Herättely tepsii hitaasti

 

Yle Areenasta katsoin koko 8-osaisen sarjan Toisten rahat (Saksa/Tanska 2025). Sarja perustuu tositapahtumiin. Niiden mukaisesti vuonna 2005 verolakimiehet Hausner ja Lebert kehittivät huijausmallin, jossa veroja palautetaan kahdesti osakekaupoista. Kyse on shorttaamisesta eli lyhyeksi myynnistä. Nimitys cum ex toistuu osasta toiseen. Alkupääoma 50 miljoonaa euroa saadaan rikkaalta, jota summa ei hetkauta, vaikka se häviäisi taivaan tuuliin.

Henkilöt ovat tunnistettavissa, mutta  heistä käytetään keksittyjä nimiä. Vain Hampurin pormestarina petosvyyhdin paljastuessa toiminut  Olaf Scholtz mainitaan ihan itsenään.

Eräässä sarjaa tarkastelleessa kirjoituksessa tulovirtaa havainnollistetaan siten, että jollakulla on yksi lapsi, mutta hän nostaa lapsilisiä kahdesta.

Verovirastossa osataan epäillä huijausta. Silti sitä ei päästä kunnolla tutkimaan, koska valvontaa on tuskin lainkaan eikä myöskään riittävästi henkilökuntaa. Vanha ja uusi aika törmäävät. Vanhastaan on uskottu arkistoihin tallennettuihin dokumentteihin, joista uuden ajan digiuskovaiset haluavat päästä eroon. Nähdään häkellyttävä kohtaus kansioiden kippaamisesta roska-auton kitaan. Yksinäisenä vastaan hangoittelijana Tanskan verohallinnon osastopäällikkö Inger Brøgger yrittää estää tuhoamisen, turhaan. Häntä näyttelee Karen-Lise Mynster. Yhden tärkeän dokumentin hän pelastaa, ja kerä alkaa vähän kerrallaan purkautua.

Ingerin takana sarjan kansikuvassa oikealla näkyy hänen lähin alaisensa Niels Jensen (David Dencik). Hänen toimivaltuuksiinsa kuuluu muun muassa hyväksyä maksettaviksi cum ex -kaupoista kertyneet veronpalautukset. Niiden kasvaessa kasvamistaan työpari yrittää käynnistää tutkinnan, mistä oikein on kysymys. Kummankin pehmeän oloinen pomo väistää yrityksen, Helle Fagralidin esittämä nuori uraohjus torjuu yritykset tarkastustoimista. Ne olisivat vaatineet kansioihin tallennettujen dokumenttien seulontaa. Mutta, mutta - digihuumassa niitä tuhotaan paraikaa.

Ingerin takana vasemmalla puolella seisoo Sven Lebert (Nils Strunk), verolakimiehenä uransa alussa. Mentorikseen ja myös yhtiökumppanikseen hän saa Berndt Hausnerin (Justus von Dohnányi). Tämä on jo ehtinyt päästä rikastumisen alkuun. Vauhti kiihtyy. Puvut, kellot, autot, asunnot komistuvat.

Tanskalaiset verovirkailijat hakkaavat päätänsä seinään. Niinpä Nils Jensen on altis kaverinsa houkutuksille. Humalassa keksitty idea hyödyntää cum ex -palautuksia ikään kuin valtavan pokerivoiton verotuskuviossa. Miehet osaavat peittää jälkensä kierrättämällä rahoja Euroopan eri maissa. Putosin kärryiltä. Homma tuottaa kuitenkin sievoisen summan asunnon ostoon Malmöstä, jonne Sven vie serbialaissyntyisen vaimonsa turvaan siirtolaisvihamieliseltä Tanskalta.

Sarjan neljännessä osassa tutkinta käynnistyy Saksassa, kun verovirkailija Lisa Wagner estää palautuksen Hausnerin cum ex -rahastolle ja ilmoittaa asiasta topakalle syyttäjälle Lena Birkwaldille. Jopa sveitsiläiset pankkiirit joutuvat pakittamaan tavastaan tarjota raharikkaille suojasatama. Syyttäjä ei hätkähdä arvovaltaisessakaan joukossa ja näyttää, mistä tuuli puhaltaa. Hänestä tulee avaintekijä laajan petosvyyhdin selvittämiseksi. Pitkään jopa tutkivat journalisit väistävät tarttumasta heille tarjottuihin langanpäihin. Suurimmaksi takapiruksi osoittautuu brittiläinen Syed Akram (Waj Ali).

Lähes farssilta tuntuu, että pitkään ainoa petoksesta paljastunut on juuri Niels. Hän istuu syytettynä oikeudessa ja saa viiden vuoden vankeustuomion. Katsojaa saa havainto-opetusta siitä, kuinka petokseen tielle lähtenyt kärvistelee tunnontuskissaan. Itse asiassa vankeustuomio on hänelle helpotus. Ihmeekseen hän saa tuta, ettei vaimo hylkää.

Kovaa vääntöä itsensä kanssa käy Sven Lebert, ennen kuin päätyy avustamaan petosvyyhdin selvittämisessä. Sillä keinoin hän välttyy pitkältä vankeustuomiolta. Hausner ja Akram päätyvät vuosiksi kaltereiden taakse.

On helppo myöntää, että uppouduin katsomiseen vastaan panematta. Sarja on hienoa työtä merkittävästä aiheesta. Katsomisesta jää neuvoton olo, kun ei oikein pysty ymmärtämään, mitä kaikkea filunkia onnistutaan tekemään meidän kaikkien verorahoilla, saati muilla killingeillä. Sarja nostaa sankareiksi kelpo virkanaiset. Monien välähdysten joukosta mieleen jäi kummittelemaan, kuinka Sveitsiin asiaansa esittämään ja selvittämisapua hakemaan mennyt Lena Birkwald mutisee olevansa Mecklenburgista, mikä jo selittää, ettei edes iso pankkiirijoukko pysty säikyttämään häntä.

Voinko minä luottaa pankkiin, jonka palveluita välttämättä tarvitsen?

***

Leena Virtasen arvio sarjasta on ilmestynyt Hesarissa 16.6.2025.

Samoin 16.6.2025 Kulttuuritoimituksen Leena Reikko kirjoittaa sarjasta.

 

Kuoleman airut

 

Vinkin Margaret Cravenin romaaniin Kuulin pöllön kutsuvan sain eräältä anonyymilta lukijalta, joka sattumoisin kommentoi muuatta blogijuttuani. Oli tehnyt syvän vaikutuksen. Niinpä tilasin sen ja sainkin tuota pikaa Turun kaupunginkirjastosta tai oikeastaan Vaski-verkkokirjaston kautta Laitilasta. 

Alkuteos I Heard the Owl Call My Name ilmestyi ensin Kanadassa 1967, sitten 1973 Yhdysvalloissa bestsellerinä. Risto Lehmusoksa suomensi sen, ja siitä on täälläkin otettu useita painoksia. Olen siis pahasti jälkijunassa, kun vasta nyt olen itse olen tarttunut kuuluisaan teokseen. Lukemani kellastunut, sinikantinen kirja on painettu Norjassa 1985 kustantajana Koko Kansan Kirjakerho Oy. Tästä blogista heinäkuulta 2018 löytyy tietoja sekä kirjailijasta että kyseisestä teoksesta.  Myös tämä blogijuttu kesäkuulta 2012 voi tartuttaa lukuhalun. Esille on poimittu erikielisten versioiden kansia.

Syöksähdin lukemaan kirjaa ilman ennakkotietoja. Vasta blogijuttua varten katsoin, mitä arvioita Cravenin romaanista löytyy.

Sisällys jakaantuu neljään osaan:

1. Kyllä, herra - ei, herra

2. Surun syvyys

3. Che-kwa-la'

4. Tule susi, tule uija

Kirja on omistettu Kingcomen kylässä, Brittiläisessä Kolumbiassa asuvalle tsawataineuk-heimolle ja Eric Powellille.

Äärimmäisten asioiden äärellä ollaan alusta asti:

Lääkäri sanoi piispalle: - Joten, arvoisa piispa, teidän nuorella apulaisellanne on enintään kolme vuotta elinaikaa, eikä hän tiedä sitä. Kerrotteko te hänelle vai mitä aiotte tehdä?

Piispa sanoi lääkärille: - Kerron kyllä, mutta en vielä. Jos kerron nyt, hän yrittää liikaa. Paljonko hänellä on tehokasta elinaikaa jäljellä?

- Vajaat kaksi vuotta, jos hänellä on onnea.

- Niin vähän aikaa ja niin paljon opittavaa? Minulla ei sitten ole valinnanvaraa. Lähetän hänet vaikeimpaan seurakuntaani. Lähetän hänet Kingcomeen intiaanien matkapapiksi.

- Toivottavasti piispa rukoilee silloin hänen puolestaan.

Mutta piispa vastasi vain lempeästi, että juuri sinne hän olisi halunnut lähteä itsekin, jos olisi ollut nuori jälleen ja apulaisen sijassa,

Pitkä sitaatti auttaa pääsemään jyvälle suoraan asioihin tarttuvaan kerrontaan. Kirkkoherra on nimeltään Mark Brian. Tutuksi tulee myös vanha kaniikki Caleb opastamassa Markia välttämättömissä veneen käsittelytaidoissa. Hän neuvoo myös, miten intiaaneja sopii puhutella. Pian veneeseen astuu Jim Wallace, intiaani, joka tarttuu ojennettuun käteen, puristamatta. Yhdessä miehet pakkasivat urkuharmonin takakannelle ja lähtivät pohjoiseen kohtalaisessa merenkäynnissä ja vihmovassa sateessa. Kartasta katsomalla ymmärtää, kuinka rikkonainen on se rannikko, jonka sokkeloissa Jim ohjaa venettä kohti Kingcomea.

Parissa päivässä lähestytään Markin ensimmäistä seurakuntaa Chost Islandia, jonne Gilfordin kylän intiaanit aikoinaan hautasivat vainajansa, eivät maahan, vaan mataliin vajoihin. Kylä ja sen  simpukankuorista valkoiset rannat ohitetaan hitaasti. Mark saa lisäopastusta intiaanikylistä, näkee kallioon piirrettyjä miekkavalaiden hahmoja ja kuulee juttuja kyläläisistä. Otetaan polttoainetta ja vettä ulkomaailman viimeisestä etuvartiosta, kaupasta, jossa metsätyömiehet ja intiaanit asioivat.

Kirkkoherra saa Calebin jättämän nyytin, avaa sen ja nostaa esiin helmoistaan saven kovettaman kasukan. 

Matka jatkuu. Ohitetaan hitaasti Kovanonnen-Billin hökkeli. Myöhemmin hänen elonsa ja olonsa valaistaan tarkasti. Pujottaudutaan ahtaista salmista, katsellaan taivaisiin kohoavia vuoria ja lahden toisella rannalla paljaana paistavaa graniittia. Maanvyöry on riisunut kaistaleen. Siellä täällä purot ryöppyävät sammaleista vihreiden kallioiden kupeelta.

Sisämaahan työntyvää lahtea pitkin matkalaiset päätyvät valtionlaiturille. Sen lähemmäs Kingcomen kylää ei pääse moottorialuksella. Loppumatka tehdään kanoottien kyydissä. Jim kertoo tarinoita kylän synnystä ja siitä, kuinka tanssilla yhä muistellaan vanhoja tapahtumia. Kingcomen paikka on valittu viisaasti, sillä kylään pääsee vain helposti puolustettavaa jokea pitkin. Vuoren yli yrittänyt vihollinen tuhoutui aikoinaan maanvyöryyn. 

Nyt Kingcome tunnetaan eheänä kristittynä kylänä, ja se merkitsee sitä, että saadakseen asiat sujumaan siloisesti kylän valitun päällikön, kirkkoherran ja intiaanihallinnon asiamiehen on toimittava yhdessä ja viisaasti--

Näyttämö on valmiina toista lukua varten. Kyläläiset seurailevat kirkkoherran puuhia, pikku hiljaa tutustutaan. Lapsukaisia ilmestyy pappilan ovensuuhun katselemaan. Kiehtovia tilanteita seuraa. Kirkkoherralla on malttia kuunnella ja edetä toimissaan. Opitaan puolin ja toisin.

Enempiä referoimatta kokoan vaikutelmiani. Intiaaneihin omakohtaisesti perehtynyt kirjailija on luonut kuvan intiaanien ja kirkonmiehen pikku hiljaa kehkeytyvästä toistensa ymmärtämisestä, mikä ohjaa haluun auttaa. Kyläläiset hyväksyvät kirkkoherransa, joka on kärsinyt heidän kanssaan, ja ehdottavat uuden kirkon rakentamista lahoavan tilalle. Siitä tulee yhteinen hanke juuri silloin, kun kyläläiset itse ovat valmiita. 

Pitkin matkaa tihkuu viitteitä kuolemasta. Kirkkoherra työskentelee kuin ei tietäisi sairaudestaan. Hän siunaa kuolleen lapsen, saa tietää Kovanonnen-Jimin kohtalosta, osallistuu kylän toimiin, tapaa kylään saapuneen itsetietoisen antropologin ja oppii kaiken aikaa intiaaneilta. Silti hän ei jarruta lahjakkaiden intiaanipoikien lähettämistä opintielle, vaikka vanhat miehet tietävät heidän jäävän sille tielleen. Vääjäämätön muutos koettelee intiaanien elämäntapaa. Lopulta nämä koulutetut heimon jäsenet voivat rakentaa siltaa kulttuurien välille.

Kyläläisten silmin katsellaan lopulta pappia itseään yhä kalpeampana. Pappi tunnustaa Marta-muorille kuulleensa pöllön kutsuvan Markia nimeltä ja Marta myöntää: - Niin poikani.

Komea kuin jonkin jylhän oopperan kohtaus on tarinan loppuun sijoittuva kuvaus maanvyörystä. Vaarassa ovat Jim ja Mark palaamassa kylään. Siellä pelätään pahinta. Vain toinen palaa elävänä.

Luin loppusivut vielä uudelleen, mutta jätän ne nyt referoinnin häiritsemättä nautittavaksi muille lukijoille. Koko kirja oli elämys kaikkine piirteineen. 

Aurajoen rannoilla

Kaipuu jokirantaan sai eilen lähtemään jalan liikkeelle ensin yhdellä bussilla kauppatorin laitaan, toisella saman tien Tuomiokirkkopuistoon. Sieltä oli määrä askeltaa suoraan Aurajoelle, mikä osoittautui hankalaksi. Jokirannan puoleinen kirkkopuisto oli tyystin rajattu ravintola- ja esiintymistelttojen käyttöön. Kiertoteitse päädytään kivetylle rantapenkalle, jota pitkin voi kävellä arkkipiispan talolle asti ohi Åbo akademin ja Sibeliusmuseon rakennusten.

Arkkipiispan palatsin sivuitse osuu Piispankadulle. Sen varrella voi piipahtaa lounaalle tai kahville Fabbes-kahvilaan. Sieltä nappasin kuvan Piispankadusta. Mauno Koiviston lapsuudenkoti sijaitsee lähistöllä, mutta jäi tällä reissulla vilkaisematta.

Tarkoitus oli jatkaa kävelyä Tuomaansillan kautta joen läntiselle rannalle. Ennen siltaa silmiin osui juhannusruusu täydessä kukassa. 

Sillalta näkyy Tuomiokirkko niin uljaana, että kuva siitä täytyi ottaa talteen.

 

Puiden ja pensaiden suojassa kulkee kävelyreitti osittain lankuista rakennettuna. Lankkuosuudelta löytyy myös istuimia ja kaiteista portteja. Niistä pystyy siirtymään aivan veden partaalle. Kaiteen takaakin näkee, mitä linnut puuhaavat. Rinteessä kuulemma pesii rottia.

Sorsauros päiväunilla näkyy tässä otoksessa, toisessa pariskunta kaikessa rauhassa räpylöimässä sinne tänne. Kuvat otin iPhonella, käsittelin niitä kotikoneella.

Onkohan jonkun pesänteko jäänyt vaiheeseen? Vai tuuliko on järjestellyt kaisloja koristeeksi puun oksille? Tarkennuksena FB:n kautta ja myös kävelykaverilta tuli tieto, että korkealla ollessaan jokivesi kuljettaa kaislanjämiä. Niitä jää sitten kiinni puiden oksiin.

Vastarannan komeita puurakennuksia häämöttää muhkeiden lehtipuiden takaa. Niitä katselee mielikseen sekä lähietäisyydeltä että joelta. 

Äskettäin maalatulta näyttää iso vaalea rakennus. Olen melko varma, että siinä sijaitsee muutaman kerran nimeään vaihtanut, nykyinen ravintola Grädda.

Kuvista viimeiseksi jääköön otos runsaana rehottavasta rohtoraunioyrtistä. Ihan varma en ole nimestä, mutta muistan oppineeni tuntemaan kasvin vävyn äidiltä. Hän tiesi paljon erilaisia rohdoskasveja. Joistakin hän kuivaili lehtiä teetarpeiksi.

Meitä oli liikkeellä kaksi vanhaa ystävystä, nykyiset naapurit Saga Kaskenniityssä. Kun päädyimme Tuomiokirkkosillan tuntumaan, oli helppo jatkaa Vähätorille etsimään jäätelöä. Ei ollut turha yritys sekään. Ja bussilla reissattiin Aurakadulta kotiovelle!

Aasi ihmisen peilinä

 

Yle Areena tarjoaa elokuun lopulle asti katsottavaksi Jerzy Skolimowskin elokuvan aasista nimeltä Eo. Linkin kautta voi lukea juoniselostuksen, jos kestää ontuvan Wikipedia-suomennoksen. Kiittäviä arvosteluja ovat julkaisseet useat lehdet, mutta jutut ovat maksumuurin takana. Elokuvaan keskittyviä verkkojulkaisuja voi lukea vapaasti. Niinpä linkkaan kahteen aivan erilaiseen. Täystyrmäyksen löysin Film-o-holicista. Arvostelun ovat kirjoittaneet Lotta-Leo (ilmeisesti pariskunta) Laajalahti nähtyään elokuvan leffateatterissa pari vuotta sitten. Kaikki muutkin jutut ovat ajalta, jolloin Eo oli tapetilla Cannes-menestyksen takia. Joonas Pikkarainen Filmaatikko.fi-sivustolla paneutuu näkemäänsä eri kantilta kuin Laajalahdet. Pikkaraisen jutussa on myös paljon hyviä kuvia. 

Miltä kantilta minä sitten katsoin elokuvaa? Ensinnäkin tapaan tallentaa itselleni sellaisia ohjelmia, joita arvelen katsovani "sitten joskus". Viime perjantaina vuorossa oli Eo kuin tarjottimella omissa tallennuksissa. Niinpä uppouduin katsomaan enkä pettynyt näkemääni. 

Panin merkille karmiininpunaisuuden alkukohtauksesta alkaen. Ollaan sirkuksessa, Eo makaa areenan puruissa esityksen loputtua Kassandra-neitosen kanssa. Tuntui, että aasi potee kipuja. Yhdistin palavan punaisen värin myöhemmissäkin kohtauksissa kipuihin. Sekasortoisessa kohdassa eläinoikeusaktivistit hyökkäävät sirkukseen vapauttaakseen eläimet. Jää epäselväksi, mihin esimerkiksi kamelit joutuvat. Aasille urkeni työ hevostallissa. 

Suosittelen jatkamaan juoniselostuksen tarkastelua linkistä yllä. Pysyin kohtalaisesti kärryillä kaikissa käänteissä. Panin myös merkille, ettei Eolle tarjottu heiniä kuten hevosille. Eo vain veti heinäkärryjä. Kaiken aikaa huomio kiinnittyy eläimiin, ei niinkään hommiaan tekeviin ihmisiin.

Kurjaa kurjempia näkymiä avautuu, kun mennään turkistarhaan. Kauhistuneita kettuja nostellaan ronskisti häkeistä päästettäväksi saman tien hengiltä. Lähes hyvältä tuntuu, kun Eo potkaisee taakseen seisomaan jäänyttä miestä otsaan. Mies tuupertuu selälleen. Kuinka pahasti mahtoikaan käydä?

Eo joka tapauksessa joutuu pois tilalta. Matka jatkuu episodista toiseen. Havaintoja kertyy ihmisistä aasin silmin. Aasi on tyystin suojaton, kun joku nappaa sen hetkeksi kuin lemmikiksi ja hylkää saman tien. Sattumalta Eo saa kaulaansa jalkapallokisan voittaneen joukkueen kaulaliinan, mikä on liikaa hävinneiden rynnättyä keskelle voitonjuhlia. On hilkulla, ettei joku silkkaa hulluuttaan ja hetken huviksi tappaisi aasia.

Seuraa yötaipaleita raiskatussa metsässä, uhkaa villieläimistä.

Vasta loppupuolella päädytään aateliskartanoon ja tavataan kreivitärtä esittänyt Isabelle Huppert. Kaunis kappeli tarjoaa raamit rukoushetkelle ja kesken jäävälle ehtoolliselle. Pintaan nousee kiista pappispojan yhä jatkuvasta pelihimosta, mitä äitipuoli paheksuu. Eo poistuu puutarhan auki jääneestä portista autoja kuhisevalle tielle. Uhka väreilee ilmassa.

Loppua kohden Eo sekoittuu yhä paisuvaan nautalaumaan. Rispaantunut naru kaulassa muistuttaa ajasta jonkun ihmisen suojattina. Lauman mukana Eo askeltaa ränniin kenenkään kiinnittämättä huomiota, ettei se kuulu joukkoon. Rännin tuolla puoleen siintää hetken avara nurmi, mutta sitä pureksimaan tuskin päätyy yksikään otus. Ihminen on se, joka ajaa eläimet kohti napsautusta.

Elokuvaa suositellaan yli 16-vuotialle, mikä tuntuu oikealta. Kyse ei tosiaan ole mistään söpöstä lemmikin seikkailusta, vaan ihmisen rujosta suhtautumisesta sekä eläimiin että ylipäätään luontoon. 

Sinua sinua...

 Otin tai "näppäsin" kuvan viimeksi lukemani kirjan kannesta, sillä itse näpätyt kuvat ovat myös osa teosta. Kyse on Petri Tammisen romaanista Sinua sinua (Otava 2025, kuvat Petri Tammisen arkisto, sivuja 143). Varmoin askelin painelin taannoin kirjakauppaan, sillä olin lukenut sekä Marissa Mehrin että Tommi Melenderin kiittävän arvostelun teoksesta. 

Takakansi lupaa romansseja:

Ensimmäiset pari sivua luonnostelevat yhden tilanteen: nuori mies ja kaksi naista, toinen alastomana sohvalla Pispalassa, toinen puhelimessa Turussa. Aamulla tavattaisiin juna-asemalla, mentäisiin Ruissaloon ja sovittaisiin matkasta Prahaan kesällä. Siellä mentäisiin kihloihin. Oltiin nuoria.

Kirjan nimi virittää kuulemaan Aulikki Oksasen runon Sinua sinua rakastan Kaj Chydeniuksen säveltämänä.   

Kesällä parikymppiset tosiaan reissaavat Prahaan, mutta kuinka ollakaan - kihlaus purkautuu jo paluumatkalla, sillä kertoja-Petrin näkökenttään oli ilmestynyt paikallinen neito, H. Enempää hänen nimestään ei paljastu. 

Linja-autossa Helsinki-Vantaalta Tampereelle, silloin Prahasta palattuamme, huomasin että jos hylkää toisen, jää yksin.

Päätin matkustaa pian takaisin Prahaan. Minulla ei ollut rahaa, mutta ainakin tiesin nyt, missä minun kuuluisi olla. Olen tiennyt sen elämässäni kaksi kertaa: siinä linja-autossa ja pari vuotta myöhemmin Kööpenhaminan Raatihuoneen torilla.

Alusta asti tajuan lukevani Petrin omiin muistoihin peilautuvaa pohdiskelua. Hän jää koukkuun toistamista vaativiin matkoihin Prahaan. Myöhemmin hän kuulostelee itseään nuorena, aikuisenakin. Hän on paitsi valokuvannut myös kirjannut muistiin häivähdyksiä havainnoistaan. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin oltuaan pitkään naimisissa Liisansa kanssa ja lasten lennettyä pesästä Prahan muistot vaativat penkomista. Kaikki aineisto löytyy tietystä laatikosta. Pitäisikö materiaali hävittää? Mitähän jälkeen jäävät tekisivät kuville, kirjeille ja muille papereille? Mitä lapset ajattelisivat isästään? Siinä kysymyksiä, joita moni pohtii itsekseen.

Kesken viimeistä Prahan-matkaa Petri palaa Suomeen:

Liisa oli minua vastassa.

Hän sanoi, että olin jotenkin muuttunut.

Liisa muistelee sitä minun Kööpenhaminasta paluutani edelleen. Hän sanoo, että näytin Intiasta saapuvalta gurulta, jonka ympärillä leijuu syvä rauha. Saattaa sitten olla, olin onnellinen, olin päässyt pinteestä. Se onkin ainoa mielenrauhan muoto, jonka tunnen: jonkin muutoksen aikaansaama pelastumisen tunne. Junan liikkeellelähdön.  Migreenikohtauksen hellittämisen. Joulunpyhien päättymisen.

Tähän blogijuttuun kerin kirjasta esiin vain punaisimman langan. Yksi lämmin säie johtaa muistoihin äidistä. Mainita kannattaa myös ilmapiiri Prahassa vuosien 1980-90 taitteessa, jolloin Itä-Eurooppa mullistui. Kaupunkikuva muistutti silloin vielä sota-ajasta. DDR:n sortuessa junista poistui itäsaksalainen tiukka rajavalvonta, mutta tapa vältellä puhumista vieraiden kanssa säilyi ainakin H:lla. Kuka tahansa näet saattoi olla kyttä.

Loppupuolella kirjaa tulee vastaan tiivis raportti perhe-elämästä. Vaimon hahmo piirtyy selväksi. Hän on ollut se, joka on joustanut. Hitaasti mies tajuaa, mitä on pakottanut vaimonsa kestämään. Ja saa sanotuksi: Minä rakastan sinua. 

Kirja käsissäni huokaan tyytyväisenä, että Petri on suodattanut kokemuksistaan tiiviin romaanin eikä ainakaan toistaiseksi hävittänyt aineistoaan. Havahtuminen omaan itsekeskeisyyteen nuorena ja vielä myöhemminkin tuntuu ihmeeltä. Siitä välähtää esiin kokemus sieltä, toinen täältä. Pitkään jatkunut pakko palata Prahaan hellittää oivallukseen: yksipuolinen rakkaus ei ole rakkautta lainkaan, ei edes yksipuolista. Olihan H kerran kuiskannut: En rakasta sinua.

Vähiin sivuihin Petri Tamminen mahduttaa runsasta sisältöä hykerryttävästi. En muista aikoihin lukeneeni yhtä sävykästä elämisen pohdiskelua miehen kokemana. 

Kliseillä kirkastettua

Karjalan kunnailla -sarjan uusintaa vuodelta 2007 olen katsonut ensimmäisen kauden 12 osaa ja ihastunut ikihyviksi. Peter Franzenin esittämä Jake ja Laura Birnin Hanna rakastuvat ja sellaisina soittelevat katsojassa herkkiä muistojen sointuja. (Kuva Pasi Räsämäki / Suomen Filmiteollisuus.)

Ylittämättömän kaunis kuva nuoresta parista ohjaa katsojan hymyilemään itsekseen. Klisee toimii! Erityisesti näin kesän kynnyksellä on nautinnollista katsella vihertyvää, kukkivaa luontoa paitsi Turussa myös samalla nähdä uhkeita kuvia Pohjois-Karjalan maisemista. Sinne ohjaaja Markku Pölönen aikoinaan rakensi elokuvakylän. Miikkulana se tulee tutuksi osa osalta.

 

Kari Järvinen kirjoittaa Ilta-Sanomissa 29.4.2025:

Hyvä suhde on 70 prosenttia draamaa ja 30 prosenttia komediaa. Se on aika lähellä sitä, miten asiat elämässä yleensä menevät. Sarjassa on paljon tragikomiikkaa. Mielestäni on hyvin suomalaista, kun ei tiedä, itkeäkö vai nauraa, kertoi ohjaaja Markku Pölönen Tv-lehdelle.

Sarjan henkilöistä oitis tutuksi tulee Heikki Kinnusen esittämä tohtori Rosenius, Jaken isä, ja hän lemmittynsä Kirsi Miettinen, opettaja, jota esittää Maria Sid. Kosinta vain on venynyt venymistään, mistä seuraa riemastuttavia komplikaatioita Paulin ilmestyttyä kilpakosijaksi.

Vahvasti Miikkulassa vaikuttavat myös Harri (Heikki Hela) ja Arja (Elina Knihtilä) kauppiaspariskuntana. Virallinen avioliitto kuitenkin uupuu, mihin tulee korjaus ortodoksipapin, isä Antonin (Hannu Virolainen) johtamassa seremoniassa. Kauden viimeisessä osassa jäädään epätietoisiksi hedelmöityshoidon onnistumisesta. Mutta se käy selväksi, ettei Arja pysty yrityksistä ja opastuksista huolimatta hillitsemään tulistumisiaan. Mikään ei kuitenkaan horjuta kylän Elviksenä tunnetun Harrin rakkautta Arjaan.

 

Lisää tietoja sarjan näyttelijöistä, kolmesta kaudesta ja niiden osista tarjoaa Wikipedia.

Hykerryttävänä omana kokemuksena lisään vielä sen, että sarja lohduttaa nykyuutisten kaameuksien keskellä. Kaikessa ihmisen pöllöydessä piilee kuin piileekin toivo tulla nähdyksi ja rakastetuksi.

Sain eilen olla todistamassa kymmenvuotisen seurustelusuhteen vahvistumista avioliitoksi Turun maistraatissa Suomen laki -kirjaan präntätyn tekstin mukaisesti. Pojanpoika luopui rimpuilustaan nyt, kun jo heinäkuussa parille odotetaan syntyväksi tyttövauva. Iloiseksi yllätykseksi rouva merkkautti itselleen miehensä sukunimen.

Paljon kuvia otettiin, mutta itse tyydyin vain pariin.  Yllä niistä toinen. Tilanne kuvassa on se, että tuore aviomies on hakemassa autoa, johon mahtuu viisi. Minut vanhimpana sijoitettiin etupenkille. Kuva paljastaa, kuinka Turussa rakennetaan. Valtion komeaan virastotaloonkaan ei pääse kuin kiertämällä tiettyä reittiä talon joen puoleiselle sivustalle. Ennen siitä aukesi näkymä Itsenäisyyden puistikkoon ja Aurajoelle. Nyt paikalle kohoaa konserttitalo Fuuga. Viereistä Wäinö Aaltosen museota remontoidaan. Hyvää on toki luvassa, mutta vasta parin kolmen vuoden kuluessa.

Pienimuotoisina juhlallisuudet jatkuivat, kun siirryttiin vihkimisen jälkeen drinkeille erääseen jokilaivaan melko kauas maistraatista. Laivalta pääsee kävellen Förillä yli Aurajoen ja edelleen kohti Kakolanmäkeä Funikulaarille, joka siirtelee ihmisiä ylös, alas jyrkkää rinnettä. Mäen laelta löytyy muun muassa ravintola nimeltä Kakolanruusu. Siellä parinkymmen ihmisen seurue nautti herkkuja maistelumenun mukaisesti. Puheitakin kuultiin. Niistä ainakin sulhasen isän pitämä oli tehty ChatGBT:llä, mikä kirvoitti nauruja. Sulhasen sisko testasi parin asiantuntemusta toisistaan kymmenellä kysymyksellä, joihin kumpikin vastasi heilauttamalla sitä kenkää, joka oli puolison jalasta. Me seurasimme yleisönä, miten selät vastakkain istuneet selvisivät. Hämmästyttävän hyvin tunsivat toisensa.

Maan ja taivaan välissä

 

Kuvassa komeilee paksu lainaopus, jota kesyynnyin lukemaan pöydän ääressä nojatuolin asemesta. Kyseessä on brittihistorioitsijan Peter Frankopanin Maan ja taivaan välissä Ihmiskunnan ja ilmaston uusi historia. Suomentaneet Riina Vuokko & Jaakko Kankaanpää. Atena / Kustannusosakeyhtiö Otava 2024. Sivuja 876. Lukijan pintahavainto: korjauslukemista olisi pitänyt tarkentaa.

Lähdeviitteet on julkaistu internetissä.

Luku-urakan koin ensi alkuun musertavaksi, vaikka tunnustaudun historiaa pitkään opiskelleeksi harrastajaksi. Siksi innostuin lehtikritiikeistä, kuten tästä Petja Pellin kirjoittamasta ja Hesarin 30.10.2024 julkaisemasta. Ammattihistorioitsijana näet Frankopan oli kokenut vihdoin heränneensä tarkastelemaan menneitä aikakausia pelkkien ihmiskulttuurien sijasta painokkaasti myös luontoympäristöjen ja ilmaston näkökulmasta.  Hän siis hyödyntää muita tieteitä ja tuntuu katselevan ympäristöjä muokkaavia ihmisiä kuin yläilmoista, ei pelkästään maan pinnalta, vaan maan ja taivaan väliltä. Niinpä äkkisiirtymät kaakkoisen Aasian kulttuureista Jukatanin niemimaalle Väli-Amerikkaan tai nykyisen Chilen maisemiin alkoivat käydä ymmärrettäviksi. Samalla rupesin kaipaamaan silmien ulottuville kunnon karttaa, oikeastaan karttapalloa lukemisen avuksi. Olisi aihetta kerrata koko opus karttoihin keskittyen, mutta en taida sittenkään ryhtyä moiseen. Kirjan alkuun liitetyt kartat jäivät nekin vähälle hyödyntämiselle, toistaiseksi.

Jatkan silmäilemällä luku luvulta, mitä kaikkea tuli luetuksi. Selviää myös se, että Frankopan tarjoaa aineistonsa päättelyineen selkeästi jäsenneltynä.

Jo teoksen aikahaarukka väistää roimasti pelkät ihmiskulttuurit, joihin yleensä historiantutkimus keskittyy. Johdannon jälkeen ensimmäinen luku avaa maailmaa aamunsarastuksesta alkaen, mikä tarkoittaa aikaa noin 4,5 miljardia vuotta - noin 7 miljoonaa vuotta sitten. Seuraavassa luvussa Lajimme alkuperä noin 7 000 000 - noin 12 000 vuotta sitten hominidit ilmestyvät näyttämölle. Maaperä ja ilmasto myllertyivät moneen otteeseen. Kaikesta on jäänyt kiistattomia jälkiä. 

Onneksi oma rajallinen ajantajumme auttaa meitä nukkumaan yömme paremmin. Kun ajattelemme historiaa, käsitämme ajan suhteessa niihin ihmisten saavutuksiin ja historian tapahtumiin, joihin vertaaminen tuntuu meistä mielekkäältä, ja väkisinkin vertailukohdat ovat paitsi itsekeskeisiä ja lajikeskeisiä myös ajallisesti suorastaan koomisen kapeita. (104)

Ihminen jättää jälkensä ekosysteemeihin  -luvussa lähestytään historiantutkijoiden perkaamia tapahtumia ajalta noin 12 000 - 3 500 e.Kr. Luvun motto on peräisin Raamatusta: Syksyllä laiska ei kynnä - elopellolta hän palaa tyhjin käsin. Sananlaskut 20:4

Seuraavan luvun otsikko kertoo olennaisen sisällöstä ajalta noin 3 500 - 2 500 e.Kr. : Ensimmäiset kaupungit ja kauppaverkostot 

Luvun motto Hän on mies, joka rakensi Urukin juontaa Sumerin kuninkaiden luetteloon ajalta noin 2100 e.Kr. 

Seuraavissa luvuissa tarkastellaan yli varojen elämisen vaaroja sekä ensimmäisten yhteyksien aikoja. Näin on päästy aikaan noin 800 e.Kr. Sitten on vuorossa kokoava katsaus aikaan noin 1700 - 300 e.Kr. Vanhimmat dokumentit osoittavat ihmisten olleen selvillä ympäristön tuhoutumisen, resurssien ylikulutuksen ja liian suureksi kasvaneen väestöpaineen aiheuttamista vaaroista, kuten babylonialaisen Atrahasin myytin eri versiot osoittavat. (191)

Luvussa Arot ja imperiumien nousu viivytään yhä edellisen luvun aikajaksossa. Imperiumien luominen kävi päinsä, kun hevonen oli kesytetty. Seuraa antoisia kuvauksia hevospopulaatioista ja hevosten yleistymisestä Keski-Aasian aroilla. Ne levisivät Mesopotamiaan ja Egyptiin, jossa niitä valjastettiin vetämään sotavaunuja, niin kuin Sinuhestakin olemme oppineet. Mitä enemmän ihmiset kulkivat, sitä enemmän levisi kauppa ja sen ohessa ideat, tauditkin.

Luku Rooman ajan lämmin kausi noin 300 e.Kr.  -  noin 500 j.Kr. alkaa pohdiskelulla vesipulasta. Ongelmat toistuivat tiheästi asutuilla alueilla, joilla vettä kulutettiin ylen määrin. Puutteiden ratkominen pakotti yhteistyöhön. Vettä piti varastoida, kanavoida, säännöstellä. Vedenkulutuksesta piti kirjata sopimuksia. Niihin on merkitty myös hallintoa ilmentäviä seikkoja sekä jälkiä tulivuorenpurkauksista ja muista tuhoista. (260 - 261) Lukijalle kirkastuu, kuinka suuresti valtaisat ja pienemmätkin tulivuorenpurkaukset ovatkaan vaikuttaneet kaikkien elollisten oloihin.

Kirjan mukaan vuosiin noin 500 - 600 j.Kr. osuvat ilmasto-olojen muutokset, joita tarkastellaan luvussa Myöhäisantiikin kriisi. Muun muassa kulkusirkkojen parveilu liittyy sääilmiöihin. Sirkkojen määrä on ollut suurimmillaan kylmien ja kuivien kausien aikana. Myös viimeisten kahden vuosituhannen kolmeen pahimpaan pandemiaan, kuten kuudennen vuosisadan Justinianuksen ruttoon, 1340-luvun mustaan surmaan ja 1600-luvun ruttoon, oli yhtenä syynä sääoloissa tapahtunut muutos. Lisäksi tiiviit populaatiot edistivät bakteerien tehokasta leviämistä. (289 - 290)

Imperiumien kultakausi vallitsi ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Ensin kuitenkin sodittiin niin Euroopassa, Afrikassa kuin suuressa osassa Aasiaa. Sotasaaliit vaihtoivat omistajia. Paimentolaiskansojen liittoutuman mahti oli kasvanut 600-luvun puolivälin aikoina (316 - 317). Turkkilaiset hallitsivat kauppareittejä ja pystyivät vaatimaan kunnianosoituksia ja lunnaita valtaamiltaan alueilta itäistä Aasiaa ja Persiaa myöten, kunnes turkkilaisten itäisen kaanikunnan huippuhetket päättyivät 620-luvun mittaan. Tapahtumissa on riittänyt selitettävää ja tutkimista. Myös arabeista on paljon tietoa, mutta ihmeekseni tuskin edes mainintoja viikinkien idänretkistä saati muista valloituksista.

Keskiajan lämmin kausi vallitsi noin vuosina 900 - 1250. Suotuisat sääjärjestelmät takasivat runsaita satoja Euroopassa, mistä seurasi väestön lisääntymistä ja muuttoliikkeitä. Atlantin saaria asutettiin, Pohjois-Amerikassa käytiin. Eläimet kantoivat suolistossaan siemeniä, joista virisi kasvustoa uudessa ympäristössä.

Tyynen meren puolella levittäydyttiin saarille. Mitään yhtenäistä onnen aikaa ei kuitenkaan eletty missään, sillä purkautuvat tulivuoret muuttivat ilmastoa vuosiksi laajoilla alueilla. Hyvinä aikoina ihmiset äityivät mittaviin rakennuspuuhiin esimerkiksi Angkorissa, jonka väkiluku kasvoi esiteollisen ajan suurimmaksi. Mutta ilmaston muuttuessa suuretkin rakennukset hylättiin, kuten Jukatanin niemimaalla.

Jätän enemmät referoinnit, sillä mitä lähemmäs omaa aikaamme tullaan, historian tapahtumat tuntuvat yhä tutummilta. Tosin Frankopan tarjoaa kaiken aikaa avartavia näkökulmia niihin maapallon osiin, joista Eurooppa-keskeinen tutkimus ei ole ollut kiinnostunut.

Painokkaasti kirja puhuu myös luonnon ja ihmisten riistämisestä, millä tarkoitetaan kaivostoimintaa, metsien hävittämistä viljelyn tieltä, orjatyövoiman käyttöä ja alkuperäiskansojen alistamista 1600-luvun puolivälistä alkaen.  Pieni jääkausi pakotti ihmiset mukauttamaan toimintansa olosuhteisiin, mikä ei kuitenkaan hillinnyt eurooppalaisten levittäytymistä. 

Loppua kohden tunnustan harpponeeni tekstiä yhden luvun päivätahtia. Enhän lukenut tenttiin, niin kuin vuosikymmeniä sitten yleistä historiaa opiskellessani. Eipä Frankopan myöskään paneutunut sen paremmin ensimmäisen kuin toisen maailmansodan vaiheiden yksityiskohtiin. Niistä istuin aikoinaan kuuntelemassa luentoja. Sittemmin elokuvantekijät ovat kilvan tarttuneet sotatapahtumiin ja tulkinneet niitä omien ja kaiketi myös tutkijoiden näkemystensä mukaisesti. Propagandan tarpeitakaan ei ole sivuutettu. Kaikkiaan historiasta tarjoillaan nykyisin runsaasti kuvamateriaalia tutkimustiedon ohessa. 

Petja Pellin mukaan Frankopan sanoo tunteneensa kirjoitusurakan päätteeksi noloutta. ”Minua hävettää, etten aiemmin ole asettanut työssäni etusijalle ilmastoa ja luonnon ja fyysisen maailman roolia. Koulussa historiantunneilla opitaan ihmisistä ja varsinkin heidän hallitsijoistaan.” Historiassa ihminen on usein kaiken mitta: ihmisikä, ihmisen ajatukset. Siksi kirja alkaa itse asiassa kauempaa kuin niistä savuluolista, joiden seinille esivanhempamme piirsivät myöhempien esivanhempiemme sukupuuttoon tappamia suuria nisäkkäitä.

Loppukaneettina huokaan: Frankopanin tavan tarkastella ihmisten toimintaa osana elinympäristöjä soisi yleistyvän historiatieteissä. Sitäkin sopisi pohdiskella, kuinka sitkeässä istuu ahneus selittämässä aluevalloituksia. Hyvin lisääntymiskykyiset ihmiset ovat tunkeutuneet kaikkialle kotiplaneetallaan. Mikä rajoittaisi ihmisiä tuhotoimista?