Irtiottoja

 

 

Pirkko Saision omasta elämästä ammentavan romaanitrilogian toinen osa ilmestyi WSOY:n kustantamana v. 2000 nimellä Vastavalo ja pehmeäkantisena Siltalalta 2023. Takakansi tarjoaa tämän näkymän sisältöön:

Hän on 19-vuotias ja juuri valmistunut ylioppilaaksi. Edessä on matka Sveitsiin työskentelemään orpokodissa kuten Sound of Musicin Julie Andrews. Todellisuus on kuitenkin aivan toista kuin hän on ajatellut.

Sveitsin-matkan kanssa limittyvät oppikouluvuodet sekä ystävät, perhe ja varsinkin suhde isään.

Vastavalon keskiössä on nuoren naisen identiteetin etsintä: tasapainon löytäminen vasemmistolaiskasvatuksen, kristinuskon ja oman seksuaalisuuden välillä sekä taiteilijuuden kehittyminen.

Vastavalo oli Finlandia-ehdokas vuonna 2000.

Luin ensimmäiseksi trilogian kolmannen osan, Punaisen erokirjan, koska sitä en ollut lukenut romaanin ilmestyttyä. Nyt on käynyt ilmi, etten ole tainnut muitakaan lukea, koska ne tuntuivat ihan uusilta teksteiltä. Kuvittelin näet imaisseeni ne tuoreeltaan, mutta kuinka ollakaan - muisti petti. 

Niinpä Vastavalon tarjoama kuva nuoresta Pirkosta tarkastelemassa itseään aamuvarhain kuin askeltamassa kasteisesta heinikosta kohti "minää". Tulija hohtaa vastavalossa. 

Pian ilmenee, että eletään Euroopan hullua vuotta (1968). Kertojaa piinaa vaatimus hyväksyä itsensä. Hän tietää pysyvänsä aina nälkäisenä. Kopioin sitaatin sivulta 7:

Mutta nyt hän poimii maasta tuoksuhelmikän ja muuttaa sen nopeasti lauseeksi: nuokkuhelmikän uni on lyhyt mutta syvä. Hän innostuu lauseestaan ja laulaa kovalla häikäilemättömällä äänellä nuokkuhelmikälle, keltasirkulle ja räikeänkeltaiselle aamutaivaalle:

Ei, ei saa uskaltaa, sillä muista aina: älä tallaa nurmikoita, älä syötä apinoita!

Hän laulaa Kristiina Hautalan äänellä ja unohtaa lyhyeksi, kohtalokkaaksi hetkeksi kömpelön ruumiinsa ulottuvuudet.

Näin siirryin kartalle, joka opastaa lukijaa kulkemaan polkuja kertojan, tuoreen ylioppilaan mukana. 

Eteenpäin pyrkineet isä ja äiti ovat ostaneet oman asunto-osakkeen Helsingin itäisestä lähiöstä, kaukana Kalliosta. Isompaan asuntoon muutettaessa "Pirkolle" on luvattu oma huone, mutta sen saakin leskeksi jäänyt pappa. 

Viimeisiä kouluvuosia sävyttävät isän Mossen kyydissä tehdyt matkat Kallion lukioon, aamuruuhkien takia usein myöhässä. Koulun ovelle päästyään hän on valmiiksi kiukkuinen, katsoo karsaasti muita myöhästyjiä. Ovi aukeaa vasta sitten, kun vahtimestari sallii. Raivo ja inho vellovat mielessä, vaihtuvat hetkessä kateudeksi muita katsoessa. 

Seuraa huima sisäisten myllerrysten kuvaus. Koulun arjessa vain ainekirjoitus saa kertojan syttymään. Hänen lahjansa noteerataan. Äidinkielen opettaja huomaa myös hänen vaarallisen liimautumisensa luokkakaveriin ja ottaa asian puheeksi. Seuraa irtiotto "ystävästä".

Väkevästi Saisio porautuu nuorten keskinäisiin suhteisiin. Niissä on tarjolla myös Jumala uskollisine palvelijoineen. Pian tälläkin suunnalla tuntuu mahdottomalta jatkaa.

Vanhemmat luopuvat lähiölukaalista ja muuttavat takaisin stadiin, kaksioon. Isän sanoin on selvää, ettei Pirkkokaan kauaa kotona viihdy. Kotoa on siis häivyttävä! Tuore ylioppilas hankkiutuu Sveitsiin orpolasten hoitokotiin.

Kokemukset karttuvat, ennakkokäsitykset myllertyvät. Kotipuolen metsät alkavat väikkyä mielessä unelmien paikkana, kun seisoo sveitsiläismetsän reunassa, jossa seisoo Verboten-kyltti. 

Puutarhassa ensimmäisen kerran tarinaan liittyy havainto Tanten Doloresin ja Tante Irman häipymisestä omille poluilleen ja palaamisesta hehkuvan punaposkisina muiden joukkoon.  Kun mahdollisuus tarjoutuu tirkistelyyn kaapin kautta naapurihuoneeseen, seuraa kuumottava päätelmä:

Tante Irma on Tante Doloresin mies.

Tai nainen.

Mitä kurkkija tekee itkettyään ensin raivosta? Hän paljastaa havaintonsa Kapteenittarelle, joka puolestaan määrää vaihdoksia huoneisiin. Lopulta toinen tädeistä häipyy kuvioista. Aikamoista!

Puuttumatta enempää romaanin tapahtumiin ne  lomittuvat eri aikatasoissa toisiinsa. Muistot työntyvät esiin, kun on niiden aika. Lukijaa pysyy hyvin kärryillä. Aikuistuvan nuoren ihmisen mielen ailahtelu ja tunteiden myrskyisyys on kirjoitettu niin voimallisesti, etten muista moista lukeneeni muualta. Myös raivoisat sanaharkat isän kanssa äidin tyynnytellessä on kuin katsoisi teatteriesitystä. Kipeät tunteet läheisten sairastuessa ja kuollessa ovat saaneet nekin paikkansa kokonaisuudessa.

Minusta trilogia edustaa väkevintä suomenkielistä kertomataidetta.

***

Saision trilogiasta on ilmestynyt väitöstutkimus 2011 Helsingin yliopistossa. Sen sivuilta tutkimus on luettavissa hakusanalla elamasta.pdf. Linkkiä en osannut siihen tehdä.

Päivi Koivisto 

Elämästä autofiktioksi 

Lajitradition jäljillä Pirkko Saision romaanisarjassa Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja 

Helsingin yliopisto

 

Se yks vaan...

 

Pienin yhteinen jaettava (Siltala 2023) ilmestyi WSOY:n kustantamana ensi kertaa 1998. Romaani osoittautui trilogiaksi kasvavan, omakohtaisen sarjan ensimmäiseksi osaksi ja päätyi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Se vie lukijan sodanjälkeiseen Suomeen Saision esikoiskirjan Elämänmenon (Kirjayhtymä 1975) tapaan. 

Pienin yhteinen jaettava koostuu muistoista, joissa hän alkaa erottua. Aikuisille lapsi tokaisee jotakin hiukan luvatonta tehtyään, että se oli yks vaan.

Heti alkajaisiksi lukijalle tarjoutuu tämä näkymä:

Olin kahdeksanvuotias, kun se tapahtui ensimmäisen kerran.

Oli marraskuu, aamu.

Katu oli musta ja kiiltävä. Se turposi räntäisten, märkien ikkunoiden takana.

Näin itseni ikkunasta. Olin pullea ja pahantuulinen.

Vedin jalkaani liian kireitä villasukkia.

Liiveistäni puuttui nappi. Äiti kaivoi laukustaan viisimarkkasen.

Panin sen sukkaan.

Silloin se tapahtui ensimmäisen kerran.

Kirjoitin mielessäni lauseen: Hän ei halua herätä.

Korjasin lauseen: Hän ei olisi vielä halunnut herätä.

Liitin lauseen toiseen: Hän oli liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Paransin toisen lauseen: Hän oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Katsoin voitonriemuisena isää, joka luki paitahihasillaan Työkansan Sanomia ja joi mustaa kahvia.

Äiti levitti eteisen peilin edessä punaa huuliltaan poskipäihin ja hyräili Iltaa Redillä.

Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.

Pian käy ilmi, että tarinan minä on juuri palannut matkalta kuumeisena ja lykännyt puhelua vanhalle isälleen. Soitettuaan tytär oli tullut luvanneeksi liikoja. Ja niin unet tuovat kuvioon äidin, kauan sitten kuolleen. 

Aamulla isä ei vastaa puhelimeen. Kertojan on pakko tyttärenä ryhtyä toimeen. Samalla muistot mökistä ja sukulaisista, monista hautajaisista vyöryvät esiin. 

Isän mykän oven taakse ehdittyä iskee paniikki. Sinne tänne säntäily loppuu huoltomiehen avattua oven ja katsastettua kertojan kanssa, että isä löytyy kylpyhuoneen lattialta. Tämä kuiskaa 

- Tulit sitte. Kumminkin.

Seuraa kepeästi kerrottuja havaintoja äidistä, isästä, Ulla-tädistä, mummosta, papasta ja ainoana lapsen kasvamisesta aarteina vihreä lippalakki ja keltainen lentokone. Tyttö ilmoittaa haluavansa olla poika, mitä ympäristö ei sulata. Vain papan mielestä lapsi on poika, jos hän haluaa olla poika. Kantansa vahvistukseksi pappa ostaa vihreän lippalakin lapsenlapselleen.

Vahvatahtoisena tarinan hän koettelee ihmisiä lähellään. Koulussa hän tuntee olevansa muista irrallaan, se ainoa lapsi.

Onnellisia, paikoin särmikkäitä aikoja piisaa kesäisin mummon ja papan luona mökillä. Erottuu huumorin ja komiikan pilkahduksia, kun tarkkavainuinen lapsi tulkitsee aikuisten puuhia niin kotioloissa kuin Linnanmäellä esityksiä katsottaessa. Niistä poikkeavat öiset unikuvat väreineen.

Saision tapa puhkaista arkisen kerronnan pinta esiin työntyvän muiston tieltä uppoaa minuun. Teksti hengittää monessa aikatasossa ja pitää lukijan hyvin mukana. Se mikä erityisesti puhuttelee, on itseään kuulosteleva lapsi. Pitkällinen KUKA MINÄ OIKEIN OLEN -pohdiskelu valottuu niin, että minäkin ymmärrän, mikä kaikki tarinan minää on hiertänyt.

Romaanin lopulla tytär koskettaa kuolleen isänsä otsaa. Esitetty todellisuus on vain neljän vuorokauden pituinen, vaikka kattaa muistojen myötä usean vuosikymmenen kaaren. 

Sitten ovat vielä jäljellä unien sanat.

Sanat pysyivät poissa unistani yli kaksikymmentä vuotta. Uneni kukkivat värejä, vääristyneitä muistoja, merkillisiä pelon ja kaipauksen hedelmöittämiä kuvia, jotka jaksavat heräämisen jälkeen särkeä iltapäivään asti. 

Mutta kun sanat palaavat, ne palaavat jäädäkseen.

Viimeisimmästä unesta kertoja herää, kun on isän hautajaispäivän aamu. Ja hän ikävöi äitiään.

Saision luovan mielen toiminta  ja vähin erin pelkistyvä kerronta tuottavat lukukokemuksia, joita janoan lisää. Trilogian keskimmäiseen osaan, nimeltä Vastavalo (2000/2023), tartun saman tien. Kirja odottaa pöydän kulmalla.

Punainen erokirja, Pirkko Saision Helsinki-trilogian päätösosa

 

Äskettäin otin asiakseni tilata Siltalta Pirkko Saision nuoruustrilogian Pienin yhteinen jaettava (WSOY 1998), Vastavalo (WSOY 2000) ja Punainen erokirja (WSOY 2003). Kaksi ensimmäistä osaa luin tuoreeltaan kai kirjastolainoina. Kolmas osa odotti luetuksi tulemista pitkään. Nyt voin huokaista, kun huikea teos, Finlandia-palkinnolla ilmestymisvuonnaan kruunattu, vihdoinkin ravitsee minunkin mieltäni. Valitsivathan myös Helsingin Sanomien lukijat sen vuosituhannen parhaaksi kirjaksi, kuten Susanna Laari kirjoittaa (HS 27.12.2024) ja otsikoi juttunsa iskevästi:

Vuosituhannen parhaaksi valittiin Pirkko Saision romaani, joka ehti jo kerran tuhoutua – Kirjailija yllättyi voitosta

Paljastus lähes valmiin käsikirjoituksen häviämisestä tietokoneelta tuntuu omituiselta, kun jo 1900-luvun puolella osattiin ottaa varmuuskopioita ensin lerpuille, sitten korpuille ja lopulta tikuille, ellei peräti erilliselle kovalevylle. Vahinko, mikä vahinko. Ehkä romaanin uudelleen kirjoittaminen karsi siitä sellaista, mikä jouti poistaa. Jäljelle jäi mestariluomus.

Jutussa mainitaan myös tämä:

Punainen erokirja on kolmas osa omaelämäkerrallisesta trilogiasta, jota sen hollantilaisen kustantajan ehdotuksesta kutsutaan nykyään maailmalla – ja Suomessakin – Helsinki-trilogiaksi.

Niinpä ostin itselleni koko satsin Siltalan vuoden 2023 pehmeäkantisena painoksena. Tarjoan sarjaa etenkin tyttärentyttärille, koska Saisio kuvaa tyttölapsen pohdintoja, onko hän sittenkin poika. Vastaavia pohdintoja on meneillään lastenlastenlasten keskuudessa.

Punaisen erokirjan perään luen kaksi aiempaa osaa, koska en niitä kunnolla muista. Naisten päivänä saatu ja trilogian kanssa kuvattu ruusu ilahduttakoon kaikkia, jotka päätyvät lukemaan näitä Saision romaaneja. 

Mikä minua sykähdytti Punaisessa erokirjassa? 

Teksti porautuu minäkertojan tuntemuksiin, ajatuksiin, kokemuksiin ja kertoo niistä ajatushäivähdyksinä. Ne on ladottu sivuille väljästi, joskus vain muutaman rivin ottein. Pohjalta häämöttää Saision oma elämä aineistona kertomiselle. Hetkittäin menin mukaan niin, että tosiaan kuvittelin minäkertojan Saisioksi, kunnes heräsin ja huomasin lukevani fiktiota.

Erityisen voimakkaina koin jaksot Ylioppilasteatterista ja teatterikorkeakoulusta sisältä päin kuvattuina.

Vahvasti olin mukana myös minäkertojan seilatessa nuoruuden myrskyissä kohti uusia vaiheita. Sain sijaiskokemuksia, koska en ole elänyt vapaata, hurjaa nuoruutta, mikä lienee onni sekin. 

Minulle Punainen erokirja vertautuu kerronnaltaan Sulikoon. Kummassakin lukija pääsee kokijan, minäkertojan pään sisälle. Teatterin ammattilaisena Saisio luo vaikuttavia kohtauksia selittelemättä. Hän uskaltaa ja osaa näyttää.

Tässä vielä arvio, jota suosittelen, ja tässä toinen, itse asiassa kiehtova blogiteksti.

Kiitos kirjoista, Pirkko Saisio!

Isosisko ja pikkuveli

 

Mikä kumma tuossa pötköttää?

Pohjois-Haagassa asuessa meidän perheeseen syntyi poika 1963 lähes tasan kaksi vuotta siskonsa syntymän jälkeen. Oli siinä esikoisella sopeutumista. Sittemmin kummankin oli tyydyttävä yhteisiin synttäreihin kasvuvuosina. 

Alun alkaen totuttiin käymään Turussa, jossa isovanhemmat auliisti ottivat vastaan ainoat lapsenlapsensa. 

Tämä kuva on vielä Pohjois-Haagasta syksyltä 1963. Heti alkuvuodesta muutimme Ruotsiin Lidingöhön, kun perheen isä halusi töihin isoon insinööritoimistoon oppimaan lisää ammatistaan ruotsiksi.

Isosiskon täyttäessä 25.2.1964 kolme pikkuveli ehti viisi päivää myöhemmin 1-vuotiaaksi 2.3. Silloin asuimme Tukholman liepeillä Lidingössä. Kuva on aito synttäriotos.

Kesällä taas reissattiin Turkuun. Isäni tapasi järjestää lapsukaisille uimapaljuja. Mikään ei olisi voinut olla hauskempaa!

Tukholman seudulta palattiin takaisin Suomeen jo runsaan vuoden kuluttua, kun perheen isä kutsuttiin jatkamaan Pirkkolan urheiluhallin rakenteiden suunnittelua ja rakennustyötä. Diplomityönsä hän oli tehnyt samaisen hallin esijännitetystä sylinterikuorikatosta.

Ei aikaakaan, kun kyseinen toimisto perusti filiaalin Turkuun ja pestasi samaisen insinöörin hoitamaan muun muassa Luolavuoren vesitornin suunnittelua ja liukuvalutöiden valvontaa. Niinpä perhe pakkasi kamansa Espoossa. Uusi vuokrakoti löytyi Turun Ispoisista läheltä minun vanhempieni taloa.

Kuva kertoo ulkoilusta omalla pihalla. Se piha vaihtui tamperelaisen rivitalon pihaan kolme vuotta myöhemmin. Sekin asunto myytiin pian. Meidän muuttomatkat jatkuivat, mutta pysähtyivät lopulta itse rakennettuun taloon Kangasalle vuosikymmeniksi.

Vuosien mittaan reissattiin silloin tällöin. Huikein matka tehtiin Kanadaan ja Yhdysvaltoihin 1970-luvun puolimaissa. Sisarusten mukana me vanhemmatkin pääsimme Niagaran putouksille Torontossa asuvien ystävien vieraina. Saimme jopa ystäväperheen kakkosauton lainaksi Yhdysvaltojen kierrosta varten.

Kuvassa tytär parhaan ystävänsä kanssa ja veli tietysti mukana hassuttelemassa. Kyseessä oli tyttären rippijuhla. Velipojalta sellaiset jäivät väliin.

Tässä vaiheessa oli jo asuttu vuosia omassa talossa Kangasalan Kirkkoharjun kupeessa.

Aikanaan sovitettiin valkolakkia ensin siskolle, sitten velipojalle. Tässä velipojan onnitteluhalaukset. Kummallekin koitti irtautuminen lapsuuskodista opiskeluvuosina ja aikuiselämä oman kumppanin kanssa. Tarinoita perheistään kumpikin kertoo itse. Ilokseni olen saanut yhä olla mukana kummankin vaiheissa jossain määrin.

Muistona eräästä yhteisestä lounaasta vuosia sitten nappasin kuvan, jonka myötä onnittelen sekä poikaani että tytärtäni syntymäpäivien johdosta. Omasta ja lasten edesmenneen isän puolesta voi onnitella meitä vanhempia kelpo lapsista. 

Isästä ja tyttärestä

 

Jokin päivän lehdestä napattu esittely kiinnosti niin, että tallensin Aftersun-elokuvan (2022) ja katsoin sen yksin ollessani. Toki leffan olisi löytänyt myös Yle Areenasta, mutta omista tallennuksista se listan ensimmäisenä sai vuoronsa heti.

Areenassa mainetta niittänyt elokuva esitellään lyhyesti:

Katkeransuloinen nuoruusmuistelo 11-vuotiaan tytön (Frankie Corio) lomasta eronneen isänsä kanssa turkkilaisessa lomakeskuksessa. Muistojen, kuvitelmien ja unohdettujen tunteiden sirpalemaisuus välittyvät koskettavasti ohjaaja Charlotte Wellsin omiin kokemuksiin perustuvasta elokuvasta, josta isää esittävä Paul Mescal oli Oscar-ehdokkaana. (Aftersun, Britannia 2022)

Kattavasti leffa esitellään tässä arvostelussa. Niinpä jätän sisällön referoimatta. Suosittelen etsimään netistä itse myös Film-o-holicin arvostelu, johon linkki ei nyt onnistu. Leffan ansioiksi luen muun muassa sen, että tarinaa halusi seurata herkeämättä, vaikka mitään kamalaa ei ollut odotettavissa. Sophie-tyttären katse opasti tarkkaamaan isää, joka heti hotelliin saavuttaessa taipui tyytymään maksettua huonompaan huoneeseen, jossa oli vain yksi sänky. Sen sai tytär. Isälle ilmaantui kaita varavuode.

Kävi ilmi, että isä on melko vähävarainen 31-vuotias Tai Chin ja meditaation harrastaja. Sekin selviää, että tytär muistelee lomaansa isänsä kanssa, kun on itse 31-vuotias ja katselee parinkymmen vuoden takaisia, lapsen pelleillessä ottamia hassuja lomakuvia. Niistä välittyy läheisyys ja isän huolehtivaisuus. Kumpikin kantaa huolta toisesta. 

Aistin kaihoisia tunnelmia niistäkin kuvista, joissa uitiin ja pelailtiin. Minunkin ajatuksiani askarrutti, miksi isä ei ollutkaan hotellihuoneessa kerran illalla tyttären palatessa altaalta. Siellä Sophie enimmäkseen katseli muita nuoria, mutta sai kuin saikin eräältä pojalta suukon. 

Respan avulla Sophie pääsi huoneeseen. Sinne isäkin ilmaantui aamuun mennessä.

Missä isä oli ollut? Mikä häntä vaivasi? Kysymykset jäivät vastauksitta. Vielä aikuisena Sophie kuvitteli vaihtoehtoisia ratkaisuja, joihin muutamat hajahavainnot antoivat aineksia. Jos oikein ymmärsin, isä jäi yhä lomapaikkaan, kun Sophie palasi äitinsä luokse Edinburghiin. Tyttö ilmoitti selviävänsä lennosta kotiin ilman lapsenvahtia. Haikeus kuitenkin paistoi iloisiksi naamioituvista vilkutuksista isälle. Ei ollut tietoa, milloin Lontoossa asuvan isän saisi tavata uudestaan. Riipaisevaa!

Elokuvan tunnelmat häilyvät vieläkin mielessä. Harvinaista, kaunista.

Ehtiväinen Finne, vannoutunut poikamies

 

Viime elokuussa käväisin Kangasalla vissistä syystä. Siellä näet oli tarjolla Jalmari Finne -tapahtumia, jotka kaikki liittyivät paikkakunnan merkkimiehen syntymän 150-vuotisjuhliin. Kangasalan Lepokoti toimi keskeisimpänä juhlapaikkana.

Juhlapuhujaksi oli saatu Hannu Syväoja, jonka kolmivuotisen urakan tuloksena oli 2023 ilmestynyt elämäkerta Finnestä. Kirjan alaotsikko luonnehtii miestä oudokiksi suomalaisessa kulttuurielämässä eikä suotta, kuten Syväoja on tiivistänyt kirjansa takakanteen:

Painavin ja säilyvin osa Finnen elämäntyötä on hänen suku- ja asutushistoriatyönsä monumentti Suomen Asutuksen Yleisluettelo.

Uutta tässä elämäkerrassa ovat Finnen lehdissä ja kokoomateoksissa julkaistujen suurten tekstimassojen esittely ja tulkinta. Niistä käy selville Finnen mielipidekirjojen ohella hänen jo 1900-luvun alussa esittämänsä käsitykset mm. ylioppilaista, aviottomien lasten ja heidän äitiensä aseman parantamisesta, eutanasiasta sekä itsemurhan oikeuttamisesta tietyissä tapauksissa. Eräät Finnen yli sata vuotta sitten esittämät ajatukset lastenkasvatuksesta ja koulusta ovat nyt vasta toteutumassa.

Finnen eettisen ajattelu oli spartalaista: elämänhalua oli pidettävä yllä ja Akilleen kantapää salattava. Radikaaleista mielipiteistään huolimatta Finne oli pohjaltaan konservatiivi. Esimerkiksi sanaa demokratia ei hänen teksteistään löydy. Naisten oikeuksien laajentamiseen hän suhtautui kielteisesti.

Kangasalla syntynyt Jalmari Finne oli hämäläisyyden suuri ihailija, suorastaan palvoja, vaikka hän oli henkisruumiillisuudeltaan kaikkea muuta kuin hämäläinen. Aikansa ekspansiivisen kaupunkilaisuuden hän koki uhkaavana. Se pyrki halventamalla syrjimään kansakunnan ydintä, maalaisväestöä. Finne nousi talonpojan puolestapuhujaksi. Hän oli maalaisromantikko kaupunkilaisuuden puristuksessa.

Finne oli maanisen ahkera, toimelias, hyvin verkostoitunut ja idearikas. Hänen heikkoutenaan voi pitää hätiköintiä. Suomalaisessa kulttuurielämässä hän on ollut ainutlaatuinen - aikaansa edellä, sen tosikkomaisen ymmärrystason yläpuolella. Vanhemmissa sivistysmaissa häntä olisi arvostettu enemmän.

Hommasin tuhdin kirjan Turun kaupunginkirjastosta, kuten kesällä itselleni lupasin. Painavaa teosta oli paras lukea tai oikeastaan selailla pöydän ääressä. Kirja tarjoaa käsikirjan tapaan yksissä kansissa kaiken olennaisen Finnen elämästä ja tuotannosta lähdeviitteineen. Grafologina Finne on tarjonnut asiantuntemustaan myös rikostutkintaan, mistä työstä hänelle maksettiin. 

Hannu Syväojan mukaan Finne oli avainasemassa suomalaisen oopperan alkuvaiheissa. Hänen librettonsa Aino-oopperaan, jonka sävelsi hänen ystävänsä Erkki Melartin, on yhä esityskelpoinen merkkiteos. Sain asiasta vahvistuksen, kun osuin kuulemaan Radio 1:stä Outi Paanasen Narrin aamulaulun. Siinä Finnen panos Aino-oopperan syntyyn tulee selvästi esiin toisin kuin Wikipedia-hauissa. Finne myös ohjasi oopperan ja Melartin johti orkesteria ainakin ensiesityksessä 1909.

Kaiken kaikkiaan mies joutui keräämään tulonsa sieltä täältä, lehtikirjoituksista, puheista, kirjojen julkaisemisesta, ohjauksista. Hauska oli panna merkille, kuinka yhä elävät Kiljusen herrasväen tarinat saivat alkunsa, silkasta sattumasta. Lastenlehti Pääskyseen oli Finneltä pyydetty 1914 juttua, jonka hän nopeasti tuotti. Lisäpyynnöistäkään hän ei kieltäytynyt. Niinpä pian oli koossa riittävästi palasia kirjaksi asti. Se meni lisäpainoksineen kaupaksi yli sekä kirjoittajan että kustantajan odotusten.

Kiljuset kiinnostavat yhä, sillä uusin elokuvaversio ilmestyi 2022. Sen saattoi nähdä YLE Areenasta tammikuun loppupuolelle, muttei enää. Harmi. Yritän vuokrata videon. 

Kerrottakoon vielä, että Hannu Syväoja on tuttuni kotimaisen kirjallisuuden jatko-opinnoista Tampereen yliopistossa vuosikymmeniä sitten. Hän on pysynyt kirjoitus- ja esitelmöintivireessä pitkään, kuten omin silmin ja korvin havaitsin Kangasalan Lepokodissa juhlapuhetta kuunnellessani. Tässä vahvistus. 

Hannu Syväojasta löysin nämä hänen itsensä antamat tiedot. Linkkiä sivulle ei suositeltu:

Hannu Syväoja syntyi Punkalaitumella 1933. Kävi kansakoulun ja kouluttautui kansakoulunopettajaksi Kajaanissa ja kansalaiskoulunopettajaksi Hämeenlinnassa. Opiskeli 1970 – 98 opettajanviran ohella ja vielä eläkevuosinakin Tampereen yliopistossa, jonka opiskelijaksi ei-ylioppilas otettiin erikoistapauksena. Filosofian tohtoriksi Syväoja väitteli eläkkeellä ollessaan 1998 oppiaineena Suomen kirjallisuus.

Töitä maataloudessa, tiilitehtaassa, linja-auton rahastajana 1946 - 54. Punkalaitumen kunnan nuoriso-ohjaaja 1959. Kansakoulunopettajana Kuhmalahdella ja Hämeenkyrössä 1959 - 67. Kansalaiskoulun opettajana Juuassa, Teiskossa (samalla koulun johtajana) ja Tampereella Tesoman kansalaiskoulussa 1967 – 76. Tesoman yläasteella yleisaineiden opettajana ja lehtorina 1976 - 1993 (samalla apulaisrehtorina)

Kahdeksan kirjaa. Pääteokset Kansakoulu - suomalaisten kasvattaja (2004) ja Kansalaiskoulu (2009).

Lisäksi artikkeleita ja kirja-arvosteluja vuosikirjoihin, kokoomateoksiin sekä aikakauslehtiin (esim. Kanava ja Tieteessä tapahtuu) ja sanomalehtiin (esim. Aamulehti, 1973 alkaen). Tekijältä on syntynyt myös laulujen sävellyksiä ja sanoituksia. Harrastaa suomalaista kulttuuria, kotivoimistelua ja terveysurheilua, etenkin retkipyöräilyä.

Mieltynyt pitkäkestoisiin projekteihin. Tunnuslause: Umpihanki on vapaa.

Nuoret herättäjinä

 

Odotin pitkään Havumetsän lapset -dokumentin näkemistä. Se oli isosti esillä ensiesityksen aikoihin keväällä 2024, mutta vilahti nopeasti ohi turkulaisesta leffateatterista. Piispanristin Kinoon sitä ei kai otettu lainkaan. Sinne olisin mieluimmin mennyt. Pelastukseksi Yle Areena tarjosi Runebergin päivänä Virpi Suutarin kiehtovan dokumentin. Areenassa se pysyy pitkään katsottavissa.

Viime viikonloppuna tapitin hartaasti dokumenttia TV-ruudulta. Menetteli. Sisällöstä saa parhaan käsityksen lukemalla tämä Film-o-holicissa julkaistu arvostelu. Siitä kopioin kuvat, joissa näkyy kaksi keskeisintä esiintyjää: Ida Korhonen ja Minka Virtanen.

Miksi innostuin dokumentista? Selityksiä löytyy sekä Virpi Suutarin aiemmista töistä, kuten Eedenistä pohjoiseen (2014), mutta myös omista metsäkokemuksista mökkivuosilta. Jalkapatikassa kulkemisista kirjoitin Mentiin metsään -blogijutun omin kuvin. Mieleen on jäänyt retkikumppanin ääneen pohdiskelu uusimman metsäpalstahankinnan kohdalla. Palstalta oli hakattu kaikki puut, koska kuulemma metsänhoitoyhdistys edellytti siten toimittavan. Kaadettujen puiden tilalle istutettaisiin pian uudet taimet.

Ennen mökin myymistä ehdin nähdä useiden lähimetsikköjen häviämisen pikavauhtia moton karsiessa rungot saman tien. Kauhistuttavan tehokasta. Ei taida säästävä metsänhoito olla edelleenkään muodissa.

Mistä mahtanevat metsä-eläimet löytää suojaisia pesimäpaikkoja?  

Päivän puheenaihe on Pohjois-Savon käräjäoikeudessa alkanut Suomen suurimman metsästysrikoksen käsittely. 31 miestä vastaa syytteisiin suojeltujen susien, ilvesten, ahmojen, laulujoutsenten ja haukkojen ampumisesta. 

Tulin äskettäin katsoneeksi Ylen uudelleen lähettämän dokumentin Hukkamies (2013). Siitä iskostui mieleen, kuinka 130 metsästäjää Itä-Suomessa saarrosti kaksivuotiasta sutta. Kyse oli kaulapannoitetusta alfanaarasta. Se tapettiin, samoin sen puoliso. Ne eivät muistaakseni ehtineet hoitaa kuin yhden pentueen.

Havumetsän lapset -dokumentissa Ida ja Minka hyräilevät toisiaan katsoen, kuinka Suomen luonnosta häviää susi, ahma ja moni muu...