Välskärin kertomukset Erika Bojen tutkimusaineistona

Lainaksi Uppsalasta saapui tyttärentyttären, Sonjan, mukanaan harvinainen kirja, josta kuva yllä. Kyse on hänen ystävänsä Erika Boijen väitöstutkimuksesta nimeltä En ny luthersk nation Ideal och motbilder i Fältkärns berättelser av Zacharias Topelius. ACTA UNIVERSITATIS UPSALIENSIS Studia Historico-Eclesiastica Upsaliensia 56 

Omslagsbild:"Konung Davids adertonde psalm" av Carl Larsson

Esipuheessa Erika mainitsee, kuinka aihe osoittautui ajankohtaiseksi, sillä uskonnon, kansallisuuden ja vähemmistöjen asema korostuu yhä monissa maissa. Niinpä myös pohjoismaista kansakunnan rakentamista oli edelleen tärkeää tarkastella ja liittyä siten aiempiin tutkimuksiin uusin näkökulmin ja tuloksin. Erikan aineistona on laaja kaunokirjallinen teos, Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksia. Tiedetään, kuinka merkittävästi kirjallisuus ja myös kristinusko on ollut osallisena kansakuntien muotoutumisessa 1800-luvulla varsinkin Euroopassa. Suomen osalta puhutaan kansallisesta heräämisestä. Siinä  Topeliuksella ja hänen Välskärin kertomuksillaan sekä Maamme-kirjallaan on ollut iso osa. Muita merkittäviä herättäjiä olivat toisensa hyvin tunteneet Johan Jakob Nervander,  Johan Ludvig Runeberg, Johan Vilhelm Snellman ja Elias Lönnrot. Myös Lauantaiseura on syytä mainita.

Jo pikaisella lukemisella huomasin, kuinka Erika on paneutunut aiheeseen. Tekstiin  ja sen tekijään tuntee voivansa luottaa. Sisällys kertoo jo alkulehdellä tarkkuudesta, jolla raportissa edetään.

Luin tekstiä sieltä täältä. Samalla yritin palauttaa mieleen muistikuvia Välskärin kertomusten lukemisesta vuosikymmeniä sitten. Yhä uudestaan katoavan sormuksen muistin, samoin Kustaa II:n hahmon sotatantereilla katolisia vastaan Saksassa. Vaivoin tavoitin kehyskertomuksen ja tarinoivan välskärin. Paremmin mielestä löytyi katolinen Regina von Emmeritz. Protestanttiset Penttilät ja aateloidut Bertelskjöldit tuntuivat jotenkin tutuilta. Silti vasta väkevä kuva jesuiittamunkista pakotti keskittymään niihin sivuihin, joilla Erika selvittää, mikä osuus Topeliuksen luomalla kuvalla on ollut ihmisten käsityksiin jesuiitoista.

Alun perin jatkokertomuksina Helsingfors Tidningar -lehdessä vuosina 1851–1866 ilmestyneissä tarinoissa protestanttien ja katolisten välinen konflikti muodostaa jännitteen, joka yltää henkilösuhteisiin 1670-luvulle asti. Jesuiitta Hieronymus on Erikan mukaan tunnetuin romaanihenkilö tarinoissa. Jesuiittapappi edustaa uhkaa kristitylle suomalaisille sotilaille. Nämä puhuvat jesuiitoista paholaisliigana. Taistelussa haavoittunut Hieronymus on vähällä tulla tapetuksi, mutta selviää toisen korvansa menetyksellä. Tällaisia kohtauksia luin aikoinaan varmasti kauhistuneena ja samalla innokkaana puolustamaan "omiani".

Kiehtova hahmo on myös Regina von Emmeritz, leijonakuninkaan tappajaksi pestattu kiihkeä katolinen, joka kuitenkin pehmenee lähes luterilaiseksi ja päätyy synnyttämään jatkajan kuningassukuun.

Erikan mukaan Topelius tähdensi toleranssia katolisia kohtaan jo hahmotellessaan Kustaa II Adolfia. Toleranssi on se, mikä sävyttää Topeliuksen käsityksiä yhteisestä kansallisesta identiteetistä ja sen varaan rakentuvista valtion instituutioista. Nämä kaikki luovat yhteenkuuluvuutta kansalaisten kesken. On kuitenkin syytä muistaa ja tunnustaa luterilaisten kansakuntien katolinen menneisyys.

Enempää en referoi enkä tulkitse Erikan tutkimusraporttia. Luen sitä vielä, kunnes taas tapaan Sonjan, jolle kiitollisena palautan omistuskirjoituksin varustetun teoksen. Tuntuu hienolta, että minulta kysyttiin, vieläkö näin kovatasoinen lukupaketti kiinnostaisi. Tottahan toki kiinnosti!

Sopii huomata kirjanmerkki. Sain sen kauan sitten joululahjaksi "isoilta tytöiltä", kahdelta vanhimmalta lapsenlapselta, Sonjalta ja Heidiltä.

Koska itselläni on kokemuksia vain humanistisen alan tutkimuksista kaikkine vaiheineen, kyselin Erikan väitöstilaisuudessa läsnä olleelta Sonjalta havaintoja teologisesta tilaisuudesta. Whatsapp-viestillä hän vastasi:

 Eri alojen väitöskirjat poikkeavat hyvinkin paljon toisistaan, ja siihen verrattuna itse väitöstilaisuus kulkee paljolti saman kaavan mukaan alasta riippumatta. Teologinen tutkimus on pääasiassa kvalitatiivista ja luonnontieteellinen kvantitatiivista, mikä mielestäni näkyy siinä minkä tyylisiin seikkoihin kiinnitetään huomiota väitöksessä. Luonnontieteen alan väitöstilaisuuksissa keskitytään osittain pieniinkin yksityiskohtiin, esim. käytettyihin labramenetelmiin kun taas Erikan väitöksessä keskityttiin enemmän isompiin kokonaisuuksiin. Lisäksi on mainittava maiden välisiä eroja. Suomessa ja Ruotsissa väitöstilaisuus alkaa väittelijän pitämällä yleistajuisella esitelmällä. Norjassa taas väittelijä saa kaksi viikkoa ennen väitöstilaisuutta omaa tutkimusta sivuavan aiheen, josta tulee pitää 45 min luento. Vasta kun luento on hyväksytty, siirrytään itse väitöstilaisuuden pariin. Siinä hieman minun pohdintojani ja kokemuksiani 😊

Lopun viittaus liittyy Sonjan omaan kokemukseen Oslossa pahimpaan korona-aikaan. Tässä linkki blogijuttuuni, josta selviää Sonjan lääketieteeseen liittyvän tutkimuksen aihe ja muut olennaiset seikat. Väitöstilaisuutta seurattiin kotoa käsin tietokoneen ruudulta marraskuussa 2020, sillä paikalle eivät kutsututkaan voineet matkustaa.

Erikan väitöskirja herätti miettimään muun muassa, miten rajat protestanttisuuden ja katolisuuden välillä ovat muokkautuneet sitten 30-vuotisen sodan ja koko 1600-luvun. Tässä yksi tiivistys. Lisää löytyy tästä.

Pohdiskelut jatkunevat kirjan lisälukemisen myötä.

Kotka-kvartetti koolla

Kuvien neljän poppoo tapasi toisensa sunnuntaina Saga Kaskenniityssä. Tovi muisteltiin vuosien takaista reissua Kotkaan, jossa oivana oppaana toimi Manu, aito kotkanpoika. Heinolasta Turkuun saapuneiden varsinaisena asiana oli osallistuminen läheisen ystävän siunaus- ja muistotilaisuuteen. 

Olemme kaikki neljä niin vanhoja, että ymmärsimme pohtia, mahtaako enää kohdalle osua uusia tilaisuuksia tavata. Söimme hyvillä mielin yhdessä lounaan ja nautimme iltapäiväkahvit. Sitten halasimme lämpimästi Manua, joka lähti ensimmäisenä taksilla kohti linja-autoasemaa ja sieltä Lahden kautta kotiinsa Heinolaan. Me naiset jatkoimme vielä jutustelua, kunnes Sinikka ja minä vetäydyimme tunnin torkuille kotiini. Sitten pääsimme entisajan tyyliin puimaan kaikkea tähdellistä. Pari lasillista viiniä kera tiettyjen juustojen kuului rituaaliin. 

Antoisaa. Ajatuksissa jutut jatkuvat...

Puolalaismiehet remppakeikalla

 

Kuutamokeikka oli äskettäin katsottavissa Yle Areenassa. Myös ohjaajan Jerzy Skolimowskin haastattelun vuoden 1997 Sodankylän elokuvajuhlilta nautin kesäherkkuna. Areenassa viitataan sekä itse leffaan että haastatteluun:

Puolasta vapaaehtoiseen maanpakoon lähtenyt ohjaajakyky Jerzy Skolimowski (Sodankylässä 1997) asui 1980-luvun alussa Englannissa. Ennätysnopeasti valmistui Puolan poikkeuksellista "sotatilaa" kosketteleva vieraantumiskuvaus. Brittitähti Jeremy Irons näyttelee Lontooseen absurdille kuutamokeikalle saapuvan puolalaisen remonttinelikon ylimielistä työnjohtajaa. 

Takavuosien keskeisiin leffakriitikoihin kuulunut Tapani Maskula antaa Kuutamokeikalle neljä tähteä. Ne hän perustelee:

Kuutamokeikka vaikuttaa ensi silmäykseltä vaatimattomalta elokuvalta. Syynä moiseen harhaan on Skolimowskin tapa keskittää filminsä ongelmat tarkoin rajattuihin puitteisiin ja vain yhteen henkilöön, työnjohtaja Nowakiin. Tämän asettumista toveriensa yläpuolelle ei arvostella, sillä hänen epärehellisyyttään ja kyvyttömyyttään vastuullisen tehtäväänsä motivoidaan vain kiertoteitse. Haluttaessa filmin sisältämästä neljän miehen remonttitarinasta löytyvät silti vertauksellisella tasolla kaikki ajankohdan Puolaa koskettavat yhteiskunnalliset osatekijät katolisen kirkon roolista Solidaarisuuden syntyyn.

 Tiukkaa tekee, että Nowak pystyy pimittämään työkavereiltaan Puolan suistumisen sotatilaan vuoden 1981 lopulla. Itse hän urkkii tietoja naapurien postiluukusta pilkottavasta sanomalehdestä. Sen pystyy ujuttamaan takaisin pikaisen lukaisemisen jäljiltä. Minultakin olivat päässeet unohtumaan nuo kuuluisat tapahtumat, joten kertasin Puolan sotatilan Wikipediasta.

Nowak kärvistelee myös mustasukkaisuuden piinassa, kun Puola katkaisee puhelinyhteydet ulkomaille.  Miehen mieltä jäytää, päätyykö Anna-vaimon pomon heilaksi. Melkoinen kohtaus on myös miesten katoaminen jouluna ja iloinen paluu mukanaan kuusenraato, minkä Nowak paiskaa ulos. Mutta, mutta – kapinanpoikanen viriää. Aterioitaessa pöydän virkaa toimittavan viritelmän äärellä näet näkyy muutama kuusenoksa ja pari palavaa kynttilää.

Ankaraa stressiä Nowak potee budjetin vähyydestä. Hänellä ei ole varakassaa, vaan on selviydyttävä pomon Puolasta lähtiessä antamalla käteisellä. Ja varsinkin remontissa tarvittavat tavarat ovat oletettua kalliimpia. Hirteishuumoriksi tilanne äityy hiomakonetta vuokrattaessa. Takuu on 60 puntaa, lähes kaikki jäljellä olleet rahat. Summa sentään saadaan takaisin, kun kone palautetaan. Eivätkä miehet aikaile, vaan jakavat 20 puntaa kullekin kolmeen pekkaan. Niinpä he ostavat himoitsemansa rannekellot, jollaisia Puolasta ei saa. Ainoa, jolle jää pelkkiä kolikoita taskuun, on Nowak.

Loppu riipaisee, sillä ostoskärryjä lykkivillä miehillä on edessään pitkä kävelymatka lentokentälle. Makuupussit ja muut omat tavarat keikkuvat kärryissä  ...

 

Kesä poissa kotoa

Yle tarjosi äskettäin katsottavaksi irlantilaisen ja iirinkielisen elokuva nimeltä Hiljainen tyttö, jonka tallensin. Nyt olen sen nähnyt ja havainnut suurenmoiseksi.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Colm Bairéad

Pääosissa: Catherine Clinch, Carrie Crowley, Andrew Bennett.

Ensi-ilta: 24.3.2023.

Avausjaksossa viljapelto lainehtii. Jotakuta etsitään huutamalla. Kamera tarkentaa peltoon käpertyneeseen lapseen, joka nousee ja lähtee kulkemaan kohti rakennuksia. Ne kuuluvat maatilaan, pitkähiuksinen tyttö Cáit (Catherine Clinch) on yksi suurperheen lapsista. Äiti synnyttää kohta taas uuden suun ruokittavaksi. Niinpä yhden voisi lähettää sukulaisten hoidettavaksi. Tyttö seuraa hiljaisena aikuisten puheita, kunnes isä (Michael Patric) patistaa hänet autoon ja nostaa pienen matkalaukun takakonttiin. Töykeältä uhkapelejä harrastavalta isältä ei heru mitään lempeyksiä tyttärelle. Pelkkiä moitteita vain.

Perillä odottaa äidin serkku Elbhlin Kinsella (Carrie Crowley), joka ottaa kesälapsen lempeästi vastaan. Isä lähtee paluumatkalle niin kiireesti, että jättää matkalaukun vaatteineen autoon.

Cáit on varuillaan ja hädissään. Häneltä pääsee pissa yöllä sänkyyn, mutta täti ei suutu, vaan ehdottaa varavaatteiksi kaapista löytyviä. Ne sopivat, vaikka ovat pojan varusteista. Niissä tyttö pääsee aikuisten mukaan maatilan askareisiin. Ikäkavereita ei ole lähistöllä.

Kovin paljoa ei puhuta. Silti olo helpottuu. Pikku hiljaa myös isäntä, alkuun yrmyn oloinen, alkaa sulaa. Tyttö hoksaa tarttua harjaan navetassa ja toimii kuten isäntä Sean Kinsella (Andrew Bennet). Lattiaa puhdistetaan yhdessä.

Ennen pitkää ajetaan kolmistaan kaupunkiin ostamaan tytölle mekkoja.

Matka postilaatikolle kauas ajotien päähän tarjoaa isännälle keinon päästä kävelemästä postin hakuun, kun hän pyytää tyttöä juoksemaan laatikolle ja takaisin. Isäntä ottaa aikaa. Juoksu toistuu kesän mittaan niin monesti, että pitkäsäärisen tytön kunto nousee, minkä lyhentynyt juoksuaika vahvistaa.

Tarkkakorvainen Cáit erottaa aikuisten puheista seikkoja, joista kukaan ei ole tohtinut puhua. Miksi hän nukkuu huoneessa, jonka seinätapetteja koristavat veturit, moottoripyörät, laivat ja muut poikia kiinnostavat laitteet? 

Taloon poikennut naapurin emäntä pulputtaa asiat halki: Kinsellojen poika, ainoa lapsi, on hukkunut. Vastineeksi tiedosta emäntä utelee yhtä ja toista naapuriensa asioista. Cáit oppii epäsuoran tiedonhankinnan.

Kesä kuluu pian. Kerran postin mukana tulee kirje ja siinä tieto uusimman vauvan syntymästä. Koittaa kotiinpaluu. 

Katsojalle tarjotaan riipaiseva loppukohtaus, jossa Cáit kotipihalle jätettynä yhtäkkiä oivaltaa, mitä hän haluaa – takaisin kesäkotiin! Juoksemalla hän saavuttaa porttia sulkemassa olleen Sean Kinsellan ja päätyy tämän syliin. Tietä pitkin lähestyy oma isä... 

Jää katsojan ratkaistavaksi, kuinka tytön käy. Ajatuksissani elättelen toivoa, että lempeät, hyvät kesävanhemmat saisivat pitää työn luonaan.

Kaikki palkitussa elokuvassa on minunkin mielestäni kohdallaan: roolisuoritukset, kuvaus, musiikki ja itse tarina kotona ja koulussa kiusatusta lapsesta. Lisäksi tietynlainen verkkaisuus suo katsojalle mahdollisuuden havaita rytminvaihdoksia, ilmeitä ja muita yksityiskohtia. 

Elokuvasta löytyy kritiikkejä kuten tämä. Se aukeaa ilman maksumuuria.

Pakolaisten asialla

 

Aikoja sitten näkemäni Aki Kaurismäen Le Havre oli unohtunut niin, että tuntui kuin olisin katsonut uutuutta telkkarista leffaan paneutuessa. Se oli äskettäin tarjolla osana satavuotiaan Ylen kunniaksi järjestettyä 100 toive-elokuvaa -juhlasarjaa, johon yleisö äänesti suosikkinsa. 

Palaan 15 vuoden takaiseen aikaan, jolloin Saku Schildt arvioi elokuvaa Episodin sivuilla tuoreeltaan:

Le Havren keskushenkilönä toimii Boheemielämää-elokuvasta (1992) tuttu Marcel Marx (André Wilms), joka on jättänyt kirjailijan toimen ja muuttanut pohjoisranskalaiseen Le Havren kaupunkiin kengänkiillottajaksi. Marx törmää Ranskaan salakuljetettuun Idrissaan (Blondin Miguel) ja päättää auttaa yksinään harhailevan pikkupojan tämän sukulaisten luo Englantiin. Tehtävää vaikeuttaa Marcelin köyhyys, sairaalaan joutuva vaimo Arletty (Kati Outinen) sekä säälimättä Idrissaa jahtaavat viranomaiset. Marxin ja Idrissan onneksi jahtia johtava etsivä Monet (Jean-Pierre Darroussin) on sydämellisempi kuin kollegansa.

Le Havre on Kaurismäen kantaaottavin elokuva, jonka kärki on kohdistettu Suomessa ja muualla Euroopassa vellovaan muukalaisvastaisuuteen. Vannoutuneena humanistina tunnettu ohjaaja pitää jälleen vankkumatta heikkojen ja sorrettujen puolia, ja tällä kertaa heitä edustavat ihmisarvostaan riisutut pakolaiset.

Minuun tarina upposi. Kuvaan vangitussa kohtauksessa Marcel hyvästelee Idrissan, jolle läksiäisiksi ojentaa tämän äidin osoitteen Lontoossa. Oli helpottavaa katsoa kalastusaluksen kaikkoavan merelle ja toivoa, että poika pääsee ohi rannikkovartijoiden haavista ja lopulta perille äitinsä luokse. 

Toinen, pysyvä tarina kuljettaa vähäisen elannon raapimista niin, että vaimolle riittää päivittäin tuotavaksi palkkarahoja.

Idrissan ilmaantuminen parikunnan luo suojaan pakottaa Marcelin hankkimaan välttämättömiä lisätietoja. Poika toimikoon sijaisena kiillottamassa kenkiä.

Asiakkaat karttavat mustaa poikaa. Laika-koiran toivoisi vakuuttavan ohikulkijat. Poikahan toimii vakituisen kiillottajan luvalla.

 

 Hellyttävä kohtaus kertoo, kuinka poika hankkiutui tarvittaessa piiloon ja sai Laikasta kaverin.

Useita olennaisia kohtauksia nähdään lähikapakassa, jonka emäntänä loistaa Elina Salo.

Yksissä tuumin vihanneskauppias ja muut pienyrittäjät antavat omat roponsa. Marcel nähdään puuhakkaana. Ja tukikonsertin järjestää itsenään esiintyvä Roberto Piazza / Little Bob, paikallinen rock-legenda. Konsertti sähköistää verkkaista kerrontaa musiikkikappaleiden mukaisesti. Keskiössä heiluu pieni mies punaisessa nahkatakissa.

Tässä tarinassa jopa poliisi osoittautuu hyväsydämiseksi. Hän ei vaani Idrissaa, vaan osallistuu peittelyyn, vaikka paljastaa pojan piilopaikan laivassa. Etsivä Monet pitää tiedon omanaan estämättä laivan lähtöä.

Omanlaisensa käänne on Arlettyn sairastuminen. Se esitetään äärimmäisen vähin elein ensin kotona, sitten sairaalassa. 

Naapurit vierailevat sairaan luona. Tämä nukahtaa kuin lapsi kirjan luentaan.

Kauniisti tulee kerrotuksi sekin, kuinka Marcel ilmaisee kaipaavansa vaimoaan ja kuinka hän lopulta saa hakea vaimon kotiin, vaikka vain lyhyeksi aikaa. Kuolemaa ei pääse pakoon.

Nautin suuresti näkemästäni. Tässä vielä mitä suositeltavin linkki lisätietoihin.

Kuumat kemut

 Eilen lauantaina maistettiin sekä hellettä että kestitystä Samppalinnan mäellä Turussa. Taustalla kaikui kovaäänisestä kaikuja urheilupuistosta ihan naapurissa. Jotkin kisat siellä oli meneillään. Meidän kokoontumisen aiheena oli se, että Ines-tyttönen täyttää 8.7.2026 kokonaisen vuoden, mutta juhlat on jo vietetty. Paikalle ilmaantuivat niin kummit, mummit, isomummut, vaarit, eno, täti ja myös yksi serkku sekä kaikki muut Ineksen vinkkelistä olennaiset ihmiset kuten oma äiti ja isä. Kaikkiaan isiä tai äitejä oli ristiin rastiin.

Uusien taloyhtiöiden keskeltä piharakennuksesta löytyvät sekä tilava sauna että kokoontumishuone jääkaappeineen. Paikka on asukkaiden varattavissa korvausta vastaan. Niinpä runsas ruokatarjoilu oli paahteelta suojassa, vaikka ulkona aterioitiin.

Isomummut viihtyivät varjossa. Runsas tarjoilu sivuutettiin, kun oli vastikään nautittu lounas Sagassa. Mutta kahvi makeine oheisineen toki maistui.

Lapsukaisille Mirva-mummi oli rahdannut päivänvarjonsa lisäkankaineen estämään kärventymistä. 

Jo pikkuisena ehtii tutustua kavereihin, kun vanhemmat pitävät huolen tapaamisista.

Mia-äidin itse leipomaa kermakakkua ja muutakin makeaa nautittiin sisällä. Kynttilä jäi sytyttämättä, sillä porukasta kukaan ei tupakoi eikä kotoa löytynyt tulitikkuja.

Kuvassa pojanpoikani ottama kuva minusta mummuna ja isomummuna Ineksen kanssa. Hymy kertoo, kuinka hyvilläni olen.

Varjoihin hankkiutuivat lopulta kaikki kuulostelemaan ja katselemaan lahjapöydän antimia. Äitinä Mia purki hiljalleen paketteja, luki kortteja ja tarjoili näkymiä hienoista kuvakirjoista. 

Tarjoilujen päätteeksi innostuttiin taputtamaan käsiä niin, että myös Ines tempautui mukaan. Hän oppi oitis, kuinka hauskaa on läpsyttää käsiä kaikki yhdessä. Tyttöpä aloitti pian ihan itse uuden taputuskierroksen.

Meitä oli matkassa kaksi isomummua, sillä Pirkko, miniän äiti, muutti Saga Kaskenniittyyn sopivasti perjantaina. Meidät sekä haettiin että palautettiin autokyydillä. Lyhyen matkan verran ehdittiin  pohdiskella, miltä tuntuisi olo 40 asteen kuumuudessa, kun jo 30 astetta otti voimille. 

Kauniit kiitokset järjestelyistä ja tarjoiluista. Suolaisia piirakoita oli valmistanut muun muassa miniä. Kedon kukkia oli poiminut pöydille joku Mian kavereista. Vaaseissa sojotti myös auringonkukkia sekä vaaleanpunainen pioni tuliaisena isomummuilta.

Kokoavaksi lopuksi liitän mukaan vielä poikani ottaman yhteiskuvan. Oli hienoa olla mukana nuoria ja vanhoja yhdistävässä tilaisuudessa.

Lapsuuden Kamerun

 

Nettihauin ja Boogle Earth -tutkiskeluin löysin muun muassa oheisen kuvan ja tämän  selityksen: Vulkaaniset muodostumat täplittävät maisemaa Rhumsikissa Extrême-Nordin maakunnassa.

Sama kivinäkymä luonnehtii Chocolat-elokuvan isä-hahmoa, joka kirjaa muistikirjaansa työtapahtumien lisäksi piirroksia.

Tätä aasinsiltaa pitkin siirryn varsinaiseen aiheeseen: elokuvaan. Kesä näet toi Yle Areenaan lisää Sodankylän filmijuhlien antia takavuosilta kuten Claire Denis'n ohjaaman Chocolat-elokuvan. Se on nähtävillä syyskuun 8. päivään 2026. Tarjolla on myös Clairen haastattelu Sodankylässä vuodelta 2013. Wikipediaan avautuu tämä ohjaajasta kertova linkki.

Chocolatissa nuori ranskatar France Dalens palaa lapsuusmuistoihinsa siirtomaa-ajan Länsi-Afrikassa. Sinne hän on tullut lentäen. Pian hän kävelee tietä pitkin, kunnes ohi ajava auto pysähtyy. Kuski tarjoaa kyytiä huomauttaen, ettei kuumuudessa ole hyväksi patikoida. France kertoo aikovansa erästä taloa katsomaan pohjoisessa. Näin Kamerun tarjoaa näyttämön elokuvan perheen, muiden valkoisten sekä mustan palvelusväen suhteisiin 1950-luvulla siirtomaavallan alkaessa murtua. Elokuvassa noin seitsenvuotias tyttö nimeltä France (!) katselee ja kuuntelee, mitä aikuiset puuhaavat talossa tai pihalla. Tullaan ja mennään.

Tärkein aikuinen France Dalensin (Cecile Ducasse) lähettyvillä on Isac de Bancoleen näyttelemä Protee, Suojatti. Tytön äiti Aimee Dalens (Giulia Boschi) näkee mustan miehen komeuden, mutta pysyttelee vaivoin sopivan etäisenä, kunnes antaa periksi ja melkein anelee kosketusta. Mutta Protee tietää paikkansa. Pinnan alla väreilee. Raja palvelusväen ja isäntien välillä pitää vielä.

Isä Marc Dalens (Francois Gluzet) tekee virkamatkoja. Hän tunnistaa lopun merkit siirtomaa-ajalle eikä korosta ylempiarvoisuuttaan kuten virkataloon pöllähtäneet siirtomaavallan edustajat lentokoneen pakkolaskun jälkeen. Marc auttaa, vaikka ei pysty niin nopeaan toimintaan kuin valkoiset tulijat odottavat. Pitää hankkia koneeseen varaosia sekä rakentaa lentokenttä. Marc järjestää paikallisen heimopäällikön kanssa työvoimaa. Kuukaudessa kentän pitäisi valmistua.

Vaimo majoittaa luontevasti yllättäen saapuneita vieraita. Isäntäpari sietää ihmeen tyynesti koppavia majailijoita. Elokuva tarjoilee monia herkullisia kohtauksia rasismin eri sävyistä. Ero luku- ja kirjoitustaidoissa korostuu. Musta kokki ei osaa lukea emännän paksua ranskalaista keittokirjaa. Protee osaa lukea, muttei kirjoittaa, vaikka on lähetysaseman kasvattama. Näistä asetelmista irtoaa hirtehistä komiikkaa, tragiikkaakin.

Tulijoiden ja emännän kesken seurustelu onnistuu myös lepäillen. Keskustelut kajoavat ihmisten värieroihin. Kokemuksia on siitäkin, kuinka valkoiset tuntevat olevansa outoja asuttuaan pitkään mustien keskuudessa. Kuvan valkoinen mies on se, joka viihtyy palvelusväen keskuudessa. Proteen kauhistukseksi Luc (Jean-Claude Adeline) jopa käyttää työväen suihkua ulkorakennuksen seinän vieressä.

Juhliin emäntä patistaa mustat palvelijat pukeutumaan punaisiin vöihin. Erityisesti Proteen komeus korostuu. Palvelu sujuu hillitysti juuri siten kuin koetaan sopivaksi.

Vaikea paikka palvelijalle on noudattaa emännän kutsua tulla auttamaan iltapuvun nyörien kiristämisessä.

Emännän avustamista helpommin Protee seuraa Francen läksyjen tekoa. Tytön ja palvelijan suhde kiristyy vasta sitten, kun emännän toiveen mukaisesti Protee joutuu pois sisäpalvelijan tehtävistä generaattoria hoitamaan. Myös France hiipii konehuoneeseen. Seuraa tiivis hetki tulikuuman putken äärellä. France kysyy, polttaako putki. Protee pitää järkkymättä kättään kiinni putkessa, jolloin France puolestaan nappaa kiinni putkesta – käsi palaa pahasti. Kumpikin on polttanut itsensä! 

Yhtä lailla isän kanssa horisonttia miettiessä France joutuu silmäkkäin näkymättömien rajojen kanssa. Elokuvassa ne tuntuvat ylittämättömiltä. Silti aikuinen France kaipaa lapsuutensa maisemiin. Jää epäselväksi, matkustaako hän muistojensa Pohjois-Kameruniin vai lentääkö isolla koneella sinne, mistä oli tullut.

Francen lapsuusmuistojen lentokentän valmistuttua heimojen miehet polvistuivat kiittämään Allahia. Mielessä heillä taisi olla myös kiitos siitä, että itsetietoiset vieraat häipyivät mukanaan yksi innokas lähetyssaarnaaja, jolta jää urkuharmoni turhakkeena kentälle. 

Paikalliset mustat miehet olivat jo kokoilleet voimiaan häätääkseen alueiltaan valkoiset. Koulu toimi iltaisin kokouspaikkana.

Ranskan hallitsema Kamerun itsenäistyi 1. tammikuuta 1960, ja Britannian hallitsema alue yhdistettiin siihen vuonna 1961, vahvistaa hakukone.