Palestiina ja Israel – loputonta sotaa?

 

Näinä levottomina aikoina Timo R. Stewart on tullut tutuksi ruutukasvoksi erityisesti Gazan sodan takia. Niinpä minäkin heräsin ostamaan alan asiantuntijan tuoreen teoksen Palestiina ja Israel Historia karttoina. (Gummerus 2025). Sivuja on 280 jaettuna 25 lukuun. Jokaisen alusta löytyy kartta.

Mitä opin?  

Kartat tarjoavat kuvia kohteesta sen mukaisesti, mitä ja miten kuvataan, mitä jätetään pois.  Ikivanhat tarinat kuultavat piirroksista, samoin tekijän ja tilaajan näkökulma. Kartta kartalta Palestiinaksi pitkään mielletyltä alueelta lisääntyvät merkinnät orastavasta Israelista, vaikka omana valtiona se on tunnettu vasta toukokuusta 1948. Juutalaisten muutto alueelle kasvoi 1800-luvun lopun pienistä joukoista valtavaksi vyöryksi II maailmansodan kauheuksien tultua yleiseen tietoon. Sittemmin myös aluelaajennukset ovat levittäytyneet yhä uusien laittomien siirtokuntien myötä. Israelin hallituksen karttapalvelun kartassa Israel kattaa koko entisen Palestiinan mandaatin sekä Israelin 1967 Syyrialta valloittaman ja 1981 itseensä liittämän miehitetyn Golanin alueen. 

Vanhoissa kartoissa Jerusalemin keskeisyys korostuu. Selkeimmin se näkyy 1500-luvun lopun kolmiapilan mallisessa kartassa. Siinä Eurooppa, Aasia ja Afrikka ovat saaneet oman lehdykkänsä. Jerusalem kiinnittää ne toisiinsa. Uusi maailma pilkottaa vasemmassa alanurkassa. Tämä vanhin esitelty kartta on peräisin Pyhien matkaoppaasta. 

Runsaat sata vuotta myöhemmin on julkaistu kartta Kanaaninmaan valtauksesta. Ensimmäinen kahdesta rukoussuunnasta on esillä kirjasta Maailman peili (1732). Se näyttää Arabian niemimaan.

Palestiinan maantiede -kirjasta  (1852) voi katsoa, mikä alue Pyhässä maassa on Palestiinaa. Sitten puhuvat kivet kartassa Läntisestä Palestiinasta (1877). Seuraava kartta esittelee itäistä kysymystä Euroopassa ja Aasiassa (1886). On puhe Turkista Euroopan sairaana miehenä. Vuoden 1889 kartta on löytynyt kirjasta Palestiina.

Suomessa julkaistiin 1908 Kansakoulun karttakirja, joka välittämä kuva Palestiinasta kirjasi Raamatussa nimettyjä paikkoja nimineen yhä oleviksi. Se oli kuin viidennen evankeliumin toteutuma, Raamatussa esitetty lupaus omasta maasta juutalaisille. Karttakirjaa ei päivitetty vuosikymmeniin. Seuraa useita lukuja, joissa tarkastellaan, kuinka brittien tuella lunastettiin maita Israelille. 

Sionistinen liike osti maata ja pyrki tukemaan maahanmuuttoa, jotta juutalaiset pääsisivät enemmistöasemaan. Palestiinalaiset eivät puolestaan halunneet jäädä vähemmistöksi omassa maassaan. (133)

Juutalaisista osa painotti, että heidän oikeutensa Israelin maahan meni arabien oikeuksien edelle. Varauduttiin lunastamaan maa väkivalloin. Julisteissa Jordan-virran kaksi rantaa esitettiinkin yhtenäisensä Israelin sinivärillä merkittynä alueena.

Ensimmäinen jakosuunnitelma näkyy kartassa sivulla 154 ja tunnetaan hänen majesteettinsa Edvard VIII:n nimittämän ja lordi Robert Peelin johtaman komission ehdotuksena Palestiinan poliittisten ristiriitojen ratkaisemiseksi. Britit reagoivat, kun palestiinalaiset järjestivät yleislakon ja osallistuivat suurmielenosoituksiin.  

Tilanne kehittyi pian avoimeksi kansannousuksi  ja hyökkäyksiksi sekä Britannian mandaattihallintoa että juutalaisia vastaan. Tuolloin käynnistynyt tapahtumasarja tunnettiin myöhemmin vuosien 1936–1939 suurena arabikapinana tai arabiaksi suurena Palestiinan vallankumouksena. (155)

Väkivalta roihahtaa alueella yhä uudestaan. Milloin palestiinalaiset hyökkäävät ja kaappaavat panttivankeja, milloin vahvasti aseistautunut Israel kostaa ja ruhjoo Gazan aluetta ihmisineen. Tilanne tuntuu toivottomalta. Luvussa 25 Palestiina / Israel Stewart pohtii kolmatta vaihtoehtoa kahden valtion mallin tilalle, koska juutalaiset perustavat vaatimuksensa Vanhaan testamenttiin eivätkä hevin tunnusta mitään aluetta palestiinalaisten omaksi.  Kumpikin puoli käyttää karttoja kantojensa perustelemiseksi. Olisiko siis mahdollista päätyä yhteen valtioon, jonka kansalaiset olisivat sekä juutalaisia että arabeja ynnä muita maan kansalaisuuden saaneita?  Kaikkia sitoisivat samat oikeudet ja velvollisuudet. 

Jatkan pohdiskelua: Muurit ja tiet tarkastuspisteineen naapurusten väliltä purettaisiin, tieyhteydet rakennettaisiin kaikkia palveleviksi, kouluissa opiskeltaisiin naapurusten kulttuuria ja kieliä, taloutta vahvistettaisiin yhteistyössä, sodassa traumatisoituneita ihmisiä autettaisiin. Toiveajattelua kaiketi. Nykyuutisten valossa tuntuu mahdottomalta lopettaa vihanpito ja väkivaltaiset iskut puolin ja toisin. Lienee yhtä mahdotonta kuin ihmiskunnan ajoittaiset unelmat pysyvästä rauhasta kaikkialla maailmassa. Väkivaltahan tunnustetaan ihmislajin ominaisuudeksi.

Täydennyksesi lisään vielä, että lokakuun 10. Gazaan saatiin Yhdysvaltain johdolla jonkinlainen tulitauko panttivankien vaihtoineen. Marraskuun 24. Ylen Kulttuuriykkösessä ruodittiin asiantuntijavoimin kysymystä: Miten mediat ovat onnistuneet Gazan sodan uutisoinnissa?  Vastauksista kävi ilmi, että yhden valtion malli on palestiinalaisten tavoite. Suosittelen kuunneltavaksi.

 

Asiasisällöltään runsasta Stewartin kirjaa oli helppo lukea, sillä luvut ovat lyhyitä ja niiden alusta löytyy kartan lisäksi selkeä johdanto. Otsikkojakin kiittelen. Useimmista kartoista saati paikannimistä en tosin saanut selvää suurennuslasillakaan. Huomasin myös, että kirjoittaja olisi hyötynyt korjauslukemisesta. Muun muassa tilkesanoja olisi joutanut poistettavaksi.

Suosittelen yhtä lailla Terhi Törmälehdon Israel-aiheista romaania He ovat suolaa ja valoa, joka sai paljon huomiota viime vuonna. Siitä kirjoitin tämän blogijutun.

***

Kysyin vielä Copilot-tekoälyltä, milloin ja miksi Jerusalem hävitettiin. Tässä vastaus:

Jerusalem hävitettiin kahdesti: ensin babylonialaisten toimesta vuonna 587/586 eaa. ja myöhemmin roomalaisten toimesta vuonna 70 jaa. Molemmilla kerroilla syynä oli kapina suurvaltaa vastaan, mikä johti kaupungin tuhoon ja temppelin hävittämiseen.

 Ensimmäinen hävitys (587/586 eaa.)

- Aika: Babylonian kuningas Nebukadnessar tuhosi Jerusalemin vuonna 587/586 eaa. (lähteistä riippuen).

- Syy: Juudan kuningas Sidkia kapinoi Babylonian valtaa vastaan. Tämä johti Babylonian armeijan piiritykseen ja lopulta kaupungin tuhoon.

- Seuraukset:

- Ensimmäinen temppeli poltettiin.

- Juudan kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan.

- Raamatun mukaan tapahtuma nähtiin Jumalan rangaistuksena kansan uskottomuudesta.

Toinen hävitys (70 jaa.)

- Aika: Rooman armeija, keisari Vespasianuksen pojan Tituksen johdolla, valtasi Jerusalemin viiden kuukauden piirityksen jälkeen vuonna 70 jaa..

- Syy: Juutalaiset kapinoivat Rooman valtaa vastaan ensimmäisen juutalaissodan aikana (66–73 jaa.).

- Seuraukset:

- Kaupunki tuhottiin laajasti.

- Toinen temppeli poltettiin ja hävitettiin, mikä merkitsi juutalaisille valtavaa uskonnollista ja kulttuurista katastrofia.

- Arvioiden mukaan kymmeniä tuhansia ihmisiä kuoli, ja suuri osa väestöstä joutui orjuuteen tai hajaantui.

- Juutalainen historioitsija Flavius Josephus kuvasi tapahtumaa yksityiskohtaisesti.

Merkitys

- Babylonian hävitys johti pakkosiirtolaisuuteen ja synnytti juutalaisen diasporan ensimmäisen aallon.

- Roomalaisten hävitys katkaisi temppelijumalanpalveluksen perinteen ja johti rabbiinisen juutalaisuuden syntyyn.

- Molemmat tapahtumat ovat keskeisiä juutalaisessa ja kristillisessä historiassa, ja niitä pidetään käännekohtina Lähi-idän uskonnollisessa ja poliittisessa kehityksessä.

Kesä ilman kevättä

 

Kuinka voikaan elokuva pitää otteessaan yli kolmen tunnin pituudesta huolimatta! Ihmeeltä tuntuu myös se, että katsoja pannaan heti alkuun seuraamaan lumessa rämpivää miestä. Talopahanen häämöttää kaukana. Jokin tilanteessa vaati jatkamaan katsomista: mitähän tästä seuraa?

Lehtikritiikin innostamana tulin tallentaneeksi Kesä ilman kevättä -leffan ja katsoneeksi sen kahdessa erässä peräkkäisinä iltoina. Ohjaaja Nuri Bilge Ceylan. (Kuru Otlar Üstune, Turkki 2023) mainitaan kuuluisaksi ja palkituksi. Käsikirjoittajana on toiminut hänen vaimonsa. Lisää tietoja löytyy muun muassa tästä.

Aika lailla olen miettinyt arkisen oloista elokuvaa ihmisineen. Tiiviisti kerrottuna tarjoilen otteita leffasta ja omista pohdiskeluistani:

Keski-ikäinen, perheetön taideaineiden opettaja Samet (Deniz Celiloǧlu) on palaamassa lomalta. Työ koulussa odottaa. Neljäs vuosi viheliäisessä peräkylässä Koillis-Turkissa tietää kuitenkin mahdollisuutta hankkiutua opettajan virkaan vaikkapa Istambuliin, ellei mitään poikkipuolista sattuisi.

Samet ja hänen kämppäkaverinsa ja kollegansa Kenan (Musab Ekici) pörräävät saman nuoren naisen, Nurayn (Merve Dizdar) ympärillä. Tämä on menettänyt toisen jalkansa vapaustaistelijana. Proteesin turvin hän kävelee hiukan ontuen, työskentelee englannin opettajana ja asuu vanhempiensa luona.

Talvi jatkuu, ei tietoakaan keväästä. Miehet rämpivät vuoripurolle noutamaan itselleen juomavettä, mikä pakottaa sinnittelemään. 

Nurayn tavatessa sattumalta Sametin hän kutsuu molemmat miehet kotiinsa ja lupaa tarjota aterian. Samet jättää kertomatta kutsusta Kenanille ja menee yksin kukkapaketti käsissä naisen luo. Vanhemmat eivät ole paikalla, kuten jo ennakkoon oli ollut puhetta. 

Ilmassa väreilee kolmiodraama, sillä Nuray ei ota hyväksyäkseen Kenanin poissaoloa. Samet saa tuta naisen vahvuuden, kun Nuray suorasukaisesti haastaa miehen toiminnan ja paljastaa sen taustalta löysän ajattelun. Tiukka keskustelu jatkuu jatkumistaan. Naisen sänkyyn Samet kuitenkin pääsee kuin testinä siitä, miten mies sietää naisen amputoitua jalkaa. Aamun koittaessa ollaan levollisesti sovussa. Samet joutuu tunnustamaan kämppäkaverilleen, missä vietti yönsä. Mies ei tietenkään kerro, että Nuray oli kutsunut heidät molemmat aterialle.

Katsoja tajuaa, että olosuhteitaan valittelevasta miehestä ei taida olla muuhun kuin pikku häijyyksiin muita kohtaan. 

Kuva saa lisää nurjia sävyjä koululuokan tapahtumista. Samet lampsii oppilaiden eteen rennosti niitä näitä jutustellen, suosii selvästi yhtä tyttöä, minkä muut tohtivat ilmaista ääneen. Kahden kesken Samet jopa sujauttaa suosikki-Sevimille (Ece Baǧci) pienen peilirasian tuliaisena lomalta. 

Yllättäen luokkaan pyyhältää useita aikuisia ja tutkii oppilaiden reput. Niistä takavarikoidaan muun muassa Sevimin saama kirje. Se päätyy Sametin käsiin. Kun tyttö pyytää kirjettä takaisin, opettaja ei anna, vaan väittää repineensä sen. Seuraa kosto.

Kaksi tyttöä liittoutuu ja ilmoittaa rehtorille Sametin ja myös Kenanin kosketelleen heitä sopimattomasti. Seuraa kiivas tutkinta kuulusteluineen ja ylempien kouluviranomaisten hälyttäminen paikalle.

Räntää satelee...

Nähdään myös alakuloisten miesten istumista kauppiaan luona. Ryypiskellään. Kauppias haukkuu porukkaan sujahtaneen poikansa luuhaamisesta terroristien kanssa. Poika kokee Nurayn tavoin osallistuvansa kurdien vapauttamiseen. Illan pimeydessä lähekkäin kyhjöttävät miehet tarjoavat koskettavan näkymän paikallisiin oloihin. Talvi tuntuu nujertavan ihmiset. Kesän jo tehdessä tuloaan Samet toimii kelpo opettajan tavoin, kun tapaa Sevimin. Tyttö yrittää vielä sulkea oven kiusoitellakseen opettajaansa, mutta Samet estää sen selväsanaisesti. Pelit on pelattu. 

Ihmeellisenä pitkään liukuvana kuvana lumisuus hellittää ja viherrys lisääntyy. Talvesta siirrytään suoraan kesään. Maisema avartuu jokiuomaan, vuorille. Kenan ehdottaa retkeä antiikin ajoista tunnettuun paikkaan. Nuray lähtee mukaan. Sametissa tuntuu tältäkin osin tapahtuneen muutos, sillä hän ei enää pyri omimaan Nurayta, vaan lähtee omille teilleen. Kenan ja Nuray jäävät kahden.

Maiseman jylhyys siirtyy katsojaan, musiikki kohottaa luottamaan tulevaisuuteen...

Sotatrauman pakahduttama

 

Kummallista, että vasta nyt tulin lukeneeksi Tommi Kinnusen Kaarnan (WSOY 2024), Finlandia-ehdokkaaksi ilmestymisvuonna valikoituneen romaanin.  Ostin sen e-versiona ja luin uuden tietokoneen ruudulta, mikä kesytti minut luottamaan tähänkin mahdollisuuteen nauttia kirjallisuudesta. 

Useat aiemmat Kinnusen teokset olen lukenut tuoreeltaan sekä istunut yleisön joukossa kuuntelemassa hänen kirjaesittelyjään. Paljon mies on ehtinyt luoda tekstiä päivittäisen äidinkielen opetuksen ohessa.  Käsittelyä vaativia aiheita on riittänyt Kuusamon maisemista ja siellä eläneiden kohtaloista sotavuosina.

Romaanin alkusivulla lukee: Särjetyille. Tietoteksti vanhan männyn paksusta pintakerroksesta, kilpikaarnasta, joka suojaa jälsikerrosta metsäpaloilta, virittää lukijan pohtimaan, kuka henkilöistä on kasvattanut suojakseen paksun kerroksen kuin honka kaarnan. Pian selviää, että kyseessä on syrjäseudulle tahtomattaan juuttunut Laina ja jokin hänet mykistänyt kokemus. Sen koko kauheus käy ilmi vasta romaanin lopussa. Lukija kyllä aavistaa, mistä on kyse ja miksi Laina riehuu, raivoaa kykenemättä päästämään ketään lähelleen. 

Suvi Ahola kirjoittaa Hesarissa 25.4.2024:

Tiiviiseen romaaniin mahtuu monta aikatasoa, yhteiskunnallista tilannetta, kohtaloa ja teemaa.

Se on yllätyksellinen perhetarina, traaginen naismuotokuva ja läpileikkaus Suomen kehittymisestä. Lisäksi se sisältää palasen autenttista, pitkään vaiettua sotahistoriaa.

Yllättävät siirtymät ovatkin romaanin idea. Leppeästä nykyhetkestä leikataan aina äkisti sotaan tai sitä seuraavaan ankeuteen, ja näin Kinnunen luo taas kerran syvän ja ymmärtävän katseen sodan kokeneiden ihmisten traumoihin.

Romaanin esitetyssä nykyisyydessä eletään kuolemaa odottavissa tunnelmissa. Kolme Lainan kanssa varttunutta ovat koolla vanhassa kotipaikassa. Laina on sieltä jo poissa sairaalaan vietynä. Etelä-Suomeen aikuiselämänsä rakentaneet kaksossiskot lentävät Kuusamoon, serkkupoika Martti, kasvinkumppani, on heitä vastassa ja valmiina vieraanvaraisuuteen. Siskokset kuitenkin ilmoittavat asuvansa hotellissa.

Jossain määrin yhdessä kasvaneet juttelevat muistoista kotoaan. Martti jää ulkopuoliseksi, kuten jo lapsena.

Groteskeja piirteitä kerronta saa, kun siskokset rupeavat jakamaan pesää, vaikka äiti yhä elää. Martti pysyy pettämättömän rauhallisena. Samoin käy hautausjärjestelyjä pohdittaessa. Lopulta kaikki jää Martin hoidettavaksi. Kukaan kolmikosta ei kuitenkaan tiedä sitä, mikä oli tehnyt Lainasta heidän tuntemansa arvaamattoman kotihirmun. Eikä kukaan koskaan ollut ymmärtänyt kysyä, mitä Lainalle oli tapahtunut, kun venäläiset partisaanit olivat hyökänneet rajakylään. Lainan kaarna pysyi ummessa.

Mutta lukija saa tietää:

Venäläisten partisaanien kouriin heinäkuussa 1944 päätynyt nuori kaksostyttöjen äiti oli peitellyt lapsensa ladossa heiniin, palannut sitten tarkistamaan kotikylään läheisten tilanteen. Talo jo paloi, muita pihapiirin rakennuksia oltiin sytyttämässä. Ruumiita makasi pihassa. Laina ei enää ehtinyt lastensa luo, vaan hänet paiskattiin serkkutytön ja tämän Martti-pojan lähelle maahan kädet selän taakse sidottuina. Ja tapahtui se, mikä edelleen toistuu sodissa: naiset raiskataan.

Miten kuten jalkeille päässyt Laina selvisi Martti mukanaan elävien ilmoille, mutta Vilma-serkku jäi ammuttuna makaamaan kotikylän tantereelle. Vilma oli ollut ainoa, jolle Laina oli kyennyt puhumaan kaikesta, peloistaankin.

Lainan ja Martin välillä säilyi erityinen side. Sopuisa poika osasi olla avuksi ja pysytteli aikamiehenäkin lähistöllä. Tytöt äiti hääti kauas rajaseudulta pakottamalla heidät opintielle.

Romaani päättyy toiveikkaaseen näkymään. Hautaustoimiston ovella Terttu hymyilee ja vilkuttaa rohkaisevasti Martille tämän ajaessa aurausautolla ohitse. Voisiko Tertun pyytää kahville? Jutunjuurta löytyisi Martin Lainalle suunnitteleman hautamuistomerkin vaihtoehdoista. 

Kiitos Kinnuselle, äidinkielen opetuksen osalta kollegalle!

Koulukaveruus voimissaan

Kuvan porukasta muutama jaksaa yhä tavata kavereita Turun Suomalaisen Yhteiskoulun siltä luokalta, jolta moni kuvan nuorista pääsi ylioppilaaksi 1959. Vahvistuksia nykyisiin lounaskemuihin on saatu sekä rinnakkaisluokalta että puolisoilta. Kaikki kynnelle kykenevät on aina toivotettu tervetulleiksi sinne, missä milloinkin on kokoonnuttu.

Sama kuva kiersi lokakuun viimeisenä torstaina Oobu-ravintolan pöydässä lounasta odoteltaessa. Pinnisteltiin muinaisten neljäsluokkalaisten tunnistamiseksi. Aika moni on jo peruuttamattomasti poissa joukosta. Viimeisimpänä on lehdestä luettu eturivissä keskellä istuvan kuolinilmoitus.

Meissä oli aikoinaan puhtia. Omin nokin järjestettiin kerran reissu Lahteen MM-hiihtoihin ja saatiin kouluun palattua satikutia opettajilta. Muistan olleeni mukana hommaamassa linja-autokyytiä. Myös naamiaiset hoidettiin ilman koulun väliin tuloa. Muutama tyttö näet voimisteli Riennon joukkueessa, mikä auttoi kerhohuoneen varaamisessa. 

***

Penkkariajeluun oli sonnustauduttu lämpimästi. Molemmat iloiset velikullat ovat niitä, joita ei voi enää tavata.

Kerran saatiin kutsu tulla Tuusulaan. Siellä meitä odotti käynti sekä Lottamuseossa että Halosenniemellä ja Ainolassa, josta kuva. Hautausmaalla hiljennyttiin muistelemaan Seppo Alajaa, luokkakaveria ja pappia, joka menehtyi Virossa työskennellessään.

Retken kruunasi vierailu kutsun esittäneen Terttu-emännän kotona Järvenpäässä.

Juhlittu on monesti. Tässä kuvassa kukitettuina kaksi porukan "nuorisoon" kuuluvaa eli 1941 syntynyttä. Muiden syntymävuosi on ollut 1940 tai jokin vielä aiempi.

Oli kyse viiden kukalla merkatun nuorisolaisen syntymäpäivien noteeraamisesta. Se hoitui retkellä Sauvoon, josta aikoinaan tuli lukioon tietty kopla plakkarissaan pitkä saksa. Se oli meidän luokan juttu. 

Kemut järjesti savusaunoineen kaikkineen kuvassa vasemmalla viittova Ari. Vieressä maljaa pitelee Juhani.

Ja olinhan siellä minäkin, kukka rinnassa.

Yksi monista juhlista vietettiin Naantalissa heinäkuun alussa Tuulan syntymäpäivänä. Sairautensa vuoksi hän on ollut poissa jo monista tapaamista, mutta kuvassa Tuula näkyy parhaimmillaan.

Entäs sitten kaikki reissut Uuteenkaupunkiin Crusell-viikon Lyhtyjen yöhön! Yhteiseksi iloksi osoittautui kahden luokkakaverin naimakauppa ja heidän asettumisensa Uudenkaupungin Balsaborgiin. Sinne mentiin nauttimaan niin seurustelusta, isäntäparin järjestämästä ohjelmasta, musiikista, piknikistä Lyhtyjen yössä kuin kenkien ostamisesta Alisenkadun kuuluisasta kaupasta.

Tässä, tässä, tässä, tässä ja tässä linkki vuosien varrella koetuista Uusikaupunki-retkistä

Tapoihin kuuluu noteerata ylioppilaaksi tulon 50-vuotisuutta. Valmistelut olivat kolmen luokan yhteisponnistus keväällä 2009. Monivaiheisen päivän iltajuhlan kuuluisin  esiintyjä löytyi omasta takaa: Sirkka-Liisa Sass. Kuvassa hän resitoi itse kirjoittamaansa kronikkaa vierellään luokkakaveri Riitta. 

Sirkka-Liisan kesyttömiä lauluja käytiin kuuntelemassa myös Helsingin Kapsäkki-teatterissa. Niiltä reissuilta mukaan tarttui hänen CD-levyjään. Näin pyhäinpäivänä muistelen Sirkka-Liisan myötä kaikkia muita porukasta poistuneita.

Päiväreissu Ateneumiin

 

Harmaahapsien joukkoon sulautui hyvin pari Turusta saapunutta Ateneumin Galen-Kallela, Klimt & Wien -näyttelyvierasta. Edellinen Gothic Modern -kokemus kaipasi näet jatkoa. Junakyydillä saavuttiin. Ensi töiksi suunnistettiin avaraan Ateneum-saliin kuuntelemaan ja katsomaan puolen tunnin mittaista Introa. Olennaisimmat teokset nähtiin valtavina suurennoksina laajakankaalta, jolla kuvat siirtyivät uusien työntyessä esiin. Antoisaa.

Alakerrassa sijaitsevan Bistron lounas nautittiin ennen 3. kerroksen päänäyttelyn kiertelyä. Ensimmäisen salin ovelta aukesi arkisen tuntuinen näkymä. Selvästikään ei pyritty hätkähdyttämään kuten gotiikan modernia esiteltäessä. 

Franz von Stuckin Eksynyt (1891) pysäytti syynäämään paitsi maalausta myös kehyksiä. Introssa suuren suurena nähty teos onkin melko pieni, sellainen kodin seinälle sopiva, tosin miljoonien hintainen. 

Pysähdyin toviksi myös Gallen-Kallelan 1895 maalaaman saksalaisen näyttelijän Rudolf Rittnerin muotokuvan äärelle. Tästä työstä en erottanut taiteilijan monista töistä tuttua käsialaa, mutta kohde tuntuu hyvin läsnä olevalta.

Ensimmäisen salin vasemmanpuoleinen seinä esittelee koko näyttelyn kuvin ja selostuksin. Se jäi tutkimatta, kun oli katsottu komea Intro.

Egon Schielen 1910 maalaama muotokuva aiheena Eduard Kosmack pysäytti. Kumpikin kuului sesessionistien ryhmään, kuten jo Introssa kuultiin.

Tämäkin maalaus katsottiin tarkkaan. Se on Koloman Moserin teos nimeltä Sisäinen tyyneys 1912/1913.

Entä sitten tämä:

Melkoisen kookas teos Sfinksin suudelma (1895) on Franz von Stuckin maalaama. Hän oli mukana perustamassa Münchenin Secessionistien taiteilijayhdistystä.

Mihin tarkoitukseen kuvan näyttelyvieras mahtaa napsia kuvia? Itsekin näytin varmaan aivan samalta, kun kuvasin blogia varten ja tähtäsin onneksi myös teksteihin. Eihän muistiin voi luottaa.

Gustav Klimt on näyttelyn vetonaula. Häneltä on esillä muun muassa kesken jäänyt maalaus Emilie Flögestä, pitkäaikaisesta elämänkumppanista. Tämän omia luomuksia nähdään paitsi valokuvina myös todellisina vaatteina. Emilietä on kiittäminen väljämekkoisesta muodista, joka vapautti naiset kureliiveistä. Siskonsa kanssa Emelie loi ja myi muotivaatteita.

Valokuvia parin kesänvietosta eräällä järvellä oli mahdollista nähdä nonstopina pyörivässä kuvaesityksessä. Se alkaa Sothebyn huutokauppatilanteesta, jossa tarjoukset yltyvät yltymistään. Siksi kai Suomessakin on kohuttu Klimtin kallisarvoisia piirroksia sisältäneestä kansiosta, joka äskettäin löytyi kansallismuseosta. Kuuluisa piirros alastomasta naisvartalosta jäi minulta kuitenkin näkemättä, vaikka se tiettävästi on esillä näyttelyssä - tarkoin vartioituna.

Lisään vielä kuvan taiteilijaryhmän näyttelypaikasta Wienissä. Se ilmentää ryhmän  kauneuspyrkimyksiä kullattuine yksityiskohtineen siinä kuin heidän teoksensa.

Millariikkaa ja sukupolvien salaisuuksia

 

Kiinnostuin Millariikka Rytkösen itsestään kirjoittamasta kirjasta Täysin auki tätä blogijuttua lukiessani. Kirjastossa jonoa piisasi. Niinpä toimin, kuten monesti ennen: hankin e-version. Mutta entisiä sujuvasti toimineita kanavia ei enää ollut. Lisäksi vuosikausia palvellut Sony Reader vaati uppoutumista Koboon. Yrityskaupan seurauksena Sonysta oli tullut Kobo eikä se tue Sony Readerini vanhentunutta versiota. Ostin näet kokeeksi Kobon kautta Millariikan itsestään kirjoittaman teoksen e-kirjana (Jonny Kniga 2024) ja yritin ladata sen Readeriini. Ei siirtynyt. Onneksi kirja avautui läppärin näytöllä. Pikku totuttelua lukeminen vaati, mutta kiehtovan suorasukainen teksti palkitsi istunnot läppärin äärellä. Kobo on suojannut tekstin kopiointia vastaan, joten en pysty nappaamaan sitaatteja tuttuun tapaan enkä rupea niitä naputtelemaan kirjain kirjaimelta. Suosittelen tarttumaan Marjatta Mentulan blogi-juttuun, josta löytyy useita meheviä sitaatteja. Millariikan kirjeistä, joista neljä päälukua koostuu, käy selväksi oman kehon häpeämisen vaihtuminen vahvuudeksi omalla itse valitulla uralla. Hänestä on sukeutunut selväsanainen terveysalan ammattilaisten puolustaja. Ei ihme, että hänet on yhä uudestaan valittu alansa ammattijärjestön puheenjohtajaksi.

***

Millariikan sytyttämänä katsoin tanskalaisen Sukupolvien salaisuus -sarjan Areenasta. Sekä kuusiosainen sarja että Millariikka omaa elämäänsä perkaamalla pohtii syyllisyyttä ja häpeää. Samoja piinaavia tuntemuksia kolmen sukupolvien naisten kokemana tarkastelee tanskalaissarja.

Kaisu Tervonen arvioi sarjaa Hesarissa 31. elokuuta 2025:

Sukupolvien salaisuus -sarjan alku voisi hyvin olla hyytävästä jännäristä. Kerrostalon ullakolta löytyy kenkälaatikko ja kenkälaatikosta lapsen luuranko. Paikalle hälytetään poliisit, jotka saapuvat 87-vuotiaan Martha Nielsenin ovelle. Hän tunnustaa tapon.

Alku johdattaa kylmäverisen rikostarinan sijaan laadukkaaseen tanskalaisdraamaan, joka keskittyy ihmissuhteisiin. Lapsi on lähes kirjaimellinen luuranko kaapissa – salaisuus, jonka purkaminen muodostaa kuusiosaisen sarjan rungon.

Eri-ikäisten naisten kokemukset tuovat ilmi, mihin pakkorakoon kukin on joutunut seksuaaliviettinsä viemänä. Isoäiti Marthan raskaus 17-vuotiaana piti kätkeä niin, että synnytyskin hoitui yksin. Kenellekään ei voinut kertoa, vaan piilottaa tapahtunut. Lapsen isä, Kai, oli ollut yhtä epävarma. Vanhemmille Kai ei olisi voinut esitellä raskaana olevaa tyttöä, jolle ei kyennyt ostamaan edes sormusta. Kihlalahjaksi osui käteen kenkäpari laatikossa. Oman isänsä tahdon mukaisesti Kai matkusti Saksaan hoitamaan isän yrityksen asioita tietämättä yksin synnyttämään jääneestä Marthasta. Pari tapasi uudestaan vasta sitten, kun tieto ruumislöydöstä oli levinnyt lehtiin ja Martha oli tunnustanut tekonsa.

Oikeudenkäynnissä Marthaa avustaa lapsenlapsi Rikke, asianajaja. Hän on hankkinut todistajaksi paitsi Kain myös historiantutkijan, joka on selvittänyt lapsenmurhista syytettyjen naisten tuomioita vuosisatojen ajoilta. Kuullaan hätkähdyttävä katsaus naisten niskaan sälytettyyn häpeään.

Sarja näyttää, kuinka oman aikamme nuoret rohkenevat tarttua kipeään aiheeseen ja haastatella lehtien revittelemää isoäitiä nauhurin tallentaessa äänet. Yhteistyö nuorten ja vanhuksen välillä sujuu. Haastattelu saa sijansa myös oikeudenkäynnissä.

Yksi sarjan häpeäkokemus liittyy 17-vuotiaaseen Leaan, joka nuorten bileissä juo liikaa ja suostuu kahden pojan kanssa "kimppakivaan". Kuinka ollakaan kuva tilanteesta leviää viestiketjussa. Lea kokee olevansa umpikujassa, kunnes uskaltaa kaverin nimissä kysyä Rikke-asianajalta, kuinka näissä tilanteissa toimitaan. Rohkeus ei kuitenkaan riitä poliisille ilmoittamiseen. Mutta jo se, että asia on tullut puheeksi, auttaa ulos kuplasta jopa niin, että Lea uskaltaa vaivihkaa kertoa isälle, mikä häntä painaa. Lopulta asia tulee puheeksi myös poikakaverin kanssa, joka ymmärtää tunnustaa itse lähettäneensä kuvan. Kumpikin saattoi viisastua poliisille ilmoittamattakin.

Näitä hienovaraisesti esitettyjä, todentuntuisia kohtauksia sarjaan sisältyy useita. Hiukan ihmeissäni tosin olin hahmoista, joita Rikke ajoittain näkee. Tarjolle tuodaan muistojen näkymä pikkutytöistä harjoittamassa spiritististä istuntoa. Voisiko Rikke omata näkijän kykyjä? Oma äiti työskentelee Jyllannissa patomestarina ja havaitsee ihmeellisiä merkkejä maastossa. Kuka niitä tekee? Mitä ne sanovat?

Lapsensa tapon paljastaneena Martha odottaa tuomiota ja on itse valmis vankilaan. Hän on haudannut pikkuisen luurangon sukulaiset saattojoukkona. Hautausmaalla on kivi ja siinä yhdessä kehitelty nimi Lille Sol. 

Vankilan asemesta Martha päätyy yhdessä Kain kanssa viemään kukkia haudalle. Hän ei lähde Kain kanssa kahville, vaan kääntyy mennäkseen lepäämään. Ja kaatuu kuolleena hautausmaan käytävälle. Oikeusjuttu raukeaa syytetyn kuoltua.

Koin lopun seesteiseksi. Raskas salaisuus oli saatettu kaikkien tietoon. Perheen siteet tuntuivat entisestään vahvistuneen.

Amanda ja Alvar

 

Kuva paidasta todistakoon iloa seitsemännestä ja kahdeksannesta lapsenlapsenlapsesta. Näinä syysviikkoina pylvästelen sydämenkuvin. Samalla jaan muiston kahdesta nimiäisjuhlasta. Eilen kokoonnuttiin Naantaliin 8.7. syntyneen tyttövauvan äidinisän ja tämän Marja-vaimon kotiin. Vauvan äidinäiti Mirva, sisarukset, kummit, vauvan isän vanhemmat sekä kaksi isomummua olivat mukana juhlassa. Pitkään olen jo kuullut juttuja Ines-mummusta, runonlausujasta, enkä suotta. Hän tosiaan suoltaa lausuntataiteilijan ottein pitkiä pätkiä ohjelmistostaan, vaikka muistisairaus osallistuu esityksiin. Tämän mummun kunniaksi vauva sai ensimmäiseksi nimekseen Ines.

0

Tasapuolisuuden vuoksi toinen nimi haettiin isän puoleisesta suvusta. Homma ei kuulemma ratkennut helposti. Perheen ollessa Mirva-mummin kanssa matkalla yöjunassa kohti Sodankylää, Mirvan syntymäpaikkaa, vauvan äiti oli vaatinut miestään ilmoittamaan nimen.

 Mikä avuksi? Tekstiviesti Lissulle, isomummulle, tuotti tulosta sähköpostitse. Onneksi on tullut tehdyksi tutkimusta oman isäni suvusta. Siitä on tallessa paitsi A4-kokoinen painate myös PDF-tiedosto. Sen lähetin junassa nimiä aprikoiville. Myöhemmin vielä tohdin suoraan ehdottaa  Amandaa, oman isäni äitiä. Vastaukseksi sain, että nimi on selvillä, mutta paljastetaan vasta juhlassa. Tässä typykkä juhla-asussa:

Me saman pitkän pöydän ympärille kerääntyneet saimme alkajaisiksi arvata, mikä se nimi on. Meille jaettiin paperit ja kynät. Valmiiksi kirjoitettuna lapussa luki Ines allaan tyhjä tila, jossa vinkkinä yksi a. Ihme ja kumma - enin osa arvauksista osui Amandaan. Sepä se! Kovasti odotettu ja rakastettu tyttö sai mainiot nimet. Hyvältä tuntuu sekin, että Ineksen isän serkulla on tytär, jonka toinen nimi niin ikään on Amanda.

Sukuvihkoon on painettu kuvia. Ylle kopioin sen, jossa esiäiti-Amanda myhäilee ympärillään komea katras lapsia. Nykyihmistä mietityttää, kuinka hän kahdet kaksosetkin peräkkäin synnyttäneenä on selvinnyt. Kaikki seitsemän varttuivat aikuisiksi. Muistan kuulleeni, että eläinvälskärinä toiminut isä oli hyvä, osti muun muassa kenkiä lapsilleen sekä aikanaan hankki näille työpaikkoja. Tyttäristä toinen palveli herrasväellä Turussa, oppi keittotaitoja sekä päätyi hyviin naimisiin. Toinen pysyi Rymättylässä, hankkiutui ompeluoppiin ja sittemmin sukulaisten myötä pestattiin hoitamaan puhelinkeskusta. Moni pojista seilasi meriä renkiaikojen jälkeen.

Entä sitten Alvar?

Hän syntyi 13.8. ja on kokonimeltään Eerik Alvar, Fransin pikkuveli, ilman minkäänlaisia liittymiä kummankaan vanhemman sukuun. Tämän vauvan nimiä juhlittiin Kaarinassa viikkoa aiemmin kuin lapsen äidin serkkupojan tyttären. Itse saan komeilla isomummuna tätä nykyä isolle lastenlastenlasten joukolle.

Otaksun, että Alvar-nimi on tarttunut Paimiossa varttuneen vauvan isän korviin Alvar Aallosta. Sijaitseehan yksi Aallon kuuluisista luomuksista, parantola, juuri Paimiossa. Nätisti sointuvat nimet toisiinsa. Pikku särön tosin ensimmäisen nimen kaksi e:tä on aiheuttanut Uppsalaan perheensä kanssa asettuneen pojan tädin korviin. 

Amandalla ja Alvarilla, pikkuserkuksilla, on ikäeroa kuutisen viikkoa. Kumpikin sai syksyn tullen hauskat nimijuhlat sukulaisten ja kummien kesken.

Liitän mukaan keskimmäisen tyttärentyttären ottaman kuvan, jossa sekä tytär mummana että minä isomummuna hymyilemme onnellisina: kolme tyttärentytärtä puolisoineen ovat saaneet aikaan uutta elämää! Sillä suunnalla sarjat lienevät täydet. Mutta pojanpojalle ja hänen vaimolleen soisi lisää lapsia, samoin lapsikatraan alkua pojantyttärelle, joka täyttää 30 marraskuussa ja on äskettäin asettunut asumaan kelpo miehen kanssa. Hyvillä mielin kuuntelin uutista, että pariskunta sekä miehen vanhemmat ja kolme siskoa saapuvat Suomeen lokakuun lopulla. On kuulemma vuorattu mökki Kemiön suunnalta. Varsinainen asia on tavata meidän Niinan vanhemmat ja tutustua kiireettä.