Äitiii!!!

Poika ja haikara -piirroselokuva alkaa pommituksen aiheuttamasta tulipalosta Tokiossa sota-aikana. Virallinen traileri avautuu tästä. Viisi tähteä mestaristekijän uutuudelle 2023  antanut Sakri Pölönen intoutui jo arvostelunsa otsikossa perustelemaan ratkaisuaan:

Hayao Miyazakin uusi elokuva on niin hyvä, että sen katsojaksi pääseminen tuntuu etuoikeudelta

Seikkailu yltyy sen verran pelottavaksi, että korkea ikäraja tuntuu sopivalta.

Ikärajaksi on määritelty 12 vuotta.

Hätkähdyttävä alkukohtaus, jossa 12-vuotias Mahito (äänenä Soma Santoki) menettää äitinsä Tokion vuoden 1943 pommituksessa, vääristää kaupunkikuvaa ja tulipaloja pakenevia ihmishahmoja kuin painajaisessa.

Pommituskohtauksessa tavoitettu visuaalinen vaikutelma on erilainen kuin missään muussa Miyazakin elokuvassa ja osoittaa, etteivät Ghiblin animaattorit pelkää kokeilla uutta.

Katsoin hämmästyttävän tarinan telkkarista kotona peräkkäisinä iltoina. Äitinsä menettänyt Mahito muuttaa Tokiosta maalle isänsä ja tämän uuden vaimon, äidin siskon, kanssa. Lammella asuu irvistelevä harmaahaikara. Se osoittautuu linnun asuun ahtautuneeksi peikoksi. Hymyillyttävä yksityiskohta "linnussa" on nokassa paistavat hampaat.

Maria Lättilä pohtii 17.11.2023 Episodissa ohjaajan teemoja:

Poika ja haikara yhdistääkin monia Miyazakin elokuvista tuttuja teemoja. Elokuvassa pohdiskellaan perheen merkitystä, surua, menettämisen tuskaa sekä maailman monia ihmeitä. Miyazaki on aina ollut taidokas kertomaan syvällisiä, merkityksellisiä tarinoita lasten silmien ja seikkailumielisyyden kautta.

Mutta Lättilä on pettynyt animaatioihin ja elokuvan pituuteen, kuten linkin kautta voi lukea. 

Emmi Koivumäki kirjoittaa Film-O-Holicissa, että Miyazakin paluu valkokankaille on juhla silmille. Kolmen ryhmässä arvioitu elokuva saa 3,7 tähteä, pyöristettynä neljä.

Suoraviivaisen tarinan sijaan Poika ja haikara viipyy katoavissa hetkissä ja menetyksen käytävillä.

Jätän selostamatta elokuvan sisällön, koska arvostelijat on hoitaneet homman tuoreeltaan jo 2023 elokuvan ilmestymisvuonna. Kertaan vain muutamia kohtauksia hahmoineen. Varsinkin alkupuolella häärii mummoja, joista yksi heittäytyy Mahiton matkakumppaniksi ja pysyy lopulta mukana pikku nukeksi muuttuneena. Muutkin mummot näkyvät nukkeina, joihin ei ole lupa koskea.

Muistan myös hauskat ja lempeät warawarat, joita kammottavat pelikaaniparvet jahtaavat. Warawarojen hidas tanssi pitkässä kohtauksessa vie niitä kohti korkeuksia, kunnes ahneet pelikaanit ilmaantuvat ahmimaan niitä.

Mahito sattuu näkemään äitipuolensa kävelemässä kohti metsää. Pian kyläläiset, mummot ja pojan isä etsivät nuorta rouvaa. Mahito etsii myös kuollutta äitiään. Ihmeekseen hän löytää oppaakseen hurmaavan tytön, joka kertoo, mistä ovesta poika pääsee omaan maailmaansa ja mikä ovi vie aikaan, jossa tyttö onkin pojan äiti.

Yliluonnollisia käänteitä piisaa häkellyttävässä sadussa. Ja niitä on jaksettu animoida taiten!

Lisää on luvassa, sillä 1942 syntynyt Miyazaki kuulemma valmistelee uutta elokuvaa, vaikka on ollut lopettelemassa uraansa jo pariin kertaan.

Niin paljon muisteltavaa, niin vähän kertomisaikaa

Neil Hardwickin Poistetut kohtaukset Muistelmat -kirjaa himoitsin luettavaksi saman tien, kun siitä ilmestyi arvioita. Ensimmäinen painos vuodelta 2025 myytiin pian loppuun, toinen painos saatiin kauppoihin 2026, samoin pokkaripainos. WSOY kustansi. Käsikirjoituksesta teoksen suomensi Tero Valkonen.

Turun kaupunginkirjastosta kaikki kappaleet kiersivät lainaajalta toiselle, koska varasin opuksen jo alkuvuodesta ja sain sen vasta syyskuun lopulla. Kiitin onneani, kun kirja saapui hollille. Sen kertoja on näet pahassa jamassa, paljon pahemmassa kuin itse parantelemassa murtuneita kylkiluita. Kosketuspintaa tilanteeni kuitenkin tarjosi niin, että hotkaisin kirjan parissa päivässä.

Huima alkutilanne iltapimeällä rollaattorinsa kanssa palvelutalon luiskaa pitkin sisälle yrittäneestä ja lumeen mahalleen tuiskahtaneesta miehestä nostattaa hien otsalle. Taksikuski olisi auttanut, mutta sai mennä menojaan, kun piti selvitä loppumetrit itse. Puhelin jossain taskussa ulottumattomissa, samoin turvanappi, jollaisella itse hankin välttämättömän avun vartissa suistuttuani lattialle ja kolhittuani kylkeni.

Pää kaatujalla kuitenkin pelaa, vaikka lumi tunkee suuhun. Mieleen tulvii jos jotakin elämän varrelta. Muistot risteilevät. Sivulla 180 vastaan tulee

Odottamaton ajatus: entäpä jos en teekään kuolemaa? Olen kaatumisesta lähtien odottanut kuolevani, mutta entäpä jos se ei olekaan totta? Mitä jos joku toinen asukas kaatuu matkalla vessaan, aktivoi turvarannekkeensa ja ambulanssiporukka päättää tulla etuoven sijaan puutarhan kautta sisään? Maineestaan tarkka palvelutalo suosii yksityistä ambulanssifirmaa, joka pitää matalaa profiilia, ei mitään vilkkuvaloja eikä sireenejä, sisäänkin tullaan takakautta, jottei herätetä huomiota. Minut siis löydettäisiin.

Loppusivuilla kertoja myöntää ehkä keksineensä lumeen kaatumisen tai ainakin kuolemisensa, minkä lukija kirja hyppysissään on hyvillään tiennyt kaiken aikaa. Eihän opus ole tyhjästä syntynyt, vaan elämänmittaisista kokemuksista niin työssä kuin yksityisesti kurjassa avioliitossa ja lapsuusperheen koleassa ilmapiirissä. Siitä nerokas poika tempaistiin 11-vuotiaana yksityiskouluun. Lumessa rähmällään makaaminen kehystää saavutusten muistelemista niin teattereiden näyttämöillä kuin TV-sarjoissa. Kertoja on se, joka toi Englannista Suomeen sitcom-esitykset, joista itsekin olen nauttinut takavuosikymmeninä. Kudelman säikeinä vilistävät välähdykset yksityisistä kokemuksista, jotka solmiutuvat ohjauksiin, näyttelijöihin, palkintoihin. Tiheään toistuu nimien kohdalla tämä tosiseikka:(ikävä kyllä ei enää keskuudessamme)

Nyt suhtaudun kipuilevaan kylkeeni ironisesti irvistellen vähän Hardwickin malliin. Kiitos taidokkaasti limitetyistä tarinoista, joista hahmottuu ilmeikäs kuva Suomeen asettuneesta "Niilosta".

Otsikko on suora lainaus sivulta 194. Siinä kohdassa kertoja on jo hyvän aikaa maannut pissalätäkössään. Apua ei ole näköpiirissä, mutta muistoja vilahtelee toisiinsa törmäillen. Yhä ne odottavat kerrottavaksi pääsemistä...

 

Tommi Kinnunen, Pitkä aukea

 

Tommi Kinnusen uusimman romaanin, Pitkä aukea (WSOY 2026), ilmestyessä kirjakauppaan Turussa, tietty Leena oli paikalla ja osti tuoreen opuksen. Se pakattiin lahjakääreeseen, joka ojennettiin minulle samana päivänä lounaalla Saga Kaskenniityssä. Saatesanoiksi lausuttiin kiitokset Suomen Kuvalehdistä. Niitä nimittäin minä olen jo pitkään sujauttanut Leenan ja hänen miehensä postilaatikkoon. He sitten hoitavat luetut lehdet jatkoon.

Ennakkoon oli varmistettu, luenko Kinnusta. Tottahan toki. Olen lukenut lähes koko hänen tuotantonsa. Kaarnan hommasin hollille sellaisena päivänä, jolloin bussin ikkunasta näin Kinnusen askeltavan kohti Luostarinvuoren lukiota, työpaikkaansa. Tunsin kollegiaalista ylpeyttä, olenhan itsekin uurastanut äidinkielen opetuksen parissa.

Pitkä aukea on saanut alaotsikokseen Rakkaustarina. Romaani tosiaan kertoo Löytövaaran Johanneksen ja Kaarinan avioliitosta tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Lukemistani tosin häiritsivät murtuneet kylkiluut. Puolivälissä romaania jätin lukemisen kipujen takia, kunnes ne hiukan hellittivät ja pystyin jatkamaan. Alku oli kerrattava, että pääsin kärryille ja ymmärsin loppuratkaisun pyörtävän alkuasetelmaan. Muistisairas Johanneshan kertoo itse tarinaansa kuoleman liikkuessa lähistöllä. Kaarina on mennyt edeltä.

Kinnunen on kovien naiskohtaloiden kuvaajana ansioitunut. Johanneksen itsensä valitsema morsian Pohjanmaalta joutuu Kuusamossa kovaan kouluun anopin talossa. Kaarina jaksaa, kun on Johannes. Heidän rakkautensa kestää ilkeän anopin otteet. 

Olen vielä siinä määrin toipilas, etten ryhdy kuvailemaan enkä tulkitsemaan sukutarinaa. Pitäisi muistaa yhtä ja toista aiemmistakin romaaneista. Niistä olen kirjoittanut ja varmasti liittänyt mukaan linkkejä. Pitkän aukean ilmestymispäivänä Turun Sanomat julkaisi mittavan arvion kirjasta. Tähän kuitenkin kopioin otteen Hesarissa ilmestyneestä Vesa Rantaman arvostelusta:

Koillis-Suomen ja sotien jättämien arpien kuvaaja on harvinaisuus, kansansuosikki palkintoraatien ja kriitikoiden makuun. Hän on sekä lukijan oman sukuhistorian peili että pelkistetyn, modernistisen romaaniestetiikan jatkaja.

Kaikki tämä maailmassa, jossa sekä lukevaa kansaa että kriitikoita on selvästi viime vuosisataa vähemmän.

Tässä kuitenkin linkki juttuun, jonka kirjoitin luettuani Kaarnan. Tämä vie juttuun Neljän tien risteyksestä ja tämä vaellusromaaniin nimeltä Ei tiennyt katuvansa.

Kirjojen kuisketta -blogissa ilmestyi Pitkästä aukeasta tämä juttu. Suosittelen.

Nuoruuden vaikeudet, entä vanhuuden?

 

Yle tarjoaa 100-vuotislahjoina muun muassa leffoja eri vuosikymmeniltä. Katsoin vuoden 1966 hitin Käpy selän alla kuin kaikuna omastakin nuoruudesta. Korvissa soivat yhä leffan ihanat laulut, tietysti (!) Kaj Chydeniuksen pääosin Marja-Leena Mikkolan runoihin säveltäminä. Ohjaaja Mikko Niskanen vilahtaa tanssilavakohtauksessa pakit saavana tanssiin hakijana.

Kesäiset maisemat herkistävät. Digiajan keinoin kuvat ovat tarkkoja, mutta dialogeista ei hevin saa selvää. Osuutensa lienee silläkin, että oma kuuloni lienee melkoisen kulunut vuosikymmenten mittaan.

Silti ymmärsin hyvin, kuinka ratkaisevia kokemuksia neljästä nuoresta jokainen sai metsäretkeltään. Mieleen painui varsinkin Pekka Autiovuoren esittämän Timpan repliikki, jonka mukaan nuoruus on kuulemma elämän parasta aikaa. Tuoreet, kipeät kokemukset mielessä Timppa pohtii, kuinka helevetin hankalaa onkaan vanhuus. Helppoa ei ole vanhuuskaan, todistan viimeisimmän kokemukseni perusteella, sillä poden kolmatta viikkoa kivuliaita fyysisiä vaivoja. Neljä kylkiluuta näet murtui, kun yöllä vanhusten tapaan suistuin vessasta palatessa sängyn laidalta lattialle ja iskin kylkeni yöpöydän jalkaan. 

Parasta toipilaan jättää enemmät pinnistelyt ja tarjota edes yksi linkki, joka vie kelpo arviointiin leffasta.

Jakaranda vie Ruandaan

 

Sytyin hankkimaan Gaël Fayen Jakaranda-romaanin e-version tämän blogijutun luettuani. Suosittelen avaamaan linkin. Teksti kattaa kirjasta olennaisen. Lisävahvistusta tarjoaa tämä blogijuttu.  

Niinpä tarkastelen kansikuva, jossa näkyy iso puu ja kaksi ihmishahmoa: toinen puun latvassa, toinen oksien alla maan pinnalla. Asetelma kertoo vahvistuvasta säikeestä eri sukupolvien välillä. Puu tarjoaa suojapaikan Stella-tytölle. Milan-eno puun alla on se, jonka kanssa tyttö voi puhua, kun rakas Rosalie-mummo kuolee eikä äiti kiireiltään ehdi paneutua tyttäreensä. Mummo on kertonut tarinoita Stellalle, joka vartuttuaan ottaa asiakseen kirjoittaa kaiken julkaistavaksi enon avustamana. Paikallinen historia ei unohdu.

Suomeksi kirjan käänsi Einari Aaltonen (1972–2025) viimeisenä työnään. Se ilmestyi kauppoihin alkuvuodesta 2026 ja huomattiin oitis. Hesarissa 27.6. Antti Majander puhuttelee lukijoita isosti jo otsikolla:

Kansan­murhasta kertova romaani on niin taitava, että se kuvaa myös hetkeä tässä ja nyt

Postuumisti julkaistu suomennos on niin taitavaa työtä, että unohtaa lukevansa käännöskirjaa.

Hataria muistikuvia alkoi päässäni hahmottua Ruandassa velloneesta kansamurhasta, kun kirjan keskeisin henkilö Milan vie lukijan mukanaan Ranskasta Kigaliin, Ruandan pääkaupunkiin. Hän etsii äitinsä sukulaisia, joista äiti on tyystin vaiennut. Jokunen on yhä hengissä. Käy ilmi, että äiti on alkuisin tutsi, siis niitä, joita hutut tuhansittain tappoivat. Nettihauin etsin lisätietoja. Tarkistin myös Google Earthista Ruandan sijainnin ja kuljeskelin Kigalin kaduilla. Rakennukset näyttävät hyväkuntoisilta, kadut siisteiltä. Hurmeisen ajan jäljet on korjattu. Kirjassa Milan huomaa ympäristön kohentumisen oltuaan poissa Ruandasta muutaman vuoden ensi käynnin jälkeen.

Kaiken kaikkiaan Fayen Jakaranda herätti tarpeen tietää selvää Afrikan eri osista. Selvä se, että tartuin äskettäin telkkarista tulleeseen dokumenttiin Viimeinen kotimaa, Icebreakersin tuotantoa:

Dokumenttielokuvassa Viimeinen kotimaa tapaamme kolme ikääntynyttä maahanmuuttajaa: Justine on eläkkeellä oleva apteekkari Ugandasta, Sisto pakolainen Etelä-Sudanista ja Ben Allal marokkolainen taiteilija. Kaikki kolme ovat asuneet lähes koko aikuisikänsä Suomessa. Vanhuudessa elämä järkkyy: on sairautta, yksinäisyyttä ja haurastuvat muistot vanhasta kotimaasta. Elämä kuitenkin jatkuu ja elämänhalu kannattelee. Kaukana juuristaan miehet joutuvat miettimään, miten haluavat viettää jäljellä olevat vuotensa.

Vanhuksena itsekin tajuan, mistä dokumentissa on kyse, vaikken ole menettänyt tuttuja ympyröitäni. Luen ja katson aihepiiristä lisää. Kiitos herätteistä!

 

Valmiina huomiseen

 

Italialainen elokuva vuodelta 2023 vangitsi katsojansa samaan tapaan kuin kuuluisat neorealistiset edeltäjänsä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kyseessä on Ainahan on huominen. Italiassa se oli ilmestymisvuotensa katsotuin elokuva ja kertoo oloista Roomassa amerikkalaisten yhä valvoessa paikallisia suursodan päättyessä 1945. 

Pääosan esittäjä Paola Cortellesi hätkähdyttää paitsi perheenäiti-Lidiana myös leffan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Aviomies (Valerio Mastandrea) läimii ja nolaa vaimoaan niin, että paikoin oli pidettävä katselussa taukoja. Vaimon kantaessa vähiä tienestejään miehelle aloin nikotella. Kaamea appiukko (Giorgio Colangeli) vallitsee sängystä käsin yhtä perheen huonetta ja osoittaa, mistä poika on oppinut naisen halveksunnan kaikkine vivahteineen. Lähes aikuinen tytär (Romana Maggiora Vergano) ei ymmärrä alistuvaista äitiään. Kiukkua lisää se, että tyttö joutuu nukkumaan samassa huoneessa pikkuveljiensä kanssa. Hän ei huomaa uhkaa äitinsä kohtalon jakamisesta, kun suostuu kihlakumppaniksi öykkäriksi osoittautuvalle pojalle. Tytön onneksi kihlaus kariutuu, mikä leffassa esitetään farssimaisten kohtausten tuloksena.

Lisää juonen käänteitä ja arvioita elokuvasta saa luettavakseen tästä, tästä ja tästä linkistä ilman maksumuuria. Jatkan itsekin vielä juttua juonikuvioista, sillä seurasin toiveikkaana, kuinka Lidia silloin tällöin tapaa autokorjaamon miellyttävää miestä. Kummallakin vanha suola janottaa, mutta varsinkaan Lidia ei rohkene irrottautua perheestään. Mies on muuttamassa pois, kunnes tosiaan häipyy. 

Mahdollisuuksia Lidialla olisi ollut myös vaikkapa tutustua amerikkalaiseen sotilaaseen. Kielimuurin takaakin mies ilmaisee ihastuksensa Lidiaan. Samoin jotkut naapurit ja torikauppiaat muodostavat turvaverkon, johon Lidia voi tarvittaessa luottaa. Mutta, mutta – kelpo vaimona Lidia pysyy perheessä.

Kaiken aikaa korvissa soi elokuvan musiikki ja silmissä väikkyy hienoja mustavalkoisia kuvia, joissa kohtaukset esitetään punnittuina koreografioina. Kotona tosin toistuu kaavamaisesti pikkupoikien kohellus siinä määrin, että epäilen ohjaajan herpaantuneen poikien kanssa.

Loppua kohden parituntinen elokuva tiivistyy tavalla, joka näyttää, kuinka huominen tosiaan voi olla naisille eilistä parempi. Käydään näet suurin joukoin äänestämässä, kun sellainen vaalikelpoisuuden lisäksi vihdoin 1945 on mahdollista Italiassakin. Lidian öykkäröivä aviomies menettää mahtinsa, kun taas äiti ja tytär löytävät toistensa hymyilevät silmät väkijoukosta. Kumpikin tietää, ettei enää ihan helposti alistu kenenkään vallankäyttöön.

Minusta elokuvan suursuosio Italiassa kertoo, että maassa on ollut paljon kaikupohjaa paljastaa naisiin kohdistunut alistaminen ja näyttää machoilevien ukkojen törkeys.

Dalva, äidiltä kaapattu

 

Kuva: © Stephanie Branchu / Angel Distribution A/S

Areenasta on jo poistunut elokuva, josta yhä löytyy tämä luonnehdinta:

12-vuotiaan Dalvan elämä mullistuu, kun eräänä päivänä poliisit rynnäköivät sisälle ja vievät hänet koulukotiin. Rakas isä paljastuukin hirviöksi ja Dalvan on aloitettava lapsuus uudelleen. Cannesissa palkittu elokuva. Pääosissa: Zelda Samson, Alexis Manenti ja Fanta Guirassy. Ohjaus: Emmanuelle Nicot. (Ranska 2022)

Onneksi tallensin sen, kun se oli nähtävissä viikon verran helmikuussa. Teatterilevitykseen Dalva ei näet päässyt Suomessa lainkaan. Eilen istua tapitin leffan ja sain miettimisen aiheita. Samalla huomaan, kuinka erään tietyn kirjan lukeminen lykkääntyy lykkääntymistään.

Oli hämmentävää nähdä 12-vuotias vietteleväksi pukeutuneena. Sellaiseksi isä oli opastanut tyttärensä. Avioerossa oli sovittu yhteishuoltajuudesta, mutta isä ottikin ja kaappasi 6-vuotiaan tyttärensä ensi tapaamisella. Äiti ei ollut sen koomin nähnyt lastaan, joka luuli äidin jättäneen perheensä. Niin isä oli uskotellut. Tyttö ei myöskään päässyt kouluun, vaan isä opetti häntä kotona. Muutettiin usein paikasta toiseen, kunnes lopulta naapurit havahtuivat tekemään huoli-ilmoituksen tytöstä isänsä huomassa.

Täysin isäänsä kiinnittynyt lapsi raivosi suostumatta mihinkään puheisiin kenenkään kanssa, kun poliisit olivat vieneet isä. Turvakodin ohjaajat olivat lapsen kanssa pitkään pulassa. Huonekaveriksi Dalvalle järjestyi kookas, musta ja ronskipuheinen Samia. Rankkojen kokemusten muovaama Samia onkin se, joka ensimmäiseksi huomaa, miten säikähtäneen Dalvan saa raottamaan kuortaan. Tupakansavua ovenrakoon puhaltamalla Samia erehdyttää Dalvaa luulemaan savua tulipaloksi ja tämä puhuu Samian kanssa. Kaappi oli ennenkin ollut lapsen turvapaikka.

Häkellyttävää oli myös nähdä muita koulukodin lapsia pihalla leikkimässä, sillä Dalva ei ollut tottunut lapsiin eikä leikkeihin. Hänet kuitenkin otettiin piiriin mukaan, samoin Samia. Pojat kiinnostuivat nätistä tytöstä, joka oli herkkä keimailemaan.

Äkkiarvaamatta tilanteet turvakodissa heilahtelevat Dalvalle niin ylivoimaisiksi, ettei hän pysty syömään tai hänen on juostava päättömästi karkuun. Hädin tuskin ohjaaja ehtii pelastamaan tytön joutumasta auton kolhaisemaksi.

Kiihkeää vastarintaa Dalva tekee myös silloin, kun puhutaan äidistä. Pikku hiljaa lapsi suostuu siihen, että äiti tulee koulukotiin tapaamaan tytärtään. Käsi koskettaa toista. Ja katsoja tajuaa kosketuksen valtavuuden.

Tiukalle ottaa myös luopuminen isälle rakkaasta femme fatale -hahmosta värjättyine hiuksineen. Muodonmuutoksessa auttaa sekä ohjaaja että kämppäkaveri Samia, jolta Dalva kuulee suorasukaisimmat kommentit. Ne kirkastuvat Dalvan mielessä oivalluksiksi ja välittyvät myös elokuvan katsojalle, kiitos taitavan ohjaajan.

Huostaanotto turvakotiin jää lyhyeksi vaiheeksi Dalvan elämässä, kun luottamus äitiin vahvistuu. Dalva kysyy äidiltään, mitä työtä tämä tekee. Entä onko äidillä muita lapsia. Äiti kertoo olevansa toistaiseksi tarjoilija, mutta aloittaa syksyllä lähihoitajaopinnot. Dalva kuulee myös, että hänellä on parivuotias pikkuveli. Äiti ei ole naimissa, mutta hänen kumppaninsa ja pikkupojan isä asuu perheensä kanssa. Siihen perheeseen Dalvakin kuuluu.

Tarina päättyy oikeudenistuntoon, johon Dalva saapuu yhdessä äitinsä ja asianajan kanssa. Nolo isä ohjataan syytetyn paikalle lasin taakse. Hän nostaa katseensa ja näkee entisen vaimonsa yhdessä tyttären kanssa. Tytär näyttää siltä kuin kuka tahansa 12-vuotias, hän ei asullaan enää julista olevansa pedofiilin uhri. 

Elokuva päättyy hetkeen, jolloin kaappausvyyhtiä aletaan selvittää ja isä tuomitaan. 

Puolitoistatuntinen elokuva tarjosi pätevän tulkinnan kipeästä aiheesta. Ihmettelen taas kuten äskettäin näkemässäni irlantilaisleffassa, kuinka lapsi pystyy näyttelemään ikäistään hahmoa perin juurin uskottavasti. Aikuisten rooleissakin esiintyy taitavia tekijöitä. Eipä ole suotta palkittu tätäkään elokuvaa.