Päiväreissu Ateneumiin

 

Harmaahapsien joukkoon sulautui hyvin pari Turusta saapunutta Ateneumin Galen-Kallela, Klimt & Wien -näyttelyvierasta. Edellinen Gothic Modern -kokemus kaipasi näet jatkoa. Junakyydillä saavuttiin. Ensi töiksi suunnistettiin avaraan Ateneum-saliin kuuntelemaan ja katsomaan puolen tunnin mittaista Introa. Olennaisimmat teokset nähtiin valtavina suurennoksina laajakankaalta, jolla kuvat siirtyivät uusien työntyessä esiin. Antoisaa.

Alakerrassa sijaitsevan Bistron lounas nautittiin ennen 3. kerroksen päänäyttelyn kiertelyä. Ensimmäisen salin ovelta aukesi arkisen tuntuinen näkymä. Selvästikään ei pyritty hätkähdyttämään kuten gotiikan modernia esiteltäessä. 

Franz von Stuckin Eksynyt (1891) pysäytti syynäämään paitsi maalausta myös kehyksiä. Introssa suuren suurena nähty teos onkin melko pieni, sellainen kodin seinälle sopiva, tosin miljoonien hintainen. 

Pysähdyin toviksi myös Gallen-Kallelan 1895 maalaaman saksalaisen näyttelijän Rudolf Rittnerin muotokuvan äärelle. Tästä työstä en erottanut taiteilijan monista töistä tuttua käsialaa, mutta kohde tuntuu hyvin läsnä olevalta.

Ensimmäisen salin vasemmanpuoleinen seinä esittelee koko näyttelyn kuvin ja selostuksin. Se jäi tutkimatta, kun oli katsottu komea Intro.

Egon Schielen 1910 maalaama muotokuva aiheena Eduard Kosmack pysäytti. Kumpikin kuului sesessionistien ryhmään, kuten jo Introssa kuultiin.

Tämäkin maalaus katsottiin tarkkaan. Se on Koloman Moserin teos nimeltä Sisäinen tyyneys 1912/1913.

Entä sitten tämä:

Melkoisen kookas teos Sfinksin suudelma (1895) on Franz von Stuckin maalaama. Hän oli mukana perustamassa Münchenin Secessionistien taiteilijayhdistystä.

Mihin tarkoitukseen kuvan näyttelyvieras mahtaa napsia kuvia? Itsekin näytin varmaan aivan samalta, kun kuvasin blogia varten ja tähtäsin onneksi myös teksteihin. Eihän muistiin voi luottaa.

Gustav Klimt on näyttelyn vetonaula. Häneltä on esillä muun muassa kesken jäänyt maalaus Emilie Flögestä, pitkäaikaisesta elämänkumppanista. Tämän omia luomuksia nähdään paitsi valokuvina myös todellisina vaatteina. Emilietä on kiittäminen väljämekkoisesta muodista, joka vapautti naiset kureliiveistä. Siskonsa kanssa Emelie loi ja myi muotivaatteita.

Valokuvia parin kesänvietosta eräällä järvellä oli mahdollista nähdä nonstopina pyörivässä kuvaesityksessä. Se alkaa Sothebyn huutokauppatilanteesta, jossa tarjoukset yltyvät yltymistään. Siksi kai Suomessakin on kohuttu Klimtin kallisarvoisia piirroksia sisältäneestä kansiosta, joka äskettäin löytyi kansallismuseosta. Kuuluisa piirros alastomasta naisvartalosta jäi minulta kuitenkin näkemättä, vaikka se tiettävästi on esillä näyttelyssä - tarkoin vartioituna.

Lisään vielä kuvan taiteilijaryhmän näyttelypaikasta Wienissä. Se ilmentää ryhmän  kauneuspyrkimyksiä kullattuine yksityiskohtineen siinä kuin heidän teoksensa.

Millariikkaa ja sukupolvien salaisuuksia

 

Kiinnostuin Millariikka Rytkösen itsestään kirjoittamasta kirjasta Täysin auki tätä blogijuttua lukiessani. Kirjastossa jonoa piisasi. Niinpä toimin, kuten monesti ennen: hankin e-version. Mutta entisiä sujuvasti toimineita kanavia ei enää ollut. Lisäksi vuosikausia palvellut Sony Reader vaati uppoutumista Koboon. Yrityskaupan seurauksena Sonysta oli tullut Kobo eikä se tue Sony Readerini vanhentunutta versiota. Ostin näet kokeeksi Kobon kautta Millariikan itsestään kirjoittaman teoksen e-kirjana (Jonny Kniga 2024) ja yritin ladata sen Readeriini. Ei siirtynyt. Onneksi kirja avautui läppärin näytöllä. Pikku totuttelua lukeminen vaati, mutta kiehtovan suorasukainen teksti palkitsi istunnot läppärin äärellä. Kobo on suojannut tekstin kopiointia vastaan, joten en pysty nappaamaan sitaatteja tuttuun tapaan enkä rupea niitä naputtelemaan kirjain kirjaimelta. Suosittelen tarttumaan Marjatta Mentulan blogi-juttuun, josta löytyy useita meheviä sitaatteja. Millariikan kirjeistä, joista neljä päälukua koostuu, käy selväksi oman kehon häpeämisen vaihtuminen vahvuudeksi omalla itse valitulla uralla. Hänestä on sukeutunut selväsanainen terveysalan ammattilaisten puolustaja. Ei ihme, että hänet on yhä uudestaan valittu alansa ammattijärjestön puheenjohtajaksi.

***

Millariikan sytyttämänä katsoin tanskalaisen Sukupolvien salaisuus -sarjan Areenasta. Sekä kuusiosainen sarja että Millariikka omaa elämäänsä perkaamalla pohtii syyllisyyttä ja häpeää. Samoja piinaavia tuntemuksia kolmen sukupolvien naisten kokemana tarkastelee tanskalaissarja.

Kaisu Tervonen arvioi sarjaa Hesarissa 31. elokuuta 2025:

Sukupolvien salaisuus -sarjan alku voisi hyvin olla hyytävästä jännäristä. Kerrostalon ullakolta löytyy kenkälaatikko ja kenkälaatikosta lapsen luuranko. Paikalle hälytetään poliisit, jotka saapuvat 87-vuotiaan Martha Nielsenin ovelle. Hän tunnustaa tapon.

Alku johdattaa kylmäverisen rikostarinan sijaan laadukkaaseen tanskalaisdraamaan, joka keskittyy ihmissuhteisiin. Lapsi on lähes kirjaimellinen luuranko kaapissa – salaisuus, jonka purkaminen muodostaa kuusiosaisen sarjan rungon.

Eri-ikäisten naisten kokemukset tuovat ilmi, mihin pakkorakoon kukin on joutunut seksuaaliviettinsä viemänä. Isoäiti Marthan raskaus 17-vuotiaana piti kätkeä niin, että synnytyskin hoitui yksin. Kenellekään ei voinut kertoa, vaan piilottaa tapahtunut. Lapsen isä, Kai, oli ollut yhtä epävarma. Vanhemmille Kai ei olisi voinut esitellä raskaana olevaa tyttöä, jolle ei kyennyt ostamaan edes sormusta. Kihlalahjaksi osui käteen kenkäpari laatikossa. Oman isänsä tahdon mukaisesti Kai matkusti Saksaan hoitamaan isän yrityksen asioita tietämättä yksin synnyttämään jääneestä Marthasta. Pari tapasi uudestaan vasta sitten, kun tieto ruumislöydöstä oli levinnyt lehtiin ja Martha oli tunnustanut tekonsa.

Oikeudenkäynnissä Marthaa avustaa lapsenlapsi Rikke, asianajaja. Hän on hankkinut todistajaksi paitsi Kain myös historiantutkijan, joka on selvittänyt lapsenmurhista syytettyjen naisten tuomioita vuosisatojen ajoilta. Kuullaan hätkähdyttävä katsaus naisten niskaan sälytettyyn häpeään.

Sarja näyttää, kuinka oman aikamme nuoret rohkenevat tarttua kipeään aiheeseen ja haastatella lehtien revittelemää isoäitiä nauhurin tallentaessa äänet. Yhteistyö nuorten ja vanhuksen välillä sujuu. Haastattelu saa sijansa myös oikeudenkäynnissä.

Yksi sarjan häpeäkokemus liittyy 17-vuotiaaseen Leaan, joka nuorten bileissä juo liikaa ja suostuu kahden pojan kanssa "kimppakivaan". Kuinka ollakaan kuva tilanteesta leviää viestiketjussa. Lea kokee olevansa umpikujassa, kunnes uskaltaa kaverin nimissä kysyä Rikke-asianajalta, kuinka näissä tilanteissa toimitaan. Rohkeus ei kuitenkaan riitä poliisille ilmoittamiseen. Mutta jo se, että asia on tullut puheeksi, auttaa ulos kuplasta jopa niin, että Lea uskaltaa vaivihkaa kertoa isälle, mikä häntä painaa. Lopulta asia tulee puheeksi myös poikakaverin kanssa, joka ymmärtää tunnustaa itse lähettäneensä kuvan. Kumpikin saattoi viisastua poliisille ilmoittamattakin.

Näitä hienovaraisesti esitettyjä, todentuntuisia kohtauksia sarjaan sisältyy useita. Hiukan ihmeissäni tosin olin hahmoista, joita Rikke ajoittain näkee. Tarjolle tuodaan muistojen näkymä pikkutytöistä harjoittamassa spiritististä istuntoa. Voisiko Rikke omata näkijän kykyjä? Oma äiti työskentelee Jyllannissa patomestarina ja havaitsee ihmeellisiä merkkejä maastossa. Kuka niitä tekee? Mitä ne sanovat?

Lapsensa tapon paljastaneena Martha odottaa tuomiota ja on itse valmis vankilaan. Hän on haudannut pikkuisen luurangon sukulaiset saattojoukkona. Hautausmaalla on kivi ja siinä yhdessä kehitelty nimi Lille Sol. 

Vankilan asemesta Martha päätyy yhdessä Kain kanssa viemään kukkia haudalle. Hän ei lähde Kain kanssa kahville, vaan kääntyy mennäkseen lepäämään. Ja kaatuu kuolleena hautausmaan käytävälle. Oikeusjuttu raukeaa syytetyn kuoltua.

Koin lopun seesteiseksi. Raskas salaisuus oli saatettu kaikkien tietoon. Perheen siteet tuntuivat entisestään vahvistuneen.

Amanda ja Alvar

 

Kuva paidasta todistakoon iloa seitsemännestä ja kahdeksannesta lapsenlapsenlapsesta. Näinä syysviikkoina pylvästelen sydämenkuvin. Samalla jaan muiston kahdesta nimiäisjuhlasta. Eilen kokoonnuttiin Naantaliin 8.7. syntyneen tyttövauvan äidinisän ja tämän Marja-vaimon kotiin. Vauvan äidinäiti Mirva, sisarukset, kummit, vauvan isän vanhemmat sekä kaksi isomummua olivat mukana juhlassa. Pitkään olen jo kuullut juttuja Ines-mummusta, runonlausujasta, enkä suotta. Hän tosiaan suoltaa lausuntataiteilijan ottein pitkiä pätkiä ohjelmistostaan, vaikka muistisairaus osallistuu esityksiin. Tämän mummun kunniaksi vauva sai ensimmäiseksi nimekseen Ines.

0

Tasapuolisuuden vuoksi toinen nimi haettiin isän puoleisesta suvusta. Homma ei kuulemma ratkennut helposti. Perheen ollessa Mirva-mummin kanssa matkalla yöjunassa kohti Sodankylää, Mirvan syntymäpaikkaa, vauvan äiti oli vaatinut miestään ilmoittamaan nimen.

 Mikä avuksi? Tekstiviesti Lissulle, isomummulle, tuotti tulosta sähköpostitse. Onneksi on tullut tehdyksi tutkimusta oman isäni suvusta. Siitä on tallessa paitsi A4-kokoinen painate myös PDF-tiedosto. Sen lähetin junassa nimiä aprikoiville. Myöhemmin vielä tohdin suoraan ehdottaa  Amandaa, oman isäni äitiä. Vastaukseksi sain, että nimi on selvillä, mutta paljastetaan vasta juhlassa. Tässä typykkä juhla-asussa:

Me saman pitkän pöydän ympärille kerääntyneet saimme alkajaisiksi arvata, mikä se nimi on. Meille jaettiin paperit ja kynät. Valmiiksi kirjoitettuna lapussa luki Ines allaan tyhjä tila, jossa vinkkinä yksi a. Ihme ja kumma - enin osa arvauksista osui Amandaan. Sepä se! Kovasti odotettu ja rakastettu tyttö sai mainiot nimet. Hyvältä tuntuu sekin, että Ineksen isän serkulla on tytär, jonka toinen nimi niin ikään on Amanda.

Sukuvihkoon on painettu kuvia. Ylle kopioin sen, jossa esiäiti-Amanda myhäilee ympärillään komea katras lapsia. Nykyihmistä mietityttää, kuinka hän kahdet kaksosetkin peräkkäin synnyttäneenä on selvinnyt. Kaikki seitsemän varttuivat aikuisiksi. Muistan kuulleeni, että eläinvälskärinä toiminut isä oli hyvä, osti muun muassa kenkiä lapsilleen sekä aikanaan hankki näille työpaikkoja. Tyttäristä toinen palveli herrasväellä Turussa, oppi keittotaitoja sekä päätyi hyviin naimisiin. Toinen pysyi Rymättylässä, hankkiutui ompeluoppiin ja sittemmin sukulaisten myötä pestattiin hoitamaan puhelinkeskusta. Moni pojista seilasi meriä renkiaikojen jälkeen.

Entä sitten Alvar?

Hän syntyi 13.8. ja on kokonimeltään Eerik Alvar, Fransin pikkuveli, ilman minkäänlaisia liittymiä kummankaan vanhemman sukuun. Tämän vauvan nimiä juhlittiin Kaarinassa viikkoa aiemmin kuin lapsen äidin serkkupojan tyttären. Itse saan komeilla isomummuna tätä nykyä isolle lastenlastenlasten joukolle.

Otaksun, että Alvar-nimi on tarttunut Paimiossa varttuneen vauvan isän korviin Alvar Aallosta. Sijaitseehan yksi Aallon kuuluisista luomuksista, parantola, juuri Paimiossa. Nätisti sointuvat nimet toisiinsa. Pikku särön tosin ensimmäisen nimen kaksi e:tä on aiheuttanut Uppsalaan perheensä kanssa asettuneen pojan tädin korviin. 

Amandalla ja Alvarilla, pikkuserkuksilla, on ikäeroa kuutisen viikkoa. Kumpikin sai syksyn tullen hauskat nimijuhlat sukulaisten ja kummien kesken.

Liitän mukaan keskimmäisen tyttärentyttären ottaman kuvan, jossa sekä tytär mummana että minä isomummuna hymyilemme onnellisina: kolme tyttärentytärtä puolisoineen ovat saaneet aikaan uutta elämää! Sillä suunnalla sarjat lienevät täydet. Mutta pojanpojalle ja hänen vaimolleen soisi lisää lapsia, samoin lapsikatraan alkua pojantyttärelle, joka täyttää 30 marraskuussa ja on äskettäin asettunut asumaan kelpo miehen kanssa. Hyvillä mielin kuuntelin uutista, että pariskunta sekä miehen vanhemmat ja kolme siskoa saapuvat Suomeen lokakuun lopulla. On kuulemma vuorattu mökki Kemiön suunnalta. Varsinainen asia on tavata meidän Niinan vanhemmat ja tutustua kiireettä. 

Tulevaisuuden perhe?

 

Eilen illalla valikoitui katsottavaksi Elämää Yangin jälkeen -elokuva, josta en tiennyt muuta kuin tämän esittelytekstin Yle Areenasta ja sille Hesarin äskettäin jakamat neljä tähteä:

Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa elokuvassa perhe joutuu tutkimaan rakkauden, kiintymyksen ja menetyksen olemusta, kun heidän tyttärensä rakastama tekoäly, lastenhoitaja Yang menee äkillisesti epäkuntoon. Pääosissa: Colin Farrell, Jodie Turner-Smith, Justin H. Min ja Sarita Choudhury. Ohjaaja: Kogonada. (After Yang, USA 2021).

 Alkuasetelmassa mies ja nainen istuvat kotonaan sohvalla koskettamatta tosiaan. Puhutaan Mika-tyttärestä. Mies näyttää alakuloiselta, vaimo kiireiseltä. Miehellä on oma teekauppa, mutta asiakkaita tuskin lainkaan, vaikka toisin kertoo kotona. Vain yksi asiakas nähdään penäämässä teetä kiteinä. Sellaisia ei kaupassa ole, mistä asiakas suivaantuu ja painelee ulos. Miestä tuntuu kiinnostavan tee filosofiana enemmän kuin myyntituotteena ja valmiina juomana.

Kodista syntyy vauras vaikutelma. Niukka, esteettinen sisustus ehkä korealaisin painotuksin. Olohuoneessa sohvaryhmä. Ruokapöydän ympärillä neljä tuolia vaalein satulavöin kuin Artekilta. Valaistus enimmäkseen himmeä. Kamera suuntaa usein katseen johonkin ovien tai seinien muodostamaan kapeaan rakoon. Ikkunan takana näkyy aidan rajaama pieni piha.

Vaimosta syntyy vaikutelma, että hän työskentelee vaikkapa tutkijana kiireisin aikatauluin. Niinpä mies on se, joka huolehtii tyttären nukkumisista ja kouluun viemisistä. Autossa kumpikin rentoutuu, sillä se kulkee jossakin tunnelin tapaisessa eikä sitä tarvitse ohjata. Himmeä valaistus paljastaa seinistä nopeasti vaihtuvia valojuovia. 

Katsoja tajuaa, että elokuvassa eletään aikaa, jota ei vielä ole. Siinä tulevaisuudessa lapsen seuraksi on hankittu adoption yhteydessä Kiinasta myös teknosapiens. Se on homosapiensin oloinen robotti nimeltä Yang. Mika-tyttö viihtyy hymyilevän Yangin kanssa paremmin kuin vanhempiensa seurassa. Äiti huolestuu, kuka oikein kasvattaa lasta. Ensimmäinen kuva näyttää perheen ikään kuin nelijäsenisenä. Tyttären vaatimuksesta perhekuvaan tulee mukaan "isoveli" Yang.

Sellaisena perhe osallistuu tanssikilpailuun, joka toteutuu pudotuspelinä. Väliaikatietoina kuullaan, kuinka monta tuhatta perhettä kulloinkin on karsiutunut. Mikan perhe selviää pidemmälle kuin aikaisemmin, mutta joutuu keskeyttämään Yangin mennessä epäkuntoon. Se tanssii tanssimistaan, kunnes juuttuu OFF-tilaan.

Mika-tyttö riehuu, ei suostu menemään kouluun. Hän haluaa Gagaksi puhuttelemansa Yangin takaisin. Isä yrittää parhaansa, mutta, mutta - Yang onkin ostettu jonkin mutkan kautta eikä takuu toimi. Korjaajaa ei ota löytyäkseen, Yang uhkaa mädäntyä. Ja minä sen kuin katsoa tapitan outoa, hillittyä elokuvaa! Erityisen kiehtovia näkymiä avautui Yangin keskusmuistista irrotetusta osasta isän pikku laitteella lukemista tallenteista.

Jotenkin rupesin pitämään perheestä. Vanhemmat joutuvat luopumaan helppoudesta lapsen hoidossa, ottamaan vastuuta. Katsojan helpotukseksi he tuntuvat löytävän polun toistensa luokse. Lopulta sohvaryhmässä istuu lähekkäin kaksi keskenään erinäköistä, toisilleen rakasta aikuista halaten. Kiinasta adoptoitu tytär sopii joukkoon niin kuin aasialaisalkuinen androidirobotti Yang jonkin aikaa.

Liitän vielä mukaan leffasta löytyneen ainoan arvostelun. Pertti Avola kirjoittaa Seurassa 24.09.2025:

Etelä-Koreassa syntyneen mutta jo lapsena Yhdysvaltoihin muuttaneen elokuvantekijän Kogonadan toinen pitkä elokuva on Elämää Yangin jälkeen (After Yang, USA 2021). Se on tieteistarina perheestä, jonka adoptoidun kiinalaistyttären seuraksi ja opastajaksi hankittu androidirobotti Yang äkkiä lakkaa toimimasta.

Yangista löytyy salattu muistipankki, joka paljastaa androidista asioita, joista perhe ei tiedä mitään. Samalla selviää, ettei Yangia saada korjatuksi. Mutta kuinka kertoa suru-uutinen Mika-tyttärelle

Alexander Weinsteinin novelliin perustuva elokuva on verkkainen ja hienovarainen tutkielma muistoista, menetyksestä, surusta ja kuolemasta tulevaisuuden maailmassa, jossa on androidirobotteja ja klooneja.

Kogonadan käsikirjoituksen ja ohjauksen hienovaraisuus toteutuu etenkin tavassa, jolla tulevaisuuden maailma on luotu. Siinä ei korosteta mitään, eikä briljeerata teknologian saavutuksilla. Enemmänkin kysytään, hieman Blade Runner -elokuvan tapaan, mikä lasketaan ihmisyydeksi ja missä määrin pitkälle kehitetyt robotit ja kloonit enää eroavat ihmisistä. Ja onko ihmisillä kykyä tai oikeutta surra niiden poismenoa.

Samanlainen eleettömyys toteutuu myös perheen vanhempia esittävien Colin Farrellin ja Jodie Turner-Smithin roolitöissä sekä elokuvan lavastuksessa.

 

Juhlapäiviä kuoleman kumppanina

 

 Jo Ann Beardin Festival days ilmestyi Yhdysvalloissa 2021. Tammi kelpuutti teoksen Keltaiseen kirjastoonsa 2025 Eevaliina Rusasen suomentamana nimellä Juhlapäiviä. Ostin kirjan Suomalaisesta kirjakaupasta 16 eurolla ja sain siihen linkin sähköpostiini. Otti koiville, ennen kuin muistin Elisa Kirjan ajoilta tutun polun. Sitä pitkin kirja siirtyi kuin siirtyikin vuosia palvelleeseen Sony Readeriini. Justeerasin fonttikoon silmilleni sopivaksi ja luin koko opuksen, josta pari ensimmäistä novellia nielaisin kakistellen iPadilta: liian valoisa ja täyteen ahdettu näkymä, pieni fontti, erottumattomat otsikot.

 En enää sure Elisa Kirjan palvelun menettämistä enkä myöskään Book Beatin torjumista. Minusta ei ole kuukausimaksujen maksajaksi eikä äänikirjojen kuuntelijaksi ainakaan näillä näkymin. Aika ajoin  ostan uutuuskirjoista e-version kirjakaupasta, joskus myös kovakantisen kirjan. Luettuani lahjoitan sen jollekulle kirjahyllyn omistavalle. Kirjastopalvelu toki kelpaa, mutta kovin pitkät jonottamiset jääkööt muille.

Hiukan takkuillen luin osin novelleiksi osin esseiksi luonnehditut ostokirjan tekstit. Sisällysluetteloa en löytänyt e-versiosta. Niinpä tarjoilen luetut tekstit yhden kerrallaan otsikko oppaana, mutta tarkastelen ensimmäiseksi niminovellia. Novellit olin tunnistavinani, esseitä en niinkään. Kirjoittaja omine kokemuksineen oli kaikissa läsnä mitenkään etäännyttämättä. Hänen havaintonsa kirvoittavat esiin muistoja, ne taas lisäävät mielleyhtymien ketjuja... Kaikissa kuolema pilkottaa jollakin tavoin.

 Kirjan viimeiseksi sijoitetussa niminovellissa kolmen ystävyksen Intian-matka rupesi uuvuttamaan. Itse asiassa teksti taitaa heijastella kaikkea Intian ylenpalttisuutta, läkähdyttävyyttä kuumuutta ja alati läsnä olevaa sairastumisen uhkaa. En muista lukeneeni mistään muualta yhtä kuristavaa paniikkikohtauksen kuvausta kuin tämä:

Ei mikään aavistus vaan tieto. Äkkiä olen kotelossa itseni sisällä, minut on suljettu sinne ja minun mukanani sinne on suljettu jokin pahantahtoinen olio.

Pitää mennä, sanon Kathylle.

Ja jätän hänet ravintolaan, Emma on vielä syvässä unessa, ja nyt pilapiirroshovimestarin ja pensasmiesten on autettava Kathy takaisin huoneeseensa.

Oikaisemme lyhyeksi leikatun, pistelevän nurmikon halki, minä ja se olio, halki hernesoran, ylös leveitä marmoriportaita, nurkan taakse ja omaan huoneeseeni. Suljen oven ja panen sen lukkoon, ja me ryömimme sänkyyn, minä ja olio, ja olio kasvaa suuremmaksi, pakottaa minut nurkkaan sisälläni, päiväpeiton päällä, tyyny vain puoliksi pääni alla, yöpöydälle on jäänyt lamppu palamaan ja se häikäisee silmiäni. Sulje silmät. Ei, avaa ne. Kun silmät ovat kiinni, olen kahden olion kanssa, mikä se sitten onkin. Kun ne ovat auki, on minä ja olio ja valo, sietämätön valo. Tuntikausiin en pysty sammuttamaan sitä, en pysty nostamaan kättä, en kääntämään päätä niin ettei valo osuisi silmiin, en pysty tekemään mitään muuta kuin makaamaan tässä, olen olennon kanssa vankina itseni sisällä. --

 Sairas Kathy hämmästyttää paikallisia puhumalla hindiä. Intian-kävijöitä ovat muutkin tarinan naiset. Kertoja on se, jonka muisti kiepauttaa mieleen sattumuksia kalkkarokäärmeestä entiseen aviomieheen. Sitten ollaan taas kotona Yhdysvalloissa ja Kathy kuolee. Siitä ei enää synny suurta numeroa.

Sen sijaan avausnovelli Viimeinen yö kerii esiin koiranomistajan lohduttomuuden, kun rakas ystävä, pikku Sheba, ei enää kaipaa muuta kuin eläinlääkäriltä armahtavan pistoksen. Kuolema ottaa omansa.

Werner kertoo huiman pelastautumisen palavasta kerrostalosta. Tiivis, savunhajuinen kerronta ottaa lukijan mukaansa mahtiloikkaa myöten kissa hyppääjän rintaa vasten painettuna. Lukijakin eläytyy pelastajien kiireisiin ja verta vuotavan miehen haavojen pikasitomisiin. Ja löydetään kuollut kissa palaneen rakennuksen seinustalta. Tarina perustuu tositapaukseen, jonka kirjailija on mielikuvitellut täyteläiseksi novelliksi. Hän on pyytänyt ja saanut luvan Werneriksi nimeämältään hädin tuskin palosta pelastautuneelta.

Samoin on Cherin laita. On kyse syövän pikku hiljaa uuvuttamasta naisesta, joka päätyy lähimpiensä myötävaikutuksella hakemaan apua Tohtori Kuolemana tunnetulta Jack Kevorkianilta. Salainen hanke onnistuu.

Painihauta on roima tarina keittiöön tunkeutuneen miehen taltuttamisesta lapiolla. Esseestä teksti ei mielestäni käy. Ehkä kyse on rikoskertomuksesta ja siitä, kuinka pitkälle itsepuolustus voi yltää. Lapiolla miehen tainnoksiin humauttaneen naiskokijan mieli kohisee: kuoliko se?

Lähellä puhuu kirjailijantyöstä. Hankalaa on kuin yrittäisi laskea mäkeä pääsemättä liikkeelle, kunnes kelkka rupeaakin viemään huimaa kyytiä alamäkeen. Otti tovin, ennen kuin pääsin kärryille kirjoituskelkasta. Kirjoittaja yrittää palata kelkan kyytiin, mutta joutuu usein myös jahtaamaan kahdeksaa ankkaansa, mikä kai ilmaisee väistämättömiä taukoja urakassa.

Seuraavaksi lukija löytää tämän otsikon ja veljeksistä kertovan jutun alun:

Se mitä etsit etsii sinua

”Pakko sinun on ottaa se koira”, Nathan sanoi painokkaasti linjan toisessa päässä. ”Sinähän rakastat sitä.”

”Minä ihailin sitä”, Stephen sanoi. ”Täysin eri asia.”

Aiko oli kerran napannut oravan ja sitten päästänyt sen vapaaksi – käsittämätöntä ritarillisuutta koiralta. Stephen, joka oli ollut käymässä veljensä luona, oli nähnyt koko kohtauksen kuistilta: labradorinnoutaja lönkytteli pihan poikki vatsa puolelta toiselle heilahdellen, nuuski mietteliäänä kukkia ja vahvisti omaa hajujälkeään. Pihan toisella laidalla orava pysähtyi pää alaspäin aivan puunrungon tyvellä, sen häntä nytkähteli. Koira teki liikkeensä äkkiarvaamatta, orava rimpuili hetken mutta luovutti sitten ja jäi velttona roikkumaan Aikon suusta. Silmät kirkkaina se odotti, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

”En ole koskaan kertonut tätä ennen”, Stephen sanoi. ”Mutta Melissa käski sitä tappamaan oravan. Paiskasi makuuhuoneen ikkunan auki ja huusi: Tapa se, senkin rakki.” Melissa oli Nathanin vaimo, pitkä ja arvaamaton, alakoulun opettaja, joka sanoi ja teki jatkuvasti jotain, mitä ei halunnut ajatella samaan aikaan kuin lapsia.

”Ei helkkari”, Nathan mutisi järkyttyneenä. ”Mutta juuri sitähän minä olen sanonut.”

Veljesten kinan päätteeksi Aiko-koira viedään lentokoneeseen. Se matkustaa kuin mikäkin rahti yksin Iowasta Kaliforniaan. Rahtina se sysätään perillä johonkin nurkkaan odottamaan noutajaa. Tässä tarinassa kuten muissakin kirjoittaja väläyttää esiin ihmisen aiheuttaman kärsimyksen eläimelle.

Seuraava otsikko on Nyt. Teksti saattaa edustaa esseetä, joskin hyvin henkilökohtaisella tavalla. Kirjoittaja kuvailee valmistautumistaan esitelmämatkalle Alaskaan. Taas tapahtuu sama kuin muissakin teksteissä: yksi sana kiepauttaa esiin muiston, se seuraavan... Antoisinta oli lukea muistosta, kuinka kirjoittajan isä päätyi Alaskaan Normandian asemesta toisen maailmansodan tuoksinassa.

Parhaiten minuun upposivat novellit Werner ja Cheri, vaikka niiden lukemista vielä sävytti e-kirjan avaamisen pulmallisuus. Lopulta kirja asettui kuin asettuikin Readeriin vanhastaan tuttuun tapaan ja lukemisen jatko sujui vaivatta.

Andrei Tarkovski, Nostalgia

 

Kuinka osuikaan kohdalle Andrei Tarkovskin Italiassa 1983 ohjaama kaipauksen ja itsetutkiskelun kuvajainen Nostalgia. Yle Areenan kautta se on katsottavissa lokakuun alkuun asti. Lyhyessä esittelytekstissä mainitaan:

Venäläiskirjailija kulkee tulkkinsa opastamana Italian Toscanan raunioilla ja kylpylöissä, samoissa maisemissa, joissa 1700-luvulla vaelsi venäläinen säveltäjä. Kotimaahansa palattuaan tämä teki itsemurhan.

Oleg Jankovskin esittämä kirjailija kulkee säveltäjä Andrei Gortšakovin jalanjäljissä apunaan tulkki  Eugenia  (Domiziana Giordano). Erland Josephson näyttelee paikallista kylähullua Domenicoa. Kumpikin miehistä tuskailee, mitä on tullut tehneeksi vaimolleen ja lapsilleen. Paikoin välähtävät ristikkäiset kuvat korostavat heidän samastumistaan toisiinsa. Eugenia pettyy kirjailijaan, joka ei tee elettäkään lähentyäkseen kaunotarta. Eugenia kertoo unestaan, jossa hänen lähellä ryömii monijalkainen iso, vetelä toukka. Siihen ei osu yksikään naisen tappoisku. Turhautumistaan Eugenia purkaa kohentamalla tämän tästä runsasta, vaaleakiharaista tukkaansa. Kirjailijan päälaella paistaa outo valkoinen alue, jota kerran  korostaa valkoinen höyhen.  

Tarkovskin elokuvia olen nähnyt monia. Tiesin, mitä odottaa: ei mitään kepeyttä, vaan tarkoin harkittuja verkkaisia harmaansävyisiä kuvia kuin taideteoksia. Silti tuntuu ihmeeltä, että oma alakuloni hellitti pikku hiljaa jo ensimmäisen katsomistunnin aikana. Vajosin kuitenkin uneen jossakin kohtaa. Onneksi tallensin elokuvan. Niinpä etsin iPadilta kohdan, jossa nukahdin noin vartiksi. Paikka löytyi ja jatkoin samalla uudestaan loppuun asti. Tapahtumien ohessa huomio kiinnittyy vedestä aiheutuviin ääniin. Kuluu vesijohtojen kurinaa, sateen kohinaa, vesilätäköissä askeltamisen lätsähtelyä sekä jonkinlaisen sahan kirskahtelua. Domenicon kodin raunioissa mukana kulkee rauhallinen saksanpaimenkoira. Välillä koira paneutuu makuulle lätäkköön, mitä en osaa tulkita.

Juho Malanin kirjoittaa Elitistissa 16.02.2005: 

Nostalgian hiljainen voima piilee sen päähenkilössä, jonka elämä aktivoituu uuteen todellisuuteen hänen saavuttua Italiaan. Kotimaansa yhteiskunnasta, ihmisistä, kulttuurista, tuttuudesta erotettu ja irrotettu ihminen asettuu tilaan, jossa hän tahtomattaankin joutuu tarkkailemaan itseään itsestään "etääntyneenä", samalla tavalla, jolla katsoja tarkkailee kriittisesti elokuvaa, joka on etäännyttänyt hänet elokuvan toisesta todellisuudesta.

Alkuun kirjailija ja hänen tulkkinsa vaeltelevat luostarikirkossa, jonne yleensä tulevat lasta toivovat. Nähdään ihmeellinen kuvaelma Synnyttäjien Madonnasta. Eugenia ei myönnä toivovansa lasta. Hän kopsuttelee sinne tänne korkeissa koroissaan. Kuuluu musiikkia, monen monet kynttilät juhlistavat etualalle kannettavaa madonnaa.

Ollaan myös kylpylässä, hotellissa, raunioilla. Usein toistuu pilarien tai oviaukon rajaama näkymä käytävään. Ihmiset kuljeskelevat toisiaan koskettamatta. Ollaan yksin. Voimallisessa kohtauksessa Domenico patsaalla julistaa paikalle kokoontuneille ihmisille omaa totuuttaan, valelee itsensä polttonesteellä ja sytyttää itsensä roihuamaan. Kirjailija osoittaa sitkeyttään kantamalla Domenicolta saamaansa kynttilänpätkää palavana Pyhän Katariinan lammen laidasta laitaan. Mikä kohtaus!

Siteeraan vielä Malaninin esseen loppua:

-- Nostalgia asettaa rakkauden -- esille sekä kauniin Eugenian että kotona ja unissa odottavan kirjoittajan vaimon muodossa. Tarkovskin 7 elokuvasta Nostalgia on haikeamielisin ja siinä mielessä myös hyvin fyysinen. Siinä näkyvät tietyt yhtäläisyydet ja arvokas inspiraatio Antonionin ja muiden elokuvan mestareiden saavutuksista, ja samanaikaisesti se peilaa ohjaajansa ajatuksia, tunnetta ja totuutta ainutlaatuisella voimallisuudella.

--

Nostalgian kuuluisa loppukohtaus on näennäisessä yksinkertaisuudessaan ja rauhallisuudessaan -- esimerkki Tarkovskin elokuvien kyvystä tavoittaa äärimmäisiä sisäisiä tilanteita ja taisteluita, jotka päähenkilö joutuu käymään. Pienen kynttilän kantaminen ei ole hengenvaarallinen tehtävä, mutta kohtauksen kyky tiivistää ihmisen elämä yhteen katkeamattomaan otokseen on suorastaan fyysinen.  

 Tarkovski on omistanut elokuvan edesmenneelle äidilleen. 

Olen vaikuttunut.

Sodankylän filmijuhlien antia

 

Kesäkuun puolivälissä Sodankylässä keskityttiin elokuvajuhlien 40-vuotiseen taipaleeseen, kuten tästä linkistä voi tarkistaa.

Yle Areena on myös tarjonnut matkan varrelta sekä maineikkaiden ohjaajien haastatteluja että jonkin heidän ohjauksistaan. Elokuun mittaan tallensin 4. ja 5. kauden  Sodankylän parhaat -julkaisuista kaikki. Jokaisen oman elokuvasessioni alkajaisiksi katsoin Peter von Baghin haastatteleman ohjaajan puheenvuoron, sitten aiheena olleen elokuvan. Näin kertyi vavahduttavia elämyksiä: 

K4, J1: Alice Rohrwacher & Corpo celeste

Italialaisen nykyelokuvan kärkiohjaajiin kuuluva Alice Rohrwacher valloitti Sodankylässä 2014 arkirealistisella esikoisteoksellaan. Katolisen kirkon vaikutusvalta on säilynyt järkyttävän dominoivana eteläitalialaisessa pikkukaupungissa. Konfirmaatioon valmistautuva murrosikäinen Marta etsii paikkaansa elämässä törmäten alituisesti kirkon tekopyhyyteen. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Alicen elokuvasta en muista kuulleeni tai lukeneeni mitään. Niinpä eloisa haastattelu ja itse leffa tuntuivat tärkeiltä avauksilta. Jo kuvattujen näkymien perusteella katsoja älyää Calabrian vaikeaksi ympäristöksi perheen pitkän Sveitsin kauden jälkeen. 13-vuotiasta Martaa odottaa konfirmaatio. Pappi kaihoaa ylennystä, rippikoululaiset hoituvat miten kuten. Naiset hyörivät tytön ympärillä ja hoitavat käyttöön lainapuvun. Kasvatusotteet ahdistavat, jättävät ulkopuoliseksi. Kristinusko jää avautumatta. Aikuisilla on paljon puuhaa kirkon  koristeluissa. Mihin nuorta kasvatetaankaan? 

Komiikkaa osuu kohdalle, kun Martaa tarvitaan papin avuksi noutamaan isoa krusifiksia luostarikirkosta vuorenrinteeltä. Paluumatkalla auton katolle sidottu kummajainen heilahtaa tien vierellä avautuvaan rotkoon. Samalla papin yritykset ylennykseen vierivät ulottumattomiin.

Loppua kohden katsoja näkee totisen tytön taivaltamassa yksin valtateiden verkossa. Viimeinen näkymä askarruttaa yhä: valkoisessa lainapuvussaan Marta kävelee kuin unessa rannalla veteen. Valkoinen  helma on vaihtanut väriä likaisen harmaaksi...

Elokuvan nimi Corpo celeste on niin outo, että tarkistin verkosta, mitä se voisi tarkoittaa: taivaankappaletta. Mihin viitannee?

***

K4, J2: Rainer Werner Fassbinder & Effi Briest

Huumeisellä kiihkolla työskennelleen, 36-vuotiaana menehtyneen "uuden saksalaisen elokuvan" kärkinimen Rainer Werner Fassbinderin hillityn elegantti melodraama on aivan omanlaisensa epookkikuvaus. Hänen näyttelijätähtensä Hanna Schygulla (Sodankylässä 2017) esittää avioliitossaan 1800-luvun sääty-yhteyskunnan moraalin uhriksi joutuvaa nuorta naista. Hanna Schygulla hurmasi myös Sodankylässä 2017. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Katsoin elokuvan ihmeissäni, sillä sitä oli vaikea tunnistaa Fassbinderin ohjaamaksi. Olen nähnyt monia hänen komeita elokuviaan. 

Effi Briest -teoksessa avioparin etäisyys toisistaan korostuu kuva kuvalta siten, että he eivät kosketa, vaan puhuvatkin toistensa ohi välimatkan päästä. Kohtaus vaihtuu toiseen fraktuuralla kirjoitetun väliplanssin kautta. Moni seikka näkyy peilin kautta. En muista nähneeni yhtä korosteista etäisyyden kuvausta nuoren aviovaimon ja hänet haltuunsa saaneen miehen yhteiselämästä. Ihmeeltä tuntui, että parille syntyi yksi lapsi, tytär. 

Ajan oloon mies alkaa potea kalvavaa mustasukkaisuutta, sillä vaimo on löytänyt puhekumppanin. Tragediahan sellaisesta seuraa. Suosittelen katsomaan, kuinka tarina elokuvassa päättyy.

***

K4, J3: Victor Erice & El Sur

Kesällä 1995 iloitsi Sodankylän juhlaväki espanjalaisen Victor Ericen vierailusta. Hänen Espanjan sisällissodasta 1957 kertovan Etelä-elokuvan käsikirjoituksesta jäi loppukolmannes kuvaamatta. Silti teos sai palkintoja ja ylistävät arvostelut. Runollisen kaunis elokuva seuraa tyttären näkökulmasta arvoituksellisen isän ja kasvavan tytön suhdetta. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Tämän elokuvan ehdin katsoa jo ennen Sodankylä-sarjaa, sillä Yle tarjosi Ericen Etelän jo touko-kesäkuussa (?).  Istuin mustassa tuolissani kuvien vankina, sillä aikoihin en ollut nähnyt mitään yhtä vangitsevaa. Taustalla kumisi Espanjan sisällissota. Etelästä lähtöisin ollut lääkäri-isä oli vaivoin saanut paikan sairaalasta jossakin pohjoisessa, ja perhe asettui taloon puiden rajaaman tien varrella. Katsoja oppii vihjeistä, kenen puolella isä oli ollut sodassa.

Ihmeelliset harmaan sävyiset maisemat tuntuvat viittaavan miehen piilotettuun suruun. Sen aavistaa liittyvän sotatapahtumiin. 

Keveyttä kerrontaan tuo tytär. Hän seuraa tarkasti, mitä ympärillä tapahtuu. Ollaan puheväleissä koko perheen kesken. Erityisen hyvin tytär tulee juttuun isänsä kanssa. Vuosien kuluessa neitoseksi varttuva lapsi huomaa yhä tarkemmin, kuinka alakuloinen isä on. Tätä vakoilemalla katsojakin näkee, että isä pujahtaa yksin elokuviin, jonka tähtenä loistaa kaunotar. 

Jääköön enempi juonen referointi. Pääpiirteissään kuitenkin selviää, miksi miehellä on syy surra ja miksi hän päätyy äärimmäiseen ratkaisuunsa. 

Valoa loppuun luo tyttären valmistautuminen matkalle. Hän on lähdössä tapaamaan sukulaisia etelään.

Suurenmoinen katselukokemus!

***

 

K4, J4: Miloš Forman & Vaaleaverikön rakkaus

Ohjaajajärkäle Miloš Formanin Sodankylän-vierailu vuonna 2008 on festivaalihistorian muistettavimpia tapauksia. 1960-luvun maineikkaan tšekkoslovakialaisen elokuvan kuuluisin saavutus Vaaleaverikön rakkaus hihittää arjen tragikoomiselle absurdisuudelle tehdaskaupungissa, jossa on yhtä miestä kohden 16 tyttöä - yhtenä heistä nimihenkilö, vaaleaverikkö Andula. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Tämän elokuvan olen nähnyt kauan sitten oikeassa leffateatterissa. Nyt nautin kertauksesta. Yhtä vahvasti se ei enää sytyttänyt kuin aikoinaan. Erityisen antoisaksi koin ohjaajan haastattelun.

***

 

 K5, J1: Mikko Niskanen & Pojat

Nuori Vesa-Matti Loiri (Vesku Sodankylässä 2010) tekee Mikko Niskasen hämmästyttävän valmiissa esikoisohjauksessa riipaisevan ensiroolinsa jatkosodan Oulun poikajengissä. Paavo Rintalan omaelämäkerrallisen romaanin filmatisointi lähestyy koskettavasti nuorten asemaa sodan varjossa: isänmaallisen kasvatuksen, kotirintaman todellisuuden sekä poikien vanhempien ja saksalaisten sotilaiden välimaastossa.

Niskasen Pojatkin tuli katsotuksi kertausharjoituksena. Hyvä niin, ilman enempiä selittelyjä.

***

 K5, J2: Mahamat-Saleh Haroun & Kausi Ranskassa

Tšadin sisällissodasta Ranskaan muuttaneen Mahamat-Saleh Harounin (Sodankylässä 2018) omiin kokemuksiin perustuva siirtolaiskuvaus on lämmin mutta armoton. Afrikan levottomuuksia paennut ranskanopettaja hakee poliittista turvapaikkaa joutuen byrokratian pompoteltavaksi.

Harounin Kausi Ranskassa -elokuva vaati taukoja katselussa. Eläydyin ohjaajan omakohtaiseen tarinaan, mikä pani tauottamaan leffaistuntoja. Tarinan päähenkilö Abbas on pelastautunut kahden lapsensa ja veljensä Etiennen kanssa Ranskaan, mutta saa kielteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa. Pitkälle koulutetut miehet eivät löydä entisestä emämaasta mahdollisuutta asettua ja tekemään työtä. Matkalla tapettu vaimo kummittelee niin, että Abbas luulee mahdottoman todeksi.

Kouluikäiset lapset hämmästelevät, ettei enää löydy yhtä isoa taloa asuttavaksi kuin ennen Keski-Afrikan tasavallan pääkaupungissa Banguissa. Tämä tieto pakotti tarkistamaan, mitä kyseisestä alueesta ja Tšadista sanotaan verkossa.

Elokuvan loppu näyttää konevoimin tasaiseksi lanatun tantereen, jolle siirtolaisiksi yrittäneet olivat kyhänneet asumuksiaan. Katsoja jää täysin epätietoiseksi, kuinka perheen käy. Velipoika Etiennen näin tekevän polttoitsemurhan, Abbas-isä ja lapset hävisivät kuin tuhka tuuleen. Vähät tavarat Carol-ystävättären luona ja kirje pöydällä todistivat heidän poistuneen. Minne?

Ohjaajan haastattelu tarjoaa lisävalaisua rankkoihin kohtaloihin, myös hänen omaansa.

***

K5, J3: Jiří Menzel & Tarkoin vartioidut junat

Parhaan "ulkomaisen" elokuvan Oscarin voittanut Jiří Menzelin (Sodankylässä 2016) esikoisohjaus on Tshekkoslovakian uuden aallon ehdoton mainetyö. Viehättävässä, mustanhumoristisessa komediassa ollaan syrjäisellä rautatieasemalla. Eletään toisen maailmansodan saksalaismiehityksen loppuaikaa. Nuori virkailija saa vanhemman toverinsa opastuksella tuntumaa rakkauteen, mikä johtaa traagisiin seurauksiin. 

Riemastuttavimpana koin Menzelin Tarkoin vartioidut junat. Siitä kirjoitin tämän blogijutun tuoreeltaan katsomisen jälkeen. Tsekkiläiseksi luonnehdittu satiirisuus kukkii niin, että huomasin hekottelevani. Juttuakin leffasta on piisannut, kun meitä oli kaksi telkkarin ääressä. Loppuratkaisusta kiisteltiin sen verran, että katsoin lopun uudestaan. Huomasin ratkaisevia yksityiskohtia, jotka olivat eka kerralla menneet ohi. Hyödyttiin molemmat tarkennuksista.

Vastaansanomattoman antoisa on myös Menzelin haastattelu.

***

K5, J4: Agnès Varda & Kuin taivaan lintu

Agnès Varda (Sodankylässä 1991) oli festivaalien ensimmäinen naispuolinen "päävieras". Hänen vaikuttavassa elokuvassaan Sandrine Bonnaire näyttelee mieleenjäävästi sihteerintyönsä jättänyttä vapauden etsijää, joka kiertelee jalan talvista Etelä-Ranskaa. Improvisoiden, eräänlaisella kulkurimetodilla toteutettu elokuva näyttää hyvinvointiyhteiskuntamme nurjan puolen.

Kuin taivaan lintu on se elokuva, josta myös olen jo kirjoittanut blogijutun. Kannattaa katsoa vavahduttava leffa, samoin ohjaajan antoisa haastattelu.

Sodankylän elokuvajuhlien varhaisilta vuosilta löytyy lisää hienoja elokuvia omiksi neljän leffan kausiksi koottuina. Mainiota ohjelmaa syksyksi!