Tartuinpa tilaisuuteen

Vuosikausia hyllystäni on lukemattomana kurkistellut 145-sivuinen merkkiteos, Saul Bellowin Tartu tilaisuuteen (Seize the day 1956). Pentti Saarkosken suomentamana se ilmestyi 1969 Tammen Keltaisessa kirjastossa. Nyt olemme lopulta kohdanneet, Bellow ja minä. Kun katson viereistä valokuvaa, huomaan katseessa mietteliästä paneutumista. Lienee niin, että mies tuli kehittänneeksi tarkkailijan taipumuksiaan. Lukiessani  romaania miltei tunsin tekijän läsnäolon. Hän kuljettaa 44-vuotiasta Tommy Wilhelmiä Gloriana-hotellin aulaan. Lehtimyyjä tietää, että tohtori Adler, Tommyn isä, on jo aamiaisella. Seuraa havaintoja Tommyn vaatetuksesta ja isosta koosta, komeudestakin.  Muutaman viikon viraton ja yhä varattomampi Tommy on pelannut iltaisin korttia voittamatta kertaakaan. Kuullaan uutisia tohrtori Tamkinista, jonka houkutuksesta Tommy on sijoittanut laardiin hinnalla, joka alkoi heti laskea.

Pian lukija saa tietää, että Tommyn isä eli tyystin eri maailmoissa kuin poikansa. Heidän yhteinen aamiaisensa alkaa nostattaa tuskan hikeä lukijankin otsalle, sillä käy yhä selvemmäksi, että Tommy on surkeassa jamassa. Kumpikin mies katselee toistaan: isä näkee pojassaan inhottavia piirteitä, poika miettii närkästyneenä, miksi isä pukeutuu kirjaviin asusteisiin kuin mikäkin jockey. Pojan maksamaton hotellilaksu kummittelee aamiaispöydässä.  Varakkaalta isältä pitäisi saada heltiämään varoja, kun kaikki käteinen on kiinni laardissa ja Tamkinin takana. Keskustelu lisää kierroksia Tommyn tuskaan siitäkin syystä, että yritellessään näyttelijänuralle Hollywoodissa hän vaihtoi isänsä nimen toiseen. Lääkäriperheen kipupisteitä tulee ilmi, samoin surkeus Tommyn avioliitosta. Työpaikankin mies on jättänyt, mitä isä ei voi ymmärtää. Tommy ei saa pidätellyksi raivoaan, vaan huutaa niin, että päät ympärillä kääntyvät.

Ylettömän runsaasti syöneenä ja rahaa saamatta Tommy poistuu asuinhotellista etsimään Tamkinia, sillä pörssihuutokauppa alkaa tuota pikaa. Kauhu kangistaa Tommya. Tamkin suoltaa tarinan toisensa perään kuin hypnotisoidakseen uhrinsa. Kenestäkään ei ole apua Tommylle, vaikka juuri apua hän kaipaa. Tässä vaiheessa lukija jo tietää melko varmasti, että pörssitapahtumat eivät tätä miestä pelasta. Päivän päätteeksi tämä huomaa menettäneensä kaiken. Tamkiniakaan ei enää näy. Tohtoria etsiessään Tommy ajautuu hautajaisiin. Kykenemättä irrottautumaan surijoista hän ohjautuu näiden virrassa tuntemattoman vainajan avoimen arkun ääreen. Ja alkaa muiden ihmetykseksi itkeä itkemistään:

Kukat ja valot sekoittuivat  huumaavina Wilhelmin mitään näkemättömissä, märisssä silmissä; raskas, merenraskas musiikki painui hänen korviinsa. Se valui häneen, kun kyynelten suuri ja onnellinen unohdus oli kätkenyt hänet ihmisjoukon keskelle. Hän kuuli sen ja vajosi syvempään kuin suru, riekalaisten nyyhkystysten ja valitusten läpi kohti sydämensä äärimmäisen tarpeen täyttymystä.

Teki mieli piirtää kuvio kirjan selkeästi hahmottuvista henkilöistä suhteessa Tommyyn. Kuvio näyttäisi, kuinka tasapainoinen rakenne teoksessa on. Apua muilta aneleva päähenkilö päätyy  haaksirikkoon kuin kohtaloaan toteuttaen. Ja sitten padot avautuvat: valtaisa tunnevyöry puhdistaa ja lupaa pitävää maata jalkojen alle, ehkä...

Kirjan nimi paljastuu monimieliseksi. Ironista kehotuksessa tarttua tilaisuuteen on se, mitä tilaisuudella ymmärretään, kun arvostukset nojaavat rahaan. Tunteellinen Tommy on petkuttaja Tamkinille tilaisuus, johon tämä tarttuu. Kylmäkiskoinen isä torjuu poikansa kuten aina ennenkin. Heidän välinsä pysyvät jäisinä, kun isältä jää huomaamatta mahdollisuus lähentymiseen. Hoippuroiva Tommy on ainoa, jolle surun myötä avautuu tilaisuus muutokseen. Se, millaisena muutos näyttäytyy, jää avoimeksi.  Sanoisin, että teos tarjosi katharttisen lukukokemuksen ihan klassiseen tyyliin.

Nosturi kylpee valoissa

Jo pitkään on ollut hankkeissa käydä ihmettelemässä vielä yhtä Aurajokirannan komistusta. Turun kulttuuripääkaupunkivuoden päätökseksi joen itärannalla Wärtsilän entisellä telakka-alueella näet paljastettiin kauas loistava muistomerkki. Kunnostettu nosturi kertoo laivanrakennuksen historiasta. Lehtitietojen mukaan turkulaista Meriaura Groupia on kiittäminen hyvästä työstä. Komeaksi lopuksi firma lahjoitti nosturinsa Forum Marinum -museolle. Sen edustalla, tosin joen länsirannalla lepäilee myös Suomen Joutsen mastot valaistuina.

Nosturin valo- ja äänitaideteoksen nimeltään Mater Marinum on suunnitellut taiteilija Taina Ervasti. Hanketta kuuluvat tukeneen Turun satama ja Turku Energia.

Paavon-päivän ja samalla syntymäpäiväni aattoiltaa juhlistettiin retkeilemällä pikku pakkasessa teosta  katsomaan. Nosturi loisti ensi alkuun ohjauskoppi punaisena, mutta vaihtoi vaivihkaa väriä. Mitään ääniä ei kuulunut. Valonlieskat nuolivat aika ajoin nosturin ylärakenteita ehkä muistumana Turun palosta. Pitkähköä pimeyttä seurasi taas se vaihe, jolloin ohjauskoppi sai punavärinsä takaisin.

Tottahan toki tämmöiselle retkelle varasin mukaan kunnon kameran. Aukon säädin isoksi, ISO-arvoksi pyöräytin 1600, mutta värilämpöitilan kanssa oli vähän enemmän tekemistä. Lisäksi olen käsitellyt kuvia minulle uudella ja oudolla ohjelmalla nimeltä ACDSee. Tällä sivulla esittelen ensimmäiset koe-editointini. Picasaan verrattuna ohjelma on tuntuvasti monipuolisempi, onneksi kuitenkin mukavan intuitiivinen. Alkaa tuntua siltä, etten kohta enää kaipaa, saati tarvitse Picasaa. Nyt kai uskallan ryhtyä myös kuvien arkistointiin, johon puuhaan ohjelma tarjoaa hyvät työkalut.

Liitän mukaan vielä pari valaistukseltaan ja rajaukseltaan erilaista kuvaa menomatkalta nosturille. Epätarkkuus johtuu minun tutinoistani. Osaksi valoerot selittyvät kameran säädöillä, mutta  kuvankäsittelylläkin on osuutta asiaan. ACDSee-ohjelmassa on monia liukusäätimiä, joilla voi päästä tarkkaan lopputulokseen, kunhan tietää, mitä kannattaa tavoitella. Toistaiseksi vain testailen, vertailen ja yritän päästä hommasta jyvälle.

 

Nyt Morrisonia

Toni Morrisonin kirjoja luin jo ammoisella 1990-luvulla, kun hänet ensimmäisenä mustana naisena palkittiin Nobelilla 1993. Joulun alla kirjaston hyllystä käsiini osui hänen toinen romaaninsa nimeltä Sula (1974), joka ilmestyi suomeksi vasta 1995 Seppo Loposen kääntämänä. Luetuksi kirjan sain jatkoajalla. Wikipedia tarjoilee jonkin verran tietoja tästä merkittävästä naisesta (http://fi.wikipedia.org/wiki/Toni_Morrison).

Nyt lukemani Morrisonin varhaisteos herätti muistikuvia Edgar Lee Mastersin Spoon River antologiasta, koska kummassakin kirjailija hahmottelee tarkasti henkilöhahmonsa. Morrison ei kuitenkaan otsikoi lukuja henkilöiden nimin, vaan osoittaa vuosiluvuin, mitä aikaa kulloinkin eletään. Suppeahko, 176-sivuinen teos jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen kertoo vuosista 1919, 1920, 1921, 1922 ja 1927. Ohion Medallionin kapungissa rutiköyhän Pohja-nimisen mäkikylän asukkaat näyttäytyvät toinen toistaan kummallisempina persoonallisuuksina, joita nöyryytykset, keskinäiset kähinät ja sota ovat muovanneet. Miehet notkuvat biljardisalin liepeillä tai häipyvät tyystin, naiset käyvät loputonta selviytymistaistelua pitääkseen hengissä lapsensa ja itsensä. Paljon tulee sanotuksi myös äitien ja tyttärien suhteista. Kerrontaa leimaa paitsi hirtehinen hurjuus myös verevä hilpeys, joista suuresti nautin. Aina en kumminkaan ottanut pysyäkseni kärryillä siinä, kuka oli kenenkin sukulainen tai muuten merkittävä Sulaan ja Neliin kytkeytyvässä henkilöiden kudelmassa.

Toisessa osassa eletään jo vuotta 1937, kun keskeiset henkilöt ja kasvinkumppanit, Sula ja Nel, taas tapaavat. Sula palaa kotiseudulleen Pohjaan yhtä yllättäen, kuin hän sieltä lähti kymmenen vuotta aiemmin. Hän tekee peruuttamattomia tekoja: lähettää isoäitinsä Evan kammottavaan Armonlaakson (!) vanhainkotiin, nappaa Nelin aviomiehen rakastajakseen ja tämän jälkeen lukuisia muita. Luvussa 1939 naapurit pitävätkin jo Sulaa pelkkänä räähkänä. Hän jää yksikseen isoon talorähjäänsä, kunnes luvussa 1940 kiertää juttu, että Sula sairastaa. Nel ilmaantuu entisen ystävänsä luo. Kipeitä asioita sanotaan, kuolemansairas, rahaton Sula pyytää Neliä hakemaan viimeisten hetkien kipulääkkeen, jää taas yksin ja tekee vielä kuollessaan uteliaana havaintoja siitä, mitä on kuolla. Ei kuulemma hassumpaa...

Luvussa 1941 Pohjan asukkaat nautiskelevat Sula Peacen kuolinuutisesta. Mutta moni heistä joutuu itse pian juhlatunnelmissaan tuhoon. Enteitä oli aina oltu näkevinään, mutta silti tapahtui, mitä tapahtui. Taikauskoiset tulkinnat ja selitykset ontuvat. Tarina päättyy vuoteen 1965, jolloin koko Pohja on lähes hävinnyt. Äveriäät valkoiset ovat kiinnostuneet paikasta, josta avautuu avara jokimaisema. Mustat ovat menettäneet rötiskönsä ja valuneet alas laaksoon tai kauas muualle töihin, joita mustille suotiin. Nel päätyy suureen oivallukseen pitkään kaihertaneen surunsa kohteesta: hän kaipaakin menettyä ystäväänsä eikä karannutta miestään! Kaksitoistavuotiaista rimppakintuista alkaen tytöt kasvoivat niin kiinni toisiinsa, etteivät itse eivätkä muut erottaneet, mikä heissä oli omaa itseä. He olivat yksi ja sama. 

Homma hoidettu

Heti aamuyhdeksästä alkaen näkyi tavallista sunnuntaita runsaammin jalankulkijoiden lisäksi autoliikennettä Liedon komean kunnantalon edustalla. Työporukoitakin oli liikkeellä, kuten kuvasta näkyy. Kun pakkasia vihdoin saatiin, luistelukenttää on hoidettu uutterasti eikä suotta: päivin illoin pelaajia yhtä lailla kuin luistimilla hoippuvia suihkii suurin joukoin kentällä. Minä vasta suunnittelen mukaan lähtemistä.

Vaalipaikalle kuitenkin sonnustauduin lähes ensimmäisten joukossa. Ei tarvitse valitella matkan pituutta, epätasaista maastoa, ylen kylmää säätä tai mitään muutakaan vastusta selittämään, miksei tullut äänestettyä. Sitä paitsi kuulun niihin, jotka koko äänestysikänsä ovat hoitaneet tätäkin oikeutta ja velvollisuutta itsestään selvänä hommana.

Kovin kummoista jännitystä lopputuloksesta en itsessäni huomaa. Uskon kuitenkin, että pyöräyttämäni numeron kaltaisia löytyy myös isosta pinosta muita lappuja. Kukaties hommaksi tulee vielä pyöräyttää numero uudestaan.
 

Sekaan vaan

Autoradiosta kuulin, että talven selkä olisi jo taittumassa näin Heikin päivänä, mitä kuitenkin epäilen. Aamu näet valkeni sankan lumipyryisenä. Tuntuu suorastaan siltä, että talvi vasta yrittelee tuloaan. Sankan sateen sekaan oli yrittäminen, koska torstaiseen tapaan minulla oli patikointitreffit. Tänään kierrettiin Turun itälaitoja, vuorotorstain Liedon maisemia.

Jos teiden liukkaudesta varoiteltuja autoilijoita liikkuikin harvakseltaan, niin aurauskalustoa pörräsi täydessä toimessa. Jalankulkijan oli hyvä kytätä pelastautumisreittiä pois auraajien tieltä. Jokunen pyöräilijäkin testaili tasapainoaan.

Ilman haavereita tunnin rundista selvittiin. Paikka paikoin jalankulkuväylät oli putsattu jopa ennen ajorataa. Ei siis mitään valittamisen aiheita, sillä pyry taukosi eikä kylmyys kiusannut. Kunpa nyt talvea piisaisi edes yli Paavon päivän (25.1.). Onhan sellaistakin perinnetietoa, että Paavosta se talven selkä taittuu. Taitaa tänä vuonna taittua myös muutaman Paavon toive isosta virasta.

Välillä venäläistä

Näinä yhä pimeinä talvipäivinä huomaan kirjat kavereiksi. Äkkiä tuli luetuksi ystävän suosittelema Andreï Makinen romaani Tuntemattoman miehen elämä (suomentanut Ville Keynäs 2010). Ranskalaisen testamentin (1996) luin aikoinaan tuoreeltaan, ehkä myös jonkin muun Makinen teoksen, koska muistan, ettei se toinen pelkästään lumonnut. Myös tämä nyt esiteltävä romaani tuotti kaksijakoisia vaikutelmia. Pitkään lukija miettii, kuka on tuo nimen lupaama tuntematon mies. Kyllä asia selviää, mutta vasta sitten, kun alkujakson päähenkilö, kirjailija Ivan Šutov, lentää Pietariin ja sattumalta viettää erään yön tunteja kuunnellen Volski-nimisen vanhan miehen kertomusta elämästään.

Jätän referoimatta romaanin tapahtumat, sillä ne löytyvät muun muassa Riitta Vaismaan selostamina hänen blogistaan otsikolla Kadonnutta etsimässä (http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=998).
Sanon vain sen, minkä myös Hesarin kriitikko Jukka Koskelainen mainitsee 7.7.2010 julkaistussa jutussaan, että kirjan rakenne vaikuttaa keskentekoiselta. Alkupuoli tarjoilee viisikymppisen Šutovin elämän kipuja ja kirjallisuuspohdintoja. Hän viittaa useaan otteeseen Tšehoviin ja hänen ohjeisiinsa tekstin karsimisesta, mutta toimii itse toisin. Vastakkainasettelut kuten nuori nainen - vanhahko mies, menestynyt - menestymätön kirjailija, sosialismi - kapitalismi, pakkovalta - vapaus, entinen maailma - nykyelämä, sankaruus - ahneus, vaatimattomuus - pröystäily risteilevät tekstissä. 

Kun lukijana löysin itseni ikään kuin kuuntelemassa Šutovin tavoin Volskin elämäntarinaa, minua mietitytti kuvauksen jonkin sortin romanttisuus tai ihanteellisuus. Se taisi muistuttaa sosialistisen realismin aikaisia kiiltokuvia, joissa kauhukokemuksetkin jalostivat murtumatonta sankaria. Pitkin matkaa minua vainosi sekin ajatus, että Volski-nimi muistuttaa Anna Kareninan kreivi Vronskia. Mutta enpä ole ryhtynyt selvittämään mahdollista viittausta, vaikka kirjan Šutov itse pohtii nimensä merkityksiä ja korostaa, että 'pelle' ja 'pila' ovat molemmat osa nimeä.

Monikerroksisena romaani houkuttelisi tulkintoihin, mutta jääkööt. Sitä paitsi romaanin Leningrad-Pietari -osuus tarjosi oivan johdannon alkukesän Pietarin-matkalleni.

Värikylläisiä näkymiä

Turussa Läntisellä rantakadulla pääkirjaston pihapiirissä toimi jonkin aikaa Galleria Maaret Finnberg. Se siirtyi verkkoon tämän vuoden alusta. Komeita maalauksia ja pienoisveistoksia tyhjiksi jääneissä tiloissa näkee ainakin tämän tammikuun ajan, kun Klaus Kopu esittelee siellä töitään.

Eilen Taistelu - Välillä -näyttelyssä oli useita kävijöitä, kun ystäväni kanssa viivähdimme hyvän tovin töiden äärellä. Halutessaan jokainen pääsi juttusille taiteilijan kanssa. Myös hänen sisarensa tarjosi oivaa juttuseuraa ja oli hyvin perillä veljen taitelijantiestä. Tämä painottaa, ettei maalauksia pidä tulkita eikä etsiä niistä merkityksiä. Ne saavat vapaasti tuottaa vaikutelmia juuri niin, kuin kukin katsoja on valmis itselleen sallimaan. Hyvässä lykyssä teosten energisyys virtaa katsojaan.

Kopu löytää innoitusta musiikista. Tätä nykyä Bach on säveltäjistä merkittävin. Kun Bach avautui, maalauksiin ilmaantui yhä abstraktimpia piirteitä.  Maalaus on ilon ja naurun puhdasta raaka-ainetta!, täsmentää Kopu Tapahtumakalenteriin kirjaamassaan vinkissä.

Turun Sanomat noteerasi näyttelyn keskiviikkona 4.1.2010 lähes koko sivun jutulla, jota en kuitenkaan löydä netistä, vaikka kuinka etsisin. Kritiikkinsä Pia Parkkinen on otsikoinut komeasti: Viivojen ja värien kapellimestari. Ala- tai paremminkin yläotsikko lisää, että Kopu maalaa musiikkia.

Kunpa isokokoiset työt löytäisivät yhtä lailla  julkiset kuin yksityiset paikkansa niin, että ihmiset voisivat ensin yllättyä niistä ja sitten kaikessa rauhassa paneutua väriryöppyihin. Sykähdyttäviä seurauksia voisi ilmaantua...

Diktatuurissa rimpuilua

Joulun alla kirjastosta valikoitui hyppysiin muun muassa Herta Müllerin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Herta_M%C3%BCller) jo nimeltään outo teos Tänään en halunnut tavata itseäni (1997). Pikku hiljaa olen lueskellut tätä 242-sivuista romaania, jonka Tarja Roinila on suomentanut 2010. Kerronta etenee ilman väliotsikoita. Hengähdystaukoja suovat tekstittömät rivit jaksojen välissä.

Nuori nainen on jättänyt taakseen kolkon äitinsä ja kotinsa maalla, samoin ensimmäisen aviomiehensä. Työ kaupungissa vaatetehtaan konttoristina ajautuu umpikujaan, kun tämä kertomuksen minä sujauttaa yhteydenottopyyntöjä Italiaan lähetettävien vaatteiden taskuihin. Laput löytyvät. Työtoveri, mies, tehtailee niitä kostoksi lisää ja ilmoittaa turvallisuuspoliisille. Kuulustelut alkavat, työpaikka on mennyttä.

Ihmeellisellä, unenomaisella tavalla lukija tekee raitiovaunulla kertojan mukana matkaa aina tasan 10:ltä alkaviin kuulusteluihin. Raitiovaunun kuski on kuin mikäkin Kharonin lautturi. Matkustajat kärvistelevät auringossa, potevat päänsärkyä, tuskailevat... Kaikkea katsellaan kertojan silmin. Samalla hänen mielensä häilähtelee muistoissa, tulkitsee koettua, tajuaa yhteyksiä. Pelko siirtyy myös lukijaan.

Parnassossa 9.12.2010 Arto Virtanen kiittelee kritiikissään Kaalikeittoa hajuvesipullossa muun muassa sitä, että Müllerille on ymmärretty myöntää Nobelin palkinto. Sen ansiosta tämän merkittävän naisen teoksia on taas tarjolla myös suomeksi. Jatkan Virtasen sanoin, koska ne osuvat mielestäni nappiin:

 Jos Müllerin kirjoja lukisi sillä hartaudella, jota niiden täyteen lastatut ja timanteiksi hiotut lauseet tuntuvat vaativan, - - koko kirjaan kuluisi aikaa pari kuukautta. - -

Sitä paitsi ”herkutella” on ehkä väärä sana. Müller kaivautuu kirjoissaan syvemmälle ankeuteen ja kurjuuteen kuin juuri kukaan tämän päivän taideproosan tekijöistä. Ihmiskohtaloiden raadollisimmasta pimeydestä hän nostaa esiin hurjia surrealistisia näkyjä, absurdia komiikkaa ja rikasta verbaliikkaa, kuin kielen kultakaivoksesta.

Tänään en halunnut tavata itseäni (myöhemmin tässä jutussa pelkkä Tänään) kertoo Müllerin aiemmin suomennettujen teosten tavoin elämästä Ceauşescun Romaniassa. Kuvataan diktatuurin ahdingossa elävien ihmisten totalitaarista ankeutta. Romaanien rakenne on samalla tavalla väljä, samaan aikaan intensiivinen ja terävä mutta muodoltaan ikään kuin hajamielinen. - - Tänään-romaanissa kertomukselle ja kohtaloille luo kiinteämmän muodon ihmisten yksityisyyteen tunkeutuva byrokratia. - -  Tänään - - päättyy ironiseen tai epätoivoiseen huudahdukseen: ”Hah hah, hulluksi ei tulla.”

Kurjissa oloissa ihminen pystyy elämään, hengittämään ja purkautumaan kahden asian kautta: kielen ja seksin. Ja tietysti unelmien, mutta niiden todellisuus ei ole nykyhetkessä. Tänään-romaanin nuori nainen on farkkutehtaassa töissä. Farkut ovat vientitavaraa ja johonkin Italiaan menevän farkkuerän takataskuun nainen sujauttaa tekstin ”Ti aspetto”, odotan sinua. Kun lappunen löytyy, nainen joutuu toistuviin kuulusteluihin. Nainen asuu vinossa tornitalossa juopon Paulin kanssa. Paulin äiti ei hyväksy suhdetta. Naisen uskottu ystävätär Lilli sen sijaan rakastelee isäpuolensa kanssa aina kun siihen tulee tilaisuus:

- -  Seksi ei ole kaunista mutta välttämätöntä, aivan kuten kielikin, jonka kautta avautuu ronski ja sarkastinen suhde ankeaan todellisuuteen.

Myrsky kaatoi, metsuri pilkkoi

Pari aamupäivän tuntia riitti Tapani-myrskyn kaatamien puiden siivoamiseen. Moottorisahaa käytteli rivakka nuori mies, joka ilmestynee kevään tullen uudestaan paikalle. Silloin rakennellaan kivistä jotakin kivaa.

Turhan panttina emme seisseet me vakituiset mökkiläisetkään. Toinen keräsi ja kasasi kuusenhavut melkoiseksi aumaksi, toinen kärräsi pölkyt autokatokseen suojaan sateilta. Joskus tuonnempana joku pilkkoo pölkyt. Risuja riitti jo ennestään sekä pois kuskattavaksi että muulla tavalla näkymättömiin hukattavaksi. Nyt niitä saatiin isosti lisää.

Työrupeama hoideltiin mainiossa säässä. Pikku pakkanen ja lumi suorastaan virkistivät. Onneksi puut kaatuivat vaurioittamatta edes rodoa, paikan ensimmäistä istutusta. Se viihtyy, kuten kuvan keskeltä voi huomata.

Jahka tästä talvenpoikasesta selvitään, päästään uusiin toimiin mökin ympäristössä. Raivaushommia ei enää tarvitse alvariinsa tehdä.

Hiukan voisi hiihdellä hankia hiljalleen talven kuluksi, jos näillä vesisateiden liottamilla alueilla lumipeite suostuisi hiukan karttumaan. Vielä ei edes lammen jääpeite kanna. Kävin kuitenkin jo moikkaamassa suksia kotitaloni varastossa.

Aurajoen valoja

Aurajoelle voi joskus lähteä ihan vain valoja katselemaan. Syksyllä yhtenä merkkivuoden kohokohdista valmistui Myllysilta. Tutut ovat kehuneet paitsi kulkuväylää yleensä myös sen viimeistelyä. Sillan alustan kiiltävät teräslevyt ja upeat valaisimet innostivat minutkin Liedosta asti  iltakävelylle tutuille rannoille. Uljasta näkymää oli hauska kuvata. Tässä yksi otos:

 Kulttuuripääkaupunkivuoden päätteeksi turkulaisia ilahdutettiin erityisillä joulunajan värivaloilla. Ne loistivat Teatterisillalla ja sammutettiin samalla, kun merkkivuosi painui eilen historiaan.

 Juhlavuoden päättäjäisvalaistus komisti muutaman päivän myös viereistä kallioseinämää. Ajelin  sunnuntaina 18.12. vilkaisemaan sitäkin näkymää, mutta kaatosateessa en edes noussut autosta. Onneksi siltavalaistuksen ehti käydä kiireettä ihailemassa vielä joulun jälkeen.

Näillä vanhan vuoden kuvilla toivottelen uuden tervetulleeksi. Onnea tuokoon se mukanaan, jos mahdollista...