat uusiin kuvanottoihin. Eilinen näkymä todistakoon, kuinka auvoisena Aurajoki soljui kohti merta Liedon kirkonkylän kohdalla.

 Viime tiistaina otin puhelimella talteen näkymän Turun Tähkäpuistosta. Se löytyy Henrikin kirkon edustalta Uudenmaantien varrelta. Tien toisella puolella levittäytyy laaja hautausmaa upeana puistona. Mainioita kävelypaikkoja niin kauan kuin jalat kantavat.

Ruskan keltavärejä pääsi ihailemaan Kaskentien kävelyosuudella. Kuvan paikasta vain noin kilometrin päässä kuhisee Turun kauppatori. Harvoin enää sinne tulee mennyksi. Toista oli niihin aikoihin, kun asuin vielä Aurajoen rannassa aivan kaupungin sydämessä.

Ken tästä käy...

 Ei sentään ole tarvinnut heittää kaikkea toivoa, vaikka totisena olen kulkenut paikallisen terveyskeskuksen ovista parin viime viikon kuluessa.

Itse asiassa huokaan helpotuksesta, että aivan kotinurkilta löytyy paikka, josta saa terveyspulmiinsa pikaisestikin apua. Päivystykseen pääsi  sutjakasti, kun ensin varasin ajan puhelimitse eikä mitään tosi pahassa jamassa olevia autettavia ilmaantunut. Heidät tietysti olisi hoidettu oitis.

Pahaksi onneksi kroppani kuitenkin vallan säikähti troppia, joka virtsatievaivoihin ensin määrättiin. Ja siitäkös alkoi uusi rumba. Tänään vielä tarvitaan pikku homma yhteistyössä sairaanhoitajan kanssa, minkä jälkeen paluu arkeen alkanee. Eikä mikään tunnu autuaammalta juuri nyt, kun kurjat vaivat lupaavat olla kohta muisto vain.

Aamuinen, toinen tapaaminen nuoren lääkärin kanssa ja  ne muutamat kerrat päivystyksen sairaanhoitajien kanssa ovat antaneet aiheen pohtia, kuinka kummassa olemme haksahtaneet rakentamaan terveydenhoitojärjestelmästä kahden kerroksen meininkiä, jossa ns. yksityinen puoli työterveyshuoltoineen kuorii kermat päältä ja sysää potilaan julkiselle puolelle heti, jos tilanne vaatii tehohoitoa tms.

Niinpä minä tarjoilen ruusuni reipasotteisille ja asiantunteville Härkätien kuntayhtymän sairaanhoitajille ja lääkäreille. Kuvan nappasin aamulla terveyskeskuksen pääoven viereiseltä piha-alueelta.

Tarkkailen seuraavissa vaaleissa ehdokkaiden näkemyksiä terveydenhoitojärjestelmästä. Ääntäni ei saa ehdokas, joka puuskuttaa yksityissairaaloiden ja lääkäriasemien vahvistamisen puolesta. Sanoisin paremminkin, että jo riittää. Jopa kaikkinaiset yksityiset sairausvakuutukset lisäävät yksityisillä lääkäriasemilla käyntejä vähäisistäkin syistä. Näin lapset aikuistuttuaan jatkavat toimintatapaa, johon vanhemmat ovat tulleet heidät totuttaneeksi. Hyvää on tavoiteltu, ohessa saatu myös mittavia haittoja.

Vaarallista kokea, vaikkei ihan Meriluodon malliin

Olemattoman pienen kuvan nappasin nettikirjakaupasta, jonka listoilta löytyvät kaikki Aila Meriluodon teokset kuten tämä Vaarallista kokea Päiväkirja vuosilta  1953 - 1975 (WSOY 1996) (http://nadjankirjasto.blogspot.com/2009/07/aila-meriluoto-vaarallista-kokea.html). Olen makoillut sohvalla kirjan kanssa, jonka nimi osuvasti kuvaa viime päivien tuntemuksiani. Ihan pyytämättä ja yllättäen minuun nääs iski virtsatietulehdus. Eikä siinä riesaa vielä kylliksi, sillä troppi rupesi jylläämään kropassa ja aiheutti sen seitsemän sortin lisävaivoja. Tänään lopulta - tyttärentyttären lääkeasiantuntemuksen ansiosta - ymmärsin soittaa päivystykseen ja kertoa, että voin huonosti. Siihen loppui lääkekuuri. Saa nähdä, alkaako potilas toipua. Ja mitä mahtavat rakkopöpöt tehdä, jos ovat yhä olemassa vaikkakin henkitoreissaan?

Mutta pieniä ovat omat vaivani Helsingistä juuri tulleisiin uutisiin verrattuna: taas on löydetty tutulta rintasyöpä. Jo keväällä oireet olivat näkyvissä, mutta lääkäri ei "ehtinyt" ottaa ohutneulanäytettä. Nyt sitten shokkinopeasti leikkauspöydälle asti. Siinä sitä on totuttelemista niin itselle, läheisille kuin ystäville. Onneksi potilaalta ei puutu taistelutahtoa. Sen tueksi liitän kannustavia ajatuksia, että hoidot tepsisivät aiheuttamatta ylen määrin kurjia reaktioita. Ne jos mitkä olisivat kohtuuttoman vaarallisia kokea.

Tässäpä kongressi!

Hyppysiini osui viikko sitten jo nimensä perusteella ällistyttävä kirja Futurologinen kongressi. Sen on kirjoittanut puolanjuutalainen, mutta katolisen kasvatuksen saanut Stanislaw Lem. 145-sivuinen opus ilmestyi 1971, suomeksi Riita Koiviston ja Kirsti Sirasten kätilöimänä 1978. Työ on tosiaan vaaatinut sellaista kielitaituruutta, että on ihan paikallaan verrata työtä synnyttämiseen. Aika, jota kirjassa eletään, tuottaa muun muassa uusia sanastokummajaisia, joille kääntäjät ovat hikoilleet suomenkielisiä vastineita.

Kirja oli kuulemma löytynyt Turun kaupunginkirjaston uumenista pitkällisen hakemisen tuloksena. Ei siis ihme, ettei kansipaperista ollut enää mitään jäljellä. Kansikuva löytyi Lemin virallisilta kotisvuilta.

Pari päivää luin outoa opusta pääsemättä kunnolla perille, mistä muusta on kyse kuin maapallon kammottavasta tulevaisuudesta. Sitä pohtimaan on Etelä-Amerikan Costaricanaan kutsuttu koolle futurologeja. Näitä sijoitetaan asumaan valtaisaan Hilton-hotelliin. Se sortuu tuota pikaa, ja onnekkaimmat (etuoikeutetut) piiloutuvat viemäriverkostoon rakennuksen alla. Sinne päätyvät myös kertoja Ijon Tichy, Lemin alter ego,  ja professori Trottelreiner. Heille tapahtuu sittemmin aivan uskomattomia juttuja ruumiin jäädyttämisineen ja henkiin herättämisiseen kaukana tulevaisuudessa. Tai ei sittenkään "tapahdu", vaan Tichy pääsee tai joutuu mielikuvitukselliselle tripille. En pysynyt kärryillä kaikissa volteissa. Ihmekös tuo, kun Lemin älykkyysosamäärän tiedetään olleen 180. Minun osamääristäni ei ole tietoa. Aavistelen kuitenkin, etten hätyyttele Lemiä tällä tai muullakaan saralla...

Enempää en referoi kaoottisia, psykedelisiä tapahtumia, jotka osoittautuvat monikerroksisiksi harhoiksi. Hallitsemattoman suureksi paisunutta ihmiskuntaa, sen yksilöiden tajuntaa ja tunnetiloja näet säännellään erilaisin kemikaalein, että he sopeutuvat kyhjöttämään ahtaissa asumuksissaan, jos oikein muistan.

Kattava kuvaus kera lukukokemuksen löytyy tästä blogista. Samaisesta blogista löytyy pitkä lista scifi-, huumori- ja muita kirjoja. Siksi toiseksi tämä Jaakko-niminen tamperelaisbloggaaja pitää ainakin yhtä muuta palstaa. Siinä hän tarjoilee itsestään paljastavia, kukkoileviakin tietoja kuvien kera, ei hassumpaa. Lieneekö sekin osa scifi-harrastajan imagoa?

Vincent River nähty - lopultakin!

Vuosi sitten panin merkille, että Turun Kaupunginteatterin Sopukassa esitetään pienimuotoista brittinäytelmää, jota kriitikot ylistivät. Päätin mennä katsomaan ihmettä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Harvakseltaan tarjotut esitykset poistuivat ohjelmistosta, ennen kuin huomasinkaan. Näkemättä siis jäi. Katsastettuani nyt teatterin syysohjelmistoa, huomasin yllättyneenä, että esityshän on palannut näyttämölle. Eilen illalla klo 20 istuimme tanakasti katsomossa alakerran emännän kanssa. Alkamassa oli tulkinta Philip Ridleyn näytelmästä Vincent River. Kaupunginteatteri esittelee sen sivuillaan (http://www.turku.fi/public/default.aspx?nodeid=17675) näin:

- -Tämä nuorille(kin) suunnattu esitys kertoo jännityskertomuksen tavoin keski-ikäisen Anitan ja 17-vuotiaan nuorukaisen Jamien kohtaamisesta Lontoon East Endissä. Läheisen väkivaltainen kuolema pakottaa heidät käymään läpi traagisen tapahtuman, kulkemaan kohti hyväksyntää ja valoa. Vincent River on näytelmä seksuaali-identiteetin etsimisestä, asenteiden murtumisesta ja muutoksesta - rakkaudesta, joka on otettu pois. 

Esityksen on ohjannut ja lavastanut Mikko Roiha, jonka töistä Turussa on viime vuosina nähty Pienin yhteinen jaettava sekä Juha. Näyttämöllä nähdään Tiina Weckström ja Markus Riuttu. Äänisuunnittelusta vastaa Sami Silén, videosuunnittelusta Mika Meskanen ja pukusuunnittelusta Taina Sivonen. Näytelmän on suomentanut Sami Parkkinen.

Philip Ridley

Philip Ridley on lontoolainen kuvataiteilija, kirjailija ja elokuvaohjaaja.

Philip Ridley on kirjoittanut viisi romaania, useita lastenkirjoja, viisi näytelmää sekä lisäksi viisi lasten ja nuortennäytelmää. Lisäksi hän on kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksia ja ohjannut kolme pitkää sekä yhden lyhytelokuvan. Hän on toistaiseksi ainoana taiteilijana voittanut Evening Standardin tulokaspalkinnon sekä elokuvaohjaajana (Most Promising Newcomer to British Film) että näytelmäkirjailijana (Most Promising Playwright Awards).

Philip Ridleyn tunnetuimpia näytelmiä ovat Dakota, Disney Killer, Maailmankaikkeuden nopein kello, sekä Vincent River, jotka kaikki on esitetty myös Suomessa. Hänen elokuvistaan tunnetuimpia ovat Lapsuuden loppu (Reflecting Skin) sekä The Passion of Darkly Noon.

- -

Kuvassa: oik. Markus Riuttu, Tiina Weckström; valokuva Mika Meskanen

Näyttelijät ovat tauotta ahtaalla lavalla koko puolitoista tuntisen rupeaman. Näyttämön taustakuvassa ajelehtivat harmaat pilvet. Ne värittyvät ja valostuvat tietyissä kohtauksissa, harmaantuvat uudestaan, kunnes vaihtuvat kiihkeästi sykkiviin värilaattoihin, auton valojen heijastuksiin, ahdistaviin valokentän kapeutumisiin...

Taustaa tuli seuratuksi, vaikken enää tarkasti muista, mitä siellä näkyi loppua kohden. Upea musiikki ei pelkästään tukenut näkymiä, vaan osallistui voimallisesti kummastakin näyttelijästä kumpuaviin tunteisiin. 

Välillä minusta tuntui, kuin olisin ollut osallisena psykodraamassa, ellen peräti psykoterapiassa, josta psykiatri puuttui. Jamie potee kauhukokemustaan Vincent Riverin murhasta ja häväistyn ruumiin näkemisestä. Vincentin äiti Anita on täynnä kysymyksiä tapahtumista, joita hän ei mitenkään voi ymmärtää eikä myöskään hyväksyä mieleen hiipivää epäilystä poikansa homoudesta. Jamie tivaa tietoja Vincentistä, Anita poikansa kuolemasta. Kumpikin saa haluamaansa melkeinpä enemmän kuin kestävät. 

Istuin katsomossa henkeäni pidätellen seuraamassa näyttelijöiden porautumista syvälle sisimpiin kipuihin. Miltei käsittämättömältä tuntui myös se, että kumpikin jaksoi näyttää oman murtumisensa ja jatkaa esitystä katkeamatta. Tiina Weckströmille sentään ohjaaja on sallinut pitkähköt jaksot lattiamakuulla Jamien suoltaessa kaikkein salaisimpia kokemuksiaan Vincentin kanssa. Esitän kunnioittavat kiitokseni kummallekin ja yhtä lailla koko tiimille.

Rankka, järkyttävä teksti - huikea tulkinta, totta tosiaan! Lauantai-illan kokemuksen liikahduttamana sanon vielä sen, että elävä esitys voittaa mennen tullen loikoilut kotisohvalla telkkaria töllöttäen. Kunpa en nyt kuulostaisi ylen hurskaalta tai jopa hurskastelevalta...

Perheidyllejä kuvina, kokemuksina ja tutkimuksen kohteina

Syksy toi mökkiläisen ihmisten ilmoille jopa niin, että osallistuin tänään veteraaniopettajien peesissä näyttelyretkeen. Turun taidemuseossa on näet meneillään  niin mittava ja mainittava Carl Larsson -näyttely, että kruununprinsessa Victoriakin seurueineen tutustui siihen taannoin Turku-visiitillään.

Oheiset kuvat löytyivät museon nettisivuilta; vieressä yläosa taiteilijan  hyvin isokokoisesta omakuvasta, joka on lainassa Göteborgin taidemuseosta. On kuulemma tarvittu kolme täystoimista vuotta näyttelyn kokoamiseen.

Teoksiin pääsee tutustumaan heti museon alakerrassa. Ensimmäiseen saliin on ripustettu nuorena Ranskassa maalattuja teoksia. Siellä Larsson tapasi tulevan vaimonsakin maalauspuuhissa. Äkkirakastuminen lehahti kummassakin, eikä aikaakaan, kun pari jo avioitui. Ilmeisesti pääosin onnellinen perhe-elämä Sundbornin-kodissa Taalainmaalla tarjosi runsaasti aineksia niin maalauksiin kuin Karin-vaimolle omaperäiseen sisustamiseen.

Myös lasten  ja omien vaatteidensa suunnittelijana kuvataiteilun jättänyt vaimo on ollut luomassa vapaata - ei enää korsettia! - elämisen tyylisuuntaa. Sitä jatkaa ja varioi nykyään muun muassa Ikea huonekaluissaan. Larssonien kodista on runsaasti kuvia sekä ulkoa puutarhasta että talon sisältä. Monissa kuvissa näkyy myös perheen lapsia kuten tässä Ehtojen luku -maalauksessa.

Ison perheen elättämisessä ovat olleet avuksi lukuisat kirjojen kuvitukset ja julkiset työt. Niistä on tarjolla komeita esimerkkejä. Useat Larssonin työt ovat tuttuakin tutumpia kirjojen sivuilta. Mutta sitä en tiennyt, että hän on kuvittanut myös Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset. Pitääpä joskus kirjastossa katsoa, ovatko kuvat sittenkin tuttuja. Myös Larssonin innostus japanilaiseen puupiirrostaiteeseen näkynee sekin kuvituksissa yhtä lailla kuin maalauksissa.

Muuten: kuulin kiinnostavan kommentin Japanista: myös pohjoismainen taide on tarjonnut vaikutteita kauas itään. Suorastaan siltaa Suomen ja Japanin välille rakensi Kaii Higashiyama. Hänen maalauksiaan on ollut esillä ainakin Tampereella ja Helsingissä. Helpoimmin esimerkiksi Matka valkeaan yöhön -teoksia voi katsella netissä.

Eikä tässä kaikki, sillä iltaa tuli istutuksi Liedon Vanhalinnan entisessä navetassa kuuntelemassa kahta "Liedon yliopiston" Studia generalia -luentoa lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Oma tytär, tutkimusjohtaja Hanna Lagström, oli ensin äänessä ja esitteli, mitä mittavaa Turun yliopiston Lapsi- ja nuorisotutkimuksen keskus aiheesta puuhaa.

Toisena valotti kokemuksiaan isänä toimittaja-kirjailija Roope Lipasti. Neljän lapsen kanssa kasvaminen on tuottanut melkoisen asiantuntemuksen, onhan vanhin lapsi jo 15-vuotias. Esitykset täydensivät toisiaan: ensin kuultiin yleisiä näköaloja, sitten mainioita arkikokemuksia. Niitä täydensivät Anton Lipastin piirrokset. Alkutaival antaa aihetta uskoa, että poikaa odottaa  menestys taiteilijana. Tuskin hän kuitenkaan etenee Carl Larssonin idyllien suuntaan,  ainakaan nyt nähtyjen kuvien perusteella:

Tarjolla oli myös valikoima pojan taidokkaita sarjakuvia seinäripustuksena. Melkoinen tekijä!

Outo leffa piti otteessa

 Perjantai-ilta tiheni katsoessa Miten vietin... viime kesänä -elokuvaa, jonka tallensin YLE Teemalta viime keskiviikkona. Jo suomenkielinen nimi on niin kumma, että sitä piti tavata moneen otteeseen. Silti sen unohti saman tien. Moni muukin kuuluu ihmetelleen niin paljon, että oli perännyt Ylestä, onko nimi kirjoitettu oikein. Ehkä suomentaja on tavoitellut nimeen häivähdystä leffan kahdesta toisilleen monin tavoin vieraasta henkilöstä, mene tiedä. Joka tapauksessa elokuva teki vaikutuksen, kuten eräs FB-tuttukin ennalta vakuutti. Kopioin tähän kuvien kera vielä sen, mitä netistä löytyy :

Miten vietin... viime kesänä (Как я провёл этим летом 'Kak ya provyol etim letom') on venäläinen elokuva, joka on valmistunut vuonna 2000. Sen ohjasi Aleksei Popogrebski, ja kaksi sen pääosanäyttelijää palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla.
Elokuva kertoo kahdesta miehestä Pavel ja Sergei, jotka työskentelevät Jäämeren saaressa sääasemalla. Pavel saa vakavan viestin mantereelta, mutta ei uskalla kertoa sitä Sergeille, joka on ollut kalassa viestin tullessa. Eristyneisyys ajaa miehet mielenhäiriön partaalle tässä scifi-tyylisessä, Stalkerin tunnelmia huokuvassa elokuvassa.
Elokuva on kuvattu pääasiassa Valkarkain sääasemalla Tšuktšimerellä Venäjän arktisilla alueilla.

Pavel on tulokas sääasemalla eikä osaa hoitaa hommia täsmällisesti. Hän kulkee töissään musiikkiluurit korvilla, pelaa sotapelejä tietokoneella. Sen kanssa Sergei on melko avuton. Nuoren ja keski-ikäisen miehen kokemusten erot hahmottuvat hissukseen: nuori mies elää fiktiota ja  tuntee hymiöt, jotka keskikäiselle paikan veteraanille ovat oudon maailman ilmiöitä. Mies elää reaalitodellisuutta ainakin leffan esitetyssä nykyisyydessä. Pavel ei pääse karkuun kovia olosuhteita luureihinsa tai tietokonepeleihinsä, sillä pala palalta häneen tarttuu yksityiskohtia Sergein niukoista kertomuksista siitä, kuinka ihmisiä on joutunut jääkarhujen hampaisiin, huoltoalukset ovat juuttuneet jäihin. Itse hän huomaa radioaktiivisuuden lisääntymisen  säähavintokojeessa. Häntä kammottavat mursunliha-ateriat, samoin Sergein kiukunpuuskat, kun Pavel jää kiinni hutiloinnista. Yhteydet mantereelle hoituvat radiolla. Sieltä kaukaa tulee myös sähke Sergein perheen menehtymisestä lento-onnettomuudessa, eikä Pavel kykene kertomaan asiaa Sergeille. Hän jää kiemurtelemaan tietonsa kanssa.

Seuraa piinaavia kohtauksia, joissa katsoja samastuu Pavelin tuskaan. Tämä jää yksin hoitamaan sääasemaa, kun Sergei lähtee veneellä pyytämään nieriää. Saalista perataan yhdessä Sergein opastuksella. Seuraa toinenkin, kolmen päivän kalareissu. Se on liikaa Pavelille, jota mantereelta vaaditaan hakemaan Sergei äkkiä radion ääreen.

Yötä myöten pohdin, miten Pavelin jalkapatikkataival Länsilaguunille olisi ymmärrettävä. Katsoja näkee Pavelin vaivaisena pisteenä musertavan suuressa maisemassa. Kauhu kasvaa. Pavel näkee tai hallusinoi vuoren rinteellä maahan syösyneen lentokoneen romun. Sen vierestä hän huomaa jääkarhun jälkiä ja näkeekin kohta ison, yksinäisen vaeltajan. Poika säntää kauhuissaan pakoon, osuu hylättyyn rakennukseen, saa miten kuten tulen viritetyksi - ja joko kuvittelee tai tosiaan huomaa Sergein pyssyineen lähestyvän. Poika on kuin sotapeliensä uhrit, joita hän itse rennosti ammuskeli tietokoneruudullaan. Hän on kurjassa kunnossa, psykoosissakin. Sergei tosiaan löytää hänet ja tuo veneellä sääasemalle. Seuraa lisää vainoharhaisuutta. Kalat ja radioaktiivisuus liittyvät toisiinsa. Kumpikin mies saa ison annoksen säteilyä. Lopulta kuitenkin pelastusalus saapuu, psykoosi väistyy, lääkärinapu on ulottuvilla. Mutta Sergei jää yksin asemalle Pavelin katsoessa surkeana hänen peräänsä. Jäädä vai lähteä? Lopun uhkeat panoraamat värejään vaihtavasta maisemasta virittävät katsojan uskomaan luonnon ikiaikaisuuteen ja sen rinnalla ihmisen vähäpätöisyyteen kaikkine murheineen.

Toistan tapahtumien kulkua näinkin tarkasti, kun en saa kiinni siitä leffan tasosta, joka minua kaiken aikaa askarruttaa. Ehkä kyse on fiktiossa ja reaalitodellisuudessa elämisen vertailusta. Tai paremminkin siitä, mitä taitoja pohjoisen kovat luonnonolot vaativat ihmiseltä. Pavelilla ei ole niitä taitoja eikä hän sellaisia taida oppiakaan. Hän vie sääasemalta mukanaan kauhistuttavia kokemuksia, joista voi kirjoittaa menestysteoksen. Hän on kukaties tullutkin kesäksi sääasemalle hankkimaan aineistoa kirjaansa, kuten eräs tietty Sergein repliikki leffan alkupuolelta ironisesti vihjaa. Että semmoisia turisteja tieteellisen datan pitkän linjan kerääjät saavat vaivoikseen. Ja jotain inhimillisen kosketuksen kauneudesta häilyy kuitenkin mielessäni, kun ajattelen näiden kahden miehen karua yhdessä oloa kaukana muista ihmisistä.

Kangenmiekkaa ja suppareita

Tänään koitti se päivä, jolloin ei ensimmäiseksi rynnätty raivaushommiin, vaan painuttiin ihan toisaalle. Pitkin kesää kangasteli mielessä, mikä ihme paikka on Kangenmiekka. Nimi näkyy tutulla tiellä viittoina, mutta tällä kertaa edes nettihaku ei tarjoa selvennystä kummaan nimeen. Geokätkentä, kartat ja retkeily mainitaan (ks. esim. http://www.kuhankuono.fi/fi/reitit-ja-opasteet/). Reitin varrella tavattu paikallinen maanomistajakin pyöritteli päätään osaamatta tarjota selitystä nimelle - ja tarjosi vinkkejä suppilovahveropaikoista.

Lampia ei näistä maisemista puutu. Ainakin isoimmat ovat syntyneet soranoton seurauksena. Missähän vaiheessa vettä on alkanut kaivannosta siprahdella? Ja käykö päinsä yhä kaapia soraa, vaikka vettä jo tulvisi? Näitä jäin miettimään, kun reitin varrelta löytyi järven kokoinen alue rannoillaan pari huvilaa.

Hiekkaranta levittäytyy kuin Rivieralla ikään. Komeat huvilat kuuluvat erään sorayrityksen omistajaveljeksille. He ovat kuulemma järjestäneet alueella muun muassa triathlon-kisoja. Näin kertoili se sienestämästä tavattu maanomistaja, jonka metsät rajoittuvat äveriäiden veljesten maihin.

Tässä toisen veljen aurinkoista rantaa. Huvila lymyää männikössä. Vettä tekojärvessä on parin metrin syvyydeltä. Veljesten huviloita yhdistää hietakannas, jonka toisellakin puolella levittäytyy vesi. Eikä näy yhtään mökkiä, saati huvilaa!

Vahdon ja Nousiaisten metsiä halkovat isot, runsasvetiset ojat, sillä alue on perin soista. Kuvan mökki löytyi Käärmelähteen tuntumasta lammen rannalta, josta tumma vesi virtaa ojaa pitkin ties minne. Melkeinpä lampi kuin lampi on saanut rannoilleen mökin, joskus useita kuten se Turtan lampi, jonka yhdessä rantamökissä istun kirjoittamassa.

Paikoin Kangenmiekan reittipolku kulki mehevissä sammalikoissa. Suppilovahveroita löytyi miltei polulta. Tuli sentään otetuksi tyhjä kori matkaan sienten varalta, eikä suotta. Melkoisen satsin keräsin, vaikken suuremmin suppiksia etsinyt.Oli paljon muutakin katseltavaa kuten kukkivat lieot ja hienot jäkäliköt. Taukopaikoissakin tuli viihdytyksi. Ei siis ihme, että alle kymmenen kilometrin matkaan hupeni neljä tuntia.