Suru pukeutuu valkoiseen

 

Tuntuma syksyn Nobel-palkittuun kirjailijaan on nyt hankittu. Ostin ja luin eteläkorealaisen Han Kangin Valkoisen kirjan (suomentanut Taru Salminen, valokuvat Douglas Seok, Gummerus 2021). Teksti on jaettu kolmeen osaan: 1 Minä, 2 Hän, 3 Kaikki valkoinen.

Jonakin keväänä kertoja on päättänyt kirjoittaa kirjan valkoisesta. Työ oli alkanut listan laatimisella:

Kapalo 

Vastasyntyneen vaate

Suola

Lumi

Jää

Kuu

Riisi

Aallot

Jademagnolia

Valkoinen lintu

Hymyillä kalpeaa hymyä

Valkoinen paperi

Valkoinen koira

Valkoiset hiukset

Käärinliina

Mieleni värisi oudosti jokaisen sanan kohdalla. Tunsin, että minun oli kirjoitettava tämä kirja ja että kirjoitusprosessin myötä jokin muuttuisi. Tarvitsin valkoista haavavoidetta, sideharsoa haavan päälle.

Ei kirjoittaminen silti ottanut alkaakseen. Piti viivytellä ja pohtia, voisiko piiloutua lauseiden sekaan kuin valkoisen sideharson taakse. 

Muutettuaan vieraan maan pääkaupunkiin kertoja ymmärtää migreenin kynsissä, ettei voi piiloutua.

Teksti jatkuu lyhyin luvuin kuin proosarunona.

Jokainen hetki on harppaus jatkuvasti uusiutuvan, läpinäkyvän jyrkänteen reunan ylitse ajan äkkijyrkällä äärellä. Nostamme uskaliaasti jalan elämämme ajan reunalta, ja astumme epäröimättä askeleen ilmaan. Ei siksi, että olisimme erityisen rohkeita vaan siksi, ettemme voi muutakaan. Tunnen tälläkin hetkellä, kuinka vaarallista se on. Astun uhkarohkeasti elämättömään aikaani, kirjoittamattomaan kirjaani. (9)

Kyse on moninkertaisesta surusta. Nuori äiti synnytti yksin ennen aikojaan kaukana asutuksesta. Tyttövauva kuoli pian. Lapsen isä hautasi sen, yksin hänkin. Kertoja on elänyt äitinsä surua ja kaivannut aina isosiskoaan. Sama lapsen menetys on ollut toistua kertojan synnyttyä keskosena.  

Lyhyet tekstit muuntelevat valkoista. Mieleen painuu hellittämätön suru, joka keveimmillään häilyy kuin usva maisemassa tai lumikide hihalla. Ne viivähtävät hetken, suru pysyy.

Sivuja on vain 111. Silti tarvitsin lukemiseen muutaman päivän. Teksti kutsuu lukijaa antautumaan kiirehtimättä ja pohtimaan valkoisena kajastavaa kuolemaa. Sitä ja kaikkinaisia tunteita voi tarkastella lempeästi kertojan tavoin. 

Erikoislaatuista teosta täplittävät muutamat valokuvat. Ne luontuvat tekstiin, vaikka painojälki vaikuttaa tahattomasti epätarkalta.

Lisävalaisua kirjaan löytyy muun muassa Kulttuuriykkösestä, joka lähetettiin maanantaina 18. marraskuuta 2024. Kääntäjä Taru Salminen tuntee korealaista historiaa ja kulttuuria, mikä ehkä auttaa myös kuuntelijoita ottamaan vastaan teoksen hitaasti avautuvia tunne- ja kipukerrostumia.

Kuin olisi peiliin katsonut

 

Yle Areenan kautta on katsottavissa suomalaisia leffoja, kuten Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet, Klaus Härön Rakkaani merikapteeni, Eija-Elina Bergholmin jo vuonna 1990 ohjaama Huojuva talo Maria Jotunin romaanista. Ne olen nähnyt, nyt uusi tuttavuus on Tia Kouvon Mummola viime vuodelta. Eilinen alkuilta viettiin leffaa katsoen, myöhäisiltaa siitä jutellen.

Esittelyteksti tiivistää sisällön näihin sanoihin:

Joka vuosi joulun aikaan, sisarukset Susanna (Ria Kataja) ja Helena (Elina Knihtilä) vierailevat perheineen vanhempiensa luona. Kuten tavallista, isoisä Lasse (Tom Wentzel) juo liikaa, isoäiti Ella (Leena Uotila) on huolissaan kaikista, lapset ovat kyllästyneitä ja sisarukset lankeavat vanhoihin riitoihinsa. Elämänmakuinen elokuvadebyytti on purevan humoristinen tutkielma perhedynamiikasta.

Wikipedia tarkentaa, että Risto Pajunen esittää Ristoa, Sakari Topi Simoa, Elli Paajanen Hillaa ja Tuomas Talikka Kassua. Porukka ahtautuu Ellan ja Lassen kesämökin oloiseen kotiin joulua viettämään. Pitkään kamera seuraa yhtenään avautuvaa ovea ja sen kahvaa, kun yksi toisensa jälkeen tunkee sisälle. Naiset päätyvät keittiöön, miehet vaarin hollille telkkarin eteen. Vaarilla on menossa ainakin toinen olutpullo, telkkarissa mekastaa talvinen rallikisa, kunnes Hilla kysyy, miksi vaari katsoo jouluna mokomaa tallennusta, vaikka kanavilta tulee jouluelokuvaa. Tilanne jatkuu jähmeänä vielä jonkin aikaa.

Katsominen rupesi tekemään tiukkaa.

Keittiössä laiha Ella-mummo tuntuu ensi alkuun huteralta isokokoisten tyttäriensä lomassa. Hän ei oikein löydä sanoja, mutta kimittää kuitenkin kaiken aikaa. Katsoja epäilee muistisairautta.

Ihmisten kokoero korostuu lähes parimetrisen lapsenlapsen seistessä mummonsa edessä. 

Ennen pitkää manööverit ovat niin pitkällä, että istutaan pöydässä, vaari yöpaitasillaan telkkarin luota siirtyneenä. Ahdas rinki höllenee, kun Hilla sanoo suoraan, että känninen vaari pitäisi poistaa haittaamasta muiden ateriointia. Niin tapahtuu.

Mieleen nousi ties mitä muistoja omilta jouluaterioilta...

Tutun oloiset tilanteet seuraavat toinen toistaan. Pian kolistelee joulupukki oven takana ja pääsee sisälle säkki lahjoja pullottaen. Lapset jakelevat ne, ja Hilla puhkeaa vanhempiensa pyynnöstä laulamaan koulussakin esittämäänsä kaunista joululaulua. Äiti säestää epävireisellä sähkösoittimella.

Ykskaks vaari haahuilee ohitse. Hän haistattaa paskat koko porukalle. Mitä se oikeasti tarkoittaa, selviää leffasta. Ella-mummon pukkipuuha saa nolon lopun. Kohtaus kasvaa piinaaviin mittoihin.

Pitkä poika poistuu autolleen ja kurvailee tyhjällä parkkialueella, kunnes saa toimeksi mennä sisälle huoltoasemalle. Mielessä ehkä väikkyi nätti tyttö palvelutiskin takana. Poika kuitenkin ostaa vain yhden makkaran paperiin käärittynä. Kamera seuraa pitkään hänen selkäänsä. Äänistä päätellen on menossa sinapin pursottaminen makkaralle. Tyttö lausahtaa sopuisasti, että ne laitteet toimivat miten sattuu. Sen kummempaa ei tilanteesta irtoa. Tyhjin toimin poika ajaa takaisin mummolaan. Onko niin, että hän tykkää enemmän pojista kuin tytöistä.

Mennään saunaan. Siellä siskokset puivat olojaan tunnistettavalla tavalla. Susanna uhoaa saaneensa tarpeekseen, mutta, mutta...

Kotiin lähdön hetkellä kuullaan tutut estelyt ja lupaukset. Katsoja pääsee mukaan avioparin makuuhuoneeseen asti. Risto lukee e-kirjasta jotakin dystooppista tarinaa, Susanna yrittää vongata vieressä, tuloksetta. Myöhemmin vielä pariskunta painelee autotalliinsa "keskustelemaan". Paljon puhuvasti autotallin ovi sulkeutuu huomiota herättävän hitaasti pariskunnan istuessa autossaan lähtemättä minnekään. Muitakin pikku kikkoja nähdään, kuten automaattisen liiketunnistimen herättelyä tallin valojen sammuttua. Kumpikin osaa herätellä valot palamaan! Silti he puhuvat toistensa ohi. Lopulta huudetaan, muttei sentään motata, kuten joskus tuntuu sovitun. Sitä mikä mielessä kaihertaa, ei saa sanotuksi. Voi perheestään huolehtivaa miestä, voi nälkäistä vaimoa!

Ihmeeltä tuntuu nähdä hetkellinen muodonmuutos vaarissa, kun hän odottaa visiitille vanhaa kaveriaan meriltä. Kukkapaitainen Lasse sukii tukkaansa ojennukseen, pirskottaa hajuvettä leukaperiinsä eikä suotta: miehet halaavat kuin ehkä joskus ennen laivalla ollessaan. Pian olot mummolassa palaavat entiselleen ja vaari jatkaa kännäilyjään. Lopulta kuolema korjaa miehen.

Taas ollaan koko porukka mummolassa, nyt hautajaisten jälkitunnelmissa. Niistä on irronnut muutamia herkullisia kuvia topakasta mummosta ja neuvottomasta Ristosta unohtuneena seisomaan kukkapuska hyppysissä. Ei mummo mitään dementiaa tunnu potevan.

Valloittavaksi koin loppukohtauksen, jossa Hilla juoksee avarassa talvimaisemassa mummolan ovelle. Veljensä kanssa Hilla oli jo aiemmin aukonut umpihankeen polkua kuin merkiksi siitä, ettei nuori polvi jämähdä entisiin tapoihin, ainakaan täysin.

Mummolasta jäi tiukasti rajatuin kuvin niin hersyviä vaikutelmia, että niistä riitti puhumista. Isän päivän aattona panin merkille, kuinka erilaisia isät ovat. Risto on kuin paras perheen huoltaja sekä lasten juttukaveri, vaari taas känninen jurrikka. Isosta pojasta ei taida isää tullakaan. 

 Leffassa lienee ihmettelemistä Amerikassakin, jos ja kun se osallistuu kisaan Oscar-palkinnoista. Tarkka katsoja löytää esikoiselokuvasta lukuisia vihjeitä, joista aukeaa lähisuhteisiin yllättäviä piirteitä. Tia Kouvo näyttää, ei selitä.

Lopuksi vielä kotoinen joulukuva vuodelta 1987. Tämmöistä mummolaa meillä oli tarjolla vuosikausia. Tytär ja vävy jatkavat yhä joulun perherumbaa. Vaivaannuttavia samastumiskohteita leffaan piisaa meidänkin sukukunnasta näillä näkymin kolmanteen ja neljänteen polveen.

Jaakko Keson mukana Amerikassa

 

Kaksi päivää ennen Yhdysvaltain pressanvaaleja taivas oli pilvinen, välillä satoi. Niinpä jätin ulkoilemiset pitkälle iltapäivään ja katsoin perä perää Jaakko Keson sarjan Tämä on Amerikka. Suosittelen. 

Kerran aiemmin innostuin Keson tavasta näyttää, mitä uskalias matkailija poimii omaan dokumenttiinsa. Se löytyy Yle Areenasta nimellä Taiwanin matkapäiväkirjat.

Amerikassa Jaakkoa opasti Brandon. Kolmekymppiset miehet kaveerasivat jo Taiwanissa. Auton omistavan Brandonin mukana Jaakko pääsi hänen kotiinsa ja tutustui myös äitiin, jolle ojensi alkajaisiksi lähimarketista ostetun kukkakimpun. 

Sarja tarjoaa tuntumaa pitkiin ajomatkoihin, tasaisiin maastoihin sekä taajamiin päätien varteen rakennettuihin kauppoihin ja vaatimattomiin asuintaloihin. Oltiin tavallisten amerikkalaisten jäljillä. Heistä jututettaviksi irtosi toinen toistaan luonnikkaampia ihmisiä. Jaakon tapa lähestyä näytti sopivan useimmille, vaikka hän välillä mokaili. Nauru pelasti silloin. 

Järkyttävinä kangastelevat mielessä kuvat Detroitista, entisestä autotuotannon mahtikaupungista. Aavemaiset, ontot rakennukset ovat jäljellä suuruuden ajoista. Asukkaista kaksi kolmasosaa on häipynyt toisiin maisemiin.

Tykkäsin kovasti sarjan otteesta tarjota kelpo asiatietoa annoksin, jotka ehti sulatella. Sekin on mainiota, että animaatiot näyttävät kekseliäästi reitin kartalla. Trumpin vaalitilaisuus Daytonissa oli se, josta Jaakko intoili ennakkoon, mutta näytti myös, kuinka pian alue tyhjeni ehdokkaan ylipitkän, loppua kohden sekoilevan puheen jälkeen. 

Hauskalta näytti myös käynti amerikansuomalaisten luona Hancockissa Michiganissa. Sielläkin jotkut sanoivat äänestävänsä republikaaneja, toiset taas demokraatteja. Silti tultiin keskenään hyvin juttuun. Ei tietoakaan mistään sisällissodasta.

Niinpä jätän seuraamatta näiden päivien kiihtyviä spekulointeja siitä, kummasta tulee USA:n seuraava presidentti. Ainakaan ihan heti tänne Turkuun asti tulos tuskin vaikuttaa, kävi kuinka tahansa. 

Jaakon dokumentin ansiosta minulla on suorastaan lupsakka kuva tavallisten nykyamerikkalaisten mielipiteistä, jopa oloista, vaikka paikoin ne näyttivät surkeilta. Kaikki kuitenkin julistivat olevansa ylpeitä vapaudestaan itse ratkaista asiansa. Ovathan he jo koulussa oppineet asuvansa maailman parhaassa maassa (!).

Pajtim Statovcia livenä ja luettuna

 YK:n päivänä Turun kaupunginteatterin lämpiössä oli mahdollista istahtaa kuuntelemaan Pajtim Statovcin haastattelua Turun Sanomien Kirjaklubin lokakuun illassa klo 17 - 18. Nina Repo, itsekin kirjailija, avasi tilaisuuden ja kutsui lavalle sekä illan vieraan että Tuomo Karhun, kulttuuri- ja lukemistotoimituksen päällikön. Pidemmittä puheitta Tuomo nosti esille eläimet Pajtimin kirjoissa. Tämän uusimman romaanin, Lehmä synnyttää yöllä (Otava 2024), ensi sivuilla lukija osallistuu 8-vuotiaan Kujtim-pojan jännitykseen siitä, miltä tuntuu kohdata mahtava lehmä uinumassa omassa talossaan. Sellaiseksi lapsi on hahmottanut lehmän navettaolot aikuisten puheista matkalla Suomesta kesän viettoon isoisän luokse Kosovon maaseudulla. Kun hän syksyllä palaa Suomeen ja kertoo koulussa opettajalle nähneensä lehmän synnyttävän, opettaja ilmoittaa jyrkästi, että lehmä poikii. Sen tietävät kaikki suomalaiset.

Ensimmäisenä koulupäivänä kesän jälkeen luokanopettajani -- pyytää jokaista kertomaan vuorollaan kesän kulusta, ja koska minun paikkani on opettajan pöydän edessä -- minä saan luvan aloittaa, ja minä kerron viettäneeni kesän Kosovossa isoisäni luona, jolloin opettajani keskeyttää minut ja sanoo, että  kotimaassasi Kosovossa,  eikö niin, että sinun kotimaassasi Kosovossa koska olet kosovolainen etkä mikään suomalainen lomailija, ja minä sanon niin, minä olen kosovolainen, en suomalainen lomailija, minä olen nähnyt ihka eläviä sotilaita siellä, ja tankkejakin jotka voisivat räjäyttää kokonaisia taloja, ja olin myös paikalla kun lehmä synnytti, vasikka tuli sen peräpäästä kuin kinkku uunista, ja sen ympärillä oli limainen kalvo, jolloin opettaja keskeyttää minut taas, ei, hän tiuskaisee, pyörittelee päätään, sinä et saa puhua tuollaisia täällä, opettaja huutaa, sitä paitsi, lehmät eivät synnytä, idiootti, lehmät poikivat, Suomessa sanotaan että lehmät poikivat, oikea verbi on poikia eikä synnyttää kun lehmästä on kysymys, kaikki muut täällä tietävät sen, eikö niin, opettaja kysyy ja katsoo muuta luokkaa, no niin, kiitos riittää sinulta, -- (183 - 184). 

Pajtim kertoi, että romaanin luonnosvaiheessa oli mukana katkelma Kujtimista koulun jälkeen kirjastossa tutkimassa sanojen merkityksiä. Naureskellen hän harmitteli kohtauksen poistamista, kun kohu kirjan nimestä virisi. Se on yllättänyt sekä kirjailijan että kustantamon edustajat. On jopa epäilty, ettei Pajtim tiedä synnyttää- ja poikia-verbin eroa. Sitä eivät kiivaimmat keskustelijat ole ottaneet huomioon, että jokaisella romaanin nimeen valitulla sanalla on kirjaimellisia ja muita merkityksiä. Sananvalinnoilla tekijä on ilmaissut, kuinka pieni poika etsii ilmauksia, joihin hänen kognitionsa ei vielä yllä. 

Romaanin kertojan tarjoama väkevä näyttö riittää siihen, että pystyn minäkin lukijana ymmärtämään, kuinka aikuisen väkivalta ja pilkka mykistävät lapsen ja altistavat hänet ulkopuolisuudelle. Huomaan, että romaanin molemmat osat, joista I kattaa kesän Kosovossa isoisän luona, II näyttää Suomea, alkavat rankalla kuvauksella Kujtimiin kohdistuneesta väkivallasta. Poika oppii alistumaan ja nöyrtymään kauhutilanteissa. Hän ei vastustele, vaan vetäytyy kuvittelemaan vielä kauheampia ja jopa näkee metsässä kolmipäisen kimeerin. Sekin runtelee poikaa. Silti poika siirtää hirviön isoisänsä vintille, jonne se asettuu hissukseen kuin kosovolaisissa uskomuksissa käärme talon suojelijana.

Keskustelussa kävi hyvin selväksi, ettei Pajtim kirjoita autofiktiota. Hän on tahallaan luonut Kujtimin eksyttämään siihen luuloon, että kyse olisi Pajtimista. Tämän tajunnan kautta kuitenkin fiktio syntyy sellaiseksi, kuin kirjaan luotu kertoja maailman ja sen henkilöt hahmottaa. Lapsen kokemukset eivät häivy, vaan aikuinen Kujtim toimii, kuten lapsena joutui oppimaan.

Kirjailijan nautintoja on vetäytyminen luomaansa maailmaan. Sen nautinnon menettää teoksen valmistuessa, kunnes uusi kirja tekee tuloaan. Työtä riittää, sillä jokainen kirja pakottaa myös tutkimaan kulloistakin aihepiiriä, lukemaan laajasti.

Pajtim tarjoilee tekstissään monia todistuskappaleita, mutta jättää päätelmät lukijoiden tehtäväksi. Lopusta ei löydy ratkaisua. Paljon mietittävää riittää henkilöhahmojen tunnemyllerryksistä. Kiltiksi kuvattu Kujtim vihaa tulisesti mielessään isäänsä ja isoisäänsä, äitiäänkin. Sanojen asemesta hän rupeaa videoimaan salaa tilanteita, mistä seuraa hänelle itselleen yhä uusia kammottavia tilanteita.

Nina Revon sanoin kirja ei ole pliisu, vaan rankka lukukokemus. Paikka paikoin lukija nieleskelee kyyneleitä. 

Parivuotiaana Kosovosta Suomeen tuotuna Pajtim Statovci katselee vääjäämättä ympäristöjään eri näkökulmasta kuin muut suomalaiset. Hän näyttää henkilöhahmojensa kautta, miten Balkanin hajoamissodat ovat vaurioittaneet kaikkia alueen ihmisiä.  Luomuksensa hän kirjoittaa suomeksi, ei albaaniksi. 

Hitaasti minulle on valjennut, että kirjan alkukohtaus Kujtimin, isoisän ja lehmän kanssa navetassa voi toimia kuvajaisena Balkanin sodista ja kaikesta siitä, minkä ne ruhjoivat.

Kiitos kirjasta, Pajtim!

Maailman ääriin, vuorten uumeniin

 

Kirjakaupasta hankin tuoreeltaan Anni Kytömäen Mirabilis-romaanin (Gummerus 2024), sillä 688-sivuista opusta ei ollut saatavilla e-versiona enkä malttanut jonottaa kirjaa lainaksi. Hitaasti lukemalla nautin pitkään tarkan ja vivahteikkaan kielen varaan rakennetun tarinan käänteistä. Niissä riittää yhä pohtimista.

Ensi töiksi lukemisen jälkeen kokosin tekstin ilmoittamat aika- ja paikkamerkit listaksi. Sisällysluetteloa kirjaan ei ole liitetty. Ensimmäinen näkymä avautuu napakasti otsikolla Äiti. Se viittaa ikiaikaisesti kaikkiin emoihin ja niiden poikasiin. Kalastamaan lähtenyt hylje-emo ei selviydy takaisin saarelle, jolla lapset huutavat nälkäänsä. 

Ihmisemoista tulee tutuimmaksi Iso-Riikka. Eletään vuotta 1865 ja kolme vuotta myöhemmin edelleen Korraharjussa rakentamassa junarataa. Iso-Riikka häikäisee voimillaan. Hän tuntuu kykenevän mihin vain myös kolerasairaiden hoitajana oman äitinsä opein. Läheiseksi tulee kaunis Daniel, jonka Riikka pelastaa kuoleman kynsistä ja tuudittaa sylissään yhteisen nautinnon hetkinä. Mutta Riikkapa kaihoaa jotakin muuta kuin ratatyön myötä urkenevaa asettumista aseman liepeille. Hän liittyy Amurinmaahan toiveikkaina lähteviin. Pieni joukko suuntaan laivaan ja on valmis kiertämään Afrikan eteläkärjen kautta kohti koillista suuren Venäjän kolkkaa. Sinne ei vielä aikoihin yllä mikään rautatie.

Eteläisessä Afrikassa laiva pysähtyy joksikin aikaa. Riikka painelee yksin metsään ja palaa mukanaan kaksoset. Niitä hämmästellään ja kauhistellaan, kuka lienee isä. Riikka ei puhu ei pukahda, vaikka ymmärtää hyvin asiain laidan. Eletään vuosia 1869 - 1870, kunnes päädytään luvattuun maahan. Se sijaitsee lähellä Vladivostokia ja saa nimekseen Päivännousu. Sen ja tähtikaksosten Artturin ja Ellan eli Mirabellan vaiheita seurataan vuoteen 1680.

Tapahtumiin tulee aivan uusi ulottuvuus Leonhard Hess Stejnegerin myötä. Hän järjestää luonnonhistoriallisen museon kokoelmia Washingtonissa ja kirjoittaa aiheista artikkeleita. Museon johtaja toivoo, että Leonhard lähtisi kenttätöihin Beringinsaari asemapaikkana. 

Beringinsaarella talvehti aikoinaan myös haaksirikkoisten retkikunta, jonka sankarillista selviytymistä kerrataan kaikessa tutkimusmatkoja käsittelevässä kirjallisuudessa. Retkikunnan mukana oli saksalainen luonnontukija, jolta merilehmäkin lopulta sai nimensä. Kukaan toinen tiedemies ei ehtinyt nähdä elävää Rhytina stelleriä. (105)

Leonhardin vaimo ei halunnut seurata miestään Yhdysvaltoihin saati Beringinsaarelle, vaan jäi Norjaan ja haki avioeroa. Saari, jonne mies saapuu 1882, tuntuu surujen tyyssijalta, jossa vainajat muistuttavat itsestään. Pikku hiljaa Steller asettuu Leonhardin rinnalla ajoittain häälyväksi seuralaiseksi ja keskustelukumppaniksi.

Vuosien 1882 - 83 mittaan lukija tutustuu myös Sašaan, monen toimen metsästäjänaiseen. Tässä vaiheessa tarinaan kytkeytyy amba, tiikeri, ja kertomukset ryöstetyistä lapsista. Ella ja Artturi ovat jo niin isoja, että pyrkivät metsään Sašan mukana etsimään amban jälkiä. Pian katoaa vaalittu ja vahdittu pikku-Niilo. Tiikerin syömäksi? Iso-Riikka päätyy lähettämään kaksosensa isä-Danielin huomaan Suomeen, mikä tuntuu ihmeeltä. Olen jo unohtanut matkajärjestelyt. Ne kuitenkin hoituivat kuin taikaiskusta.

Kotipuolessa liikkuvaiset lapset osuvat yksiin ratavartijan Vikke-pojan kanssa. Kaikki kolme kehittyvät taiturimaisina temppuilijoina. Heistä muodostuu ryhmä Arcturus, Hadrianus ja Mirabella tähtäimenä oma sirkus. Vikke on nähnyt sirkusesityksen, josta otetaan mallia. Salaiset harjoitukset edistyvät metsäaukiolla. Lähestytään vaihetta, jolloin voitaisiin näyttäytyä yleisölle.  

Mutta, mutta: yksi harha-askel ja Vikke suistuu junan ruhjomaksi. Kohtaus on niin raju, ettei lukijakaan ole päästä siitä yli. Kirjan kieli kannattelee sellaista tunteiden kirjoa, että niihin imeytyy väkisin mukaan. On elettävä sekä Ellan että Artturin mukana menetyksen syövereissä.

Tarina leikkautuu seuraavaksi vuoden 1889 Washingtoniin ja Arizonaan ja pohtii kanjoneita. Leonhard sairastaa. 

Leonhard torkahtaa ja näkee unta, josta jäävät mieleen kuumeen mainingit, maapallon hehkuva ydin, vuorten synty. Hän havahtuu taas, ja ajatukset putoavat rotkoon, törmäilevät seinämiin jotka ovat kovettuneet vain hetkeksi. Leonhard uppoaa kallion mukana planeetan syvyyksiin. Aivot hölskyvät kipeästi kalloa vasten, hän sulaa osaksi magmaa. (208)

Steller ilmaantuu sairastavan juttukumppaniksi. Leonhard toipuu. Hän ei sairastanutkaan tuberkuloosia, vaan jotakin selittämätöntä muuta. Se häipyi vuorilla kuljettaessa.

Tarina palaa  Korraharjuun 1889. Lukijalle esitellään paroni Falkenhöjd, hänen serkkunsa Ulrika Petrova ja Ulrikan poika Andrei. Näistä hahmoista erityisesti paroni ja Andrei kohoavat näkyviksi. Äiti-Riikka esittelee lapsensa paronille. Kalpea ja kaita Andrei on äitinsä kanssa palannut suolakaivoksilta Uralilta.

Lapset poimivat metsämansikoita, paroni heiluttelee kävelykeppiään tai oikaisee selkänsä keppi selän takana kyynärpäiden varassa. Paronia kiinnostavat kasvit. Hän löytää ainokaisen lehdokin, nyppää sen  irti ja jättää nuutumaan sammalikolle. Muistellaan Amurinmaata ja paronin maanmittauksia. Kävellään. 

Falkenhöjd pysähtyy polulle, ja hänen ylitseen kaartuvat pähkinäpensaiden oksat. Hän puhuu maallisia, luonnonilmiöistä jotka nimensä mukaisesti osoittautuvat yksi toisensa jälkeen luonnollisiksi, mutta silti hän seisoo pähkinäholvistossa kuin kirkossa. Ylhäällä männynlatvat humisevat urkuina niin voimakkaasti, että hänkin jää kuuntelemaan. (223)

Löytyy runsas kasvusto metsäorvokkeja. Ella kysyy, mikä kasvi se on, ja kuulee paronilta nimen Viola mirabilis. Tyttö ja paroni ovat huomanneet myös toisensa. Vuosia vierii ja heidän välillään roihahtaa piilossa pidettävä lempi.

Seuraa toinen toistaan vaikuttavampia käänteitä tarinan ihmisten jatkaessa elämäänsä. Tutkailen merkintöjä papereista, joihin kokosin tarinan vaiheet vuosilukuineen. Jo ennen koostetta olin ymmärtänyt, kuinka luja rakenne kirjassa on. Kronologia tuntuu luonnolliselta ratkaisulta, kun kerran seurataan sekä maapallon että eläin- ja kasvikunnan muotoutumista ihmislajin vaikuttaessa kasvavassa määrin kaikkeen, mihin se yltää.

Vuorten uumenista etsitään kultaa, mutta Uralilla louhitaan suolaa, kun kultaa ei löydy. Paronin mailla Suomessa hämmästellään Vinkalovuorta ja sen uumeniin yltävää onkaloa. Paroni haluaa vallata vuoren ja rakentaa sinne muutakin katsottavaa kuin maisemat. Hanke horjahtaa lähes katastrofiin.

Muutamien henkilöhahmojen, kuten Leonhardin, kypsyminen näkemään monien eläinlajien hupeneminen, jopa katoaminen tyystin, tuntuu uskottavalta. Tieto lisää tuskaa. Silti kirja päättyy valoisaan näkymään. Mykistyin oivaltaessani, ettei yksikään juonensäie jäänyt vaille ratkaisua. Elämä jatkuu.

***

Lopuksi hetki narinaa: 

Suren sitä, että Elisa Kirja siirtyi ykskaks osaksi Bonnierin BookBeatia. En alistu sen kuukausimaksuihin enkä rupea kuuntelemaan äänikirjoja. Sietämättömältä tuntuu, ettei enää voi ostaa e-kirjaa, kuten ennen. Tai en ainakaan ole löytänyt uutta täyden tarjonnan e-kirjojen myyntipaikkaa. Jos ja kun sellainen löytyy, ostan taas ainakin osan kirjoista e-muodossa. Vanhat silmäni kiittäisivät, sillä lukulaitteessa voi justeerata fonttikokoa.

Ymmärrän kirjailijoiden vastalauseita ja sitä, etteivät kaikki enää anna teoksiaan moisille kanaville, jotka maksavat tekijöille pelkkiä pennosia. Niinpä tätä nykyä ostan kirjoja oikeasta kirjakaupasta ja annan niitä eteenpäin, sillä isosta huushollista pieneen muutettuani kirjahyllyjä ei enää ole. Yhtaikaa Kytömäen romaanin kanssa ostin Pajtim Statovicin uutuuden Lehmä synnyttää yöllä. Siinä seuraava luku-urakkani ja -nautintoni.

Kaksi elokuvaa, Kultaisella palmulla palkittuja molemmat

 

Ruotsalainen Ruben Östlund palkittiin 2022 Cannesissa Triangle of Sadness -elokuvasta samoin kuin eteläkorealainen Bong-Jo Hoo 2019 Parasite-leffasta. Kumpikin tuli äskettäin Yle Teemalta ja on edelleen nähtävissä Areenan kautta. 

Noudatan omaa katsomisjärjestystäni ja pohdin ensin ruotsalaisleffaa. Se on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä tutuiksi tulevat influensserit Carl (Harris Dickinson) ja Yaya (Charbli Dean). He riitelevät, pohtivat tasa-arvoa ja ravintolalaskujen maksamista. Varsinkin Carlin pitää osallistua castingeihin lisätöitä saadakseen. Olin saada tarpeekseni heti alkuun, mutta  jatkoin katsomista ja päädyin pariskunnan mukana luksusristeilylle.

Useimmat kuvat Tobias Henrikssonin, julkaistu mm. Iltasanomissa.

 Huimin kääntein risteily etenee kohti katastrofia. Katsojalle tarjoutui tilaisuuksia nauraa ökyrikkaille, joita laivan henkilökunta palvelee mistään kieltäytymättä isojen tippien toivossa. Liioittelu paisui paisumistaan, kunnes hullun kapteenin illallisilla myrskyn kourissa homma nyrjähtää täysin. Hemmoteltu venäläisrouva purskahti ensimmäisenä oksentamaan. Oksentajia riittää, samoin uppoamista pelkääviä pelastusliiveissään. Hullu kapteeni ja rouvan aviomies löytävät toisensa. Paskakeisariksi itsensä nimennyt venäläinen Dimitri (Zlatko Burić) mättää itseensä viinaa marxilaiseksi tunnustautuvan kapteenin innostamana. Kumpikaan ei näytä olevan myrskystä moksiskaan.

.

 Kaiken huipuksi alusta lähestyy merirosvojen paatti konekiväärit tanassa. Käsikranaatti kuitenkin on se, joka hetken vierii kannella, kunnes brittimies nostaa räjähteen ja huomaa sen oman firmansa tuotteeksi. Etäältä katsellaan laivan peräosan räjähdystä.

Kynnelle kyenneet ovat pelastautuneet ja päätyneet saarelle vähän Robinson Crusoen tyyliin. Ja kas, venäläinen lannoitekauppiaskin selviytyy rannalle, mutta vaimo menehtyy. Voi surku. Kyynelehtivä mies kuitenkin ottaa talteen vaimonsa Veran (Sunnyi Melles) jalokivikoruja. 

Roolit vaihtuvat, sillä pomoksi ryhtyy se, jonka takana ovat vesivarat ja naposteltavat. Niistä käydään kauppaa. Kuinka ollakaan, kapteenin paikan ottaa Abigail (Dolly de Leon), laivan siivooja. Hän näet osaa myös kalastaa paljain käsin. Nainen vie Carlin mukanaan pelastusveneeseen. Muut pötköttelevät rannalla muka vahtimassa nuotiota.

Yaya päättää lähteä tutkimaan, mitä saarelta löytyy. Abigail lyöttäytyy mukaan. Kummankin ihmeeksi he päätyvät toiselle rannalle muovituolien sekaan. Saari onkin turistirysä, jossa meren tuntumaan voi siirtyä jopa kallioon louhitulla hissillä. 

Östlund jättää lopun avoimeksi, mutta näyttää Abigailin murhanhimoisena kivenmurikka kourissa valmiina murskaamaan Yayan, Carlin kumppanin. Paljon ehditään sanoa myös taistelevasta feminismistä, ennen kuin näin pitkällä ollaan.

Voisin yrittää myös elokuvan tulkintaa allegoriana nykyihmisten herruudelle kaikkialla. Mutta jätän pea katsomatta tarkasti, mitä elokuvan käänteiden takaa ehkä pilkottaa.

Tarmo Poussu jakeli elokuvalle viisi tähteä. En pane hanttiin nyt, kun tosiaan tulin katsoneeksi koko järisyttävän komedian.

***

Parasitea en katsonut yksin, vaan tutun kumppanin kanssa. Kumpikin meistä seurasi tiiviisti pikku hiljaa kehkeytyvää huijausta, vaikka lopulta muistimme, että on leffa nähty ennenkin. Silti varsinkin minä pakenin välillä ruudun tapahtumien piinaa. 

Tarina on peruskuvioltaan yksinkertainen: kellariloukossa asustava Kimin nelihenkinen perhe hankkiutuu yksi kerrallaan Parkin perheen palvelusväeksi arkkitehtonisesti vaikuttavaan kotiin. Perhe ei tiedä, että rakennuksen alla on piiloasunto pahan päivän varalta. Se voi koittaa Pohjois-Korean ydinasein. Parkien kotia hoitaa edellisten asukkaiden ja talon rakennuttajien peruna nainen, joka tuntee alimmaisenkin sopukan. Sinne hän on piilottanut oman työttömän aviomiehensä.

Parkien elämä sujuu mukavasti, kunnes Kimin perheen äiti tulee pestatuksi uudeksi taloudenhoitajaksi. Entinen saa potkut siltä seisomalta.

Äärimmäisen taitavasti vähin siirroin uhka kasvaa, kunnes tilanne räjähtää pojan syntymäpäivillä.

Enempää en pura elokuvaa, mutta suosittelen lukemaan tämän Film-o-holicissa julkaistun arvostelun runsaine kuvineen. 

Luontoiltaa teatterissa

Torstai-iltana Turun kaupunginteatterin Pienen näyttämön katsomossa täysi salillinen odotti, mitä tuleman piti. Näyttämöllä levittäytyi leiri telttoineen, nuotiopaikkoineen ja kuivumaan ripustettuine retkikamppeineen. Taustalle heijastettu kuva markkeerasi vetistä maastoa lammen tuntumassa.

Kummastakin teltasta kömpi näkyville illan kaksi luonnosta perillä olevaa sananviljelijää, Heli Laaksonen ja Ari Karaslahti. Heli tunnetaan laajasti runoihmisenä ja kotimurteensa taitajana, Ari yliopistovirastaan eläinmuseossa eläköityneenä luonnontuntijana ja eläinten täyttäjänä, mutta yhtä lailla myös turkulaisten Luonto Plus -ohjelmien juontajana. He ovat yhdistäneet osaamisensa tarjoamalla parituntisia vuoropuheluja osuvien kuvien kera. Seuraava luontoilta on tiedossa marraskuussa Uudenkaupungin Crusell-salissa.

Luonnikasta jutustelua runoin höystettynä oli hauska seurata. Asiaakin kuultiin. Muistan erityisesti Arin kuvauksen verijuotikkaista. Ne tunnistaa ruosteenruskeista kupeen viivoista, joita ei ole kauttaaltaan ruskeanharmaissa hevosjuotikkaissa. Verijuotikkaita löytää enää harvoin, koska niiden elinympäristöt ovat hävinneet. Niinpä on enää muisto vain, kun juotikkaista saatiin apua nivelkipuihin ja haavatulehdusten hoitoon.

Yhtä lailla haltioituneesti Heli puhui sammaleista ja metsäretkistään. Sammaleiden kirjoa voisin entisenä mökkiläisenä ihmetellä myös itse, sillä mökkipihalle luotiin kalpea aavistus sammalpuutarhasta japanilaisen esikuvan mukaisesti.

 Ari lisäsi höyryä juttuun näyttämällä Turun vanhan hautausmaan kivien moni-ilmeisiä jäkäliä. Niissä riittäisi tarkastelemista päiväkävelyillä hämyisten puitten katveessa. Itse asiassa paikka on minullekin tuttua ylen ihanaa kävely-ympäristöä. Arin opastamana on alettava etsiä merkkejä liito-oravista, joita hautausmaalla pesii. Nähtyjen kuvien perusteella osaan suurin piirtein suunnistaa oravien suosimille alueille.

 

Väliajalla katsastin teatterin viereen kohoavan musiikkitalo Fuugan nykyvaiheen. Valmista pitäisi olla parin vuoden kuluttua.

Kunpa meille turkulaisten Saga-palvelutalojen asukkaille tarjottaisiin aikanaan mahdollisuus itse kokea musiikkia Fuugassa. Uskoisin, että mainiot vapaa-ajanohjaajat Melina ja Riikka järjestävät asian, kuten kaiken aikaa monia muita elämyksiä. Kestokiitos kummallekin myös kuljetuksista. Meidän porukka, josta moni turvautuu rollaattoriin, ei olisi omin neuvoin teatteriin selvinnyt. Kun isot taksit vievät ja tuovat ovelta ovelle, niin mukaan uskaltaa yrittää.