Lapsuuden Kamerun

 

Nettihauin ja Boogle Earth -tutkiskeluin löysin muun muassa oheisen kuvan ja tämän  selityksen: Vulkaaniset muodostumat täplittävät maisemaa Rhumsikissa Extrême-Nordin maakunnassa.

Sama kivinäkymä luonnehtii Chocolat-elokuvan isä-hahmoa, joka kirjaa muistikirjaansa työtapahtumien lisäksi piirroksia.

Tätä aasinsiltaa pitkin siirryn varsinaiseen aiheeseen: elokuvaan. Kesä näet toi Yle Areenaan lisää Sodankylän filmijuhlien antia takavuosilta kuten Claire Denis'n ohjaaman Chocolat-elokuvan. Se on nähtävillä syyskuun 8. päivään 2026. Tarjolla on myös Clairen haastattelu Sodankylässä vuodelta 2013. Wikipediaan avautuu tämä ohjaajasta kertova linkki.

Chocolatissa nuori ranskatar France Dalens palaa lapsuusmuistoihinsa siirtomaa-ajan Länsi-Afrikassa. Sinne hän on tullut lentäen. Pian hän kävelee tietä pitkin, kunnes ohi ajava auto pysähtyy. Kuski tarjoaa kyytiä huomauttaen, ettei kuumuudessa ole hyväksi patikoida. France kertoo aikovansa erästä taloa katsomaan pohjoisessa. Näin Kamerun tarjoaa näyttämön elokuvan perheen, muiden valkoisten sekä mustan palvelusväen suhteisiin 1950-luvulla siirtomaavallan alkaessa murtua. Elokuvassa noin seitsenvuotias tyttö nimeltä France (!) katselee ja kuuntelee, mitä aikuiset puuhaavat talossa tai pihalla. Tullaan ja mennään.

Tärkein aikuinen France Dalensin (Cecile Ducasse) lähettyvillä on Isac de Bancoleen näyttelemä Protee, Suojatti. Tytön äiti Aimee Dalens (Giulia Boschi) näkee mustan miehen komeuden, mutta pysyttelee vaivoin sopivan etäisenä, kunnes antaa periksi ja melkein anelee kosketusta. Mutta Protee tietää paikkansa. Pinnan alla väreilee. Raja palvelusväen ja isäntien välillä pitää vielä.

Isä Marc Dalens (Francois Gluzet) tekee virkamatkoja. Hän tunnistaa lopun merkit siirtomaa-ajalle eikä korosta ylempiarvoisuuttaan kuten virkataloon pöllähtäneet valkoihoiset lentokoneen pakkolaskun jälkeen. Marc auttaa, vaikka ei pysty niin nopeaan toimintaan kuin tulijat odottavat. Pitää hankkia koneeseen varaosia sekä rakentaa lentokenttä. Marc järjestää paikallisen heimopäällikön kanssa työvoimaa. Kuukaudessa kentän pitäisi valmistua.

Vaimo majoittaa luontevasti yllättäen saapuneita vieraita. Isäntäpari sietää ihmeen tyynesti koppavia majailijoita. Elokuva tarjoilee monia herkullisia kohtauksia rasismin eri sävyistä. Ero luku- ja kirjoitustaidoissa korostuu. Afrikkalaisista ainakin Protee osaa lukea, muttei kirjoittaa, vaikka on lähetysaseman kasvattama.

Seurustelu onnistuu myös lepäillen. Keskustelut kajoavat ihmisten värieroihin. Kokemuksia on siitäkin, kuinka valkoiset tuntevat olevansa outoja asuttuaan pitkään mustien keskuudessa. Kuvan valkoinen mies on se, joka viihtyy palvelusväen keskuudessa. Proteen kauhistukseksi Luc (Jean-Claude Adeline) jopa käyttää työväen suihkua ulkorakennuksen seinän vieressä.

Juhliin emäntä patistaa mustat palvelijat pukeutumaan punaisiin vöihin. Erityisesti Proteen komeus korostuu. Palvelu sujuu hillitysti juuri siten kuin koetaan sopivaksi.

Vaikea paikka palvelijalle on noudattaa emännän kutsua tulla auttamaan iltapuvun nyörien kiristämisessä.

Emännän avustamista helpommin Protee seuraa Francen läksyjen tekoa. Tytön ja palvelijan suhde kiristyy vasta sitten, kun emännän toiveen mukaisesti Protee joutuu pois sisäpalvelijan tehtävistä generaattoria hoitamaan. Myös France hiipii konehuoneeseen. Seuraa tiivis hetki tulikuuman putken äärellä. France kysyy, polttaako putki. Protee pitää järkkymättä kättään kiinni putkessa, jolloin France puolestaan nappaa kiinni putkesta – käsi palaa pahasti. Kumpikin on polttanut itsensä! 

Yhtä lailla isän kanssa horisonttia miettiessä France joutuu silmäkkäin näkymättömien rajojen kanssa. Elokuvassa ne tuntuvat ylittämättömiltä. Silti aikuinen France kaipaa lapsuutensa maisemiin. Jää epäselväksi, matkustaako hän muistojensa Pohjois-Kameruniin vai lentääkö isolla koneella sinne, mistä oli tullut.

Francen lapsuusmuistojen lentokentän valmistuttua heimojen miehet polvistuivat kiittämään Allahia. Mielessä heillä taisi olla myös kiitos siitä, että itsetietoiset vieraat häipyvät mukanaan yksi innokas lähetyssaarnaaja, jolta jää urkuharmoni turhakkeena kentälle. 

Paikalliset mustat miehet olivat jo kokoilleet voimiaan häätääkseen alueiltaan valkoiset. Koulu toimi iltaisin kokouspaikkana.

Ranskan hallitsema Kamerun itsenäistyi 1. tammikuuta 1960, ja Britannian hallitsema alue yhdistettiin siihen vuonna 1961, vahvistaa Google.

Lapsettomuuden monumentti

 

"Kirja hengittää lihaa, lihaisuutta ja lihallisuutta" tiivistää Anna Hollingsworth 21.1.2026 Ylen Kulttuuritoimituksen julkaisemassa arviossa Mariia Niskavaaran esikoisromaanista (Kosmos 2025, kansi Ulla Donner). Moni kriitikko on sen noteerannut, myös käännösoikeuksia on varattu kymmenittäin. Niinpä tartuin toimeen, ostin kohutun kirjan e-versiona ja luin sen kangertelematta. Ronski ote hymyilytti. Kirjailija kuuluu itse määritelleen tarinansa groteskiksi saduksi.

Ester on se, joka kertoo tarinansa. Hän kasvaa lihakauppiaan ja tämän vaimon ainoana lapsena, sillä isokokoisena vauvana hän syntyi keisarinleikkauksella. Samalla äiti menetti kohtunsa ja unelmansa lapsikatraasta. 

Äiti panee toivonsa Esteriin, jolle jokaisena syntymäpäivänä antaa nuken hoivattavaksi niin, että hän sitten joskus osaisi hoitaa omia lapsiaan. Muut nuket eivät tunnu miltään, kun isä kerran tuo liha-alan messuilta Esterille Barbien. Se on kaunis. Mutta Ester ei välitä pukea sitä. Äidin vaatimukset kaikuvat kuuroille korville. Sitten Ester ottaa ja leikkaa Barbien tukan, mistä seuraa hiukan äläkkää kalliin nuken pilaamisesta. Niinpä Ester napsaisee nukelta pään ja tunkee sen suuhunsa kuin lihapullan. Yhtä helposti sen nielaisee kuin palan maksamakkaraa tai aladobia. Nuken kroppa joutaa roskiin. Pää pysyy Esterin sisällä. Edes lääkäri ei saa sitä pois, vaikka näkee kalpean naaman suolten seassa.

Omasta sängystään Ester katselee vastapäiselle seinälle kiinnitetyn kauniin miehen kuvaa, etenkin miehen silmiä. Kainaloiden haiskahdus saa tytön liikkeelle. Hän etsii oikeaa miestä, repii miehen kuvan seinältä. Määrätietoisesti Ester valitsee kohdalle osuneen koulutetun seminologin, keinosiementäjän. Itse kookas, hyvärunkoinen Ester päätyy työhön paikkakunnan tehtaaseen. Se on iso teurastamo, jossa hänet koulutetaan teurastajaksi. Päivittäin hän tervehtii portinvartijaa, joka tuntuu erityisesti huomaavan juuri Esterin.

Varmana valinnastaan Ester avioituu keinosiementäjän kanssa. Uutterasti pari yrittää saada Esterin raskaaksi, mutta kun se joskus onnistuu, seuraa keskenmeno. Äiti kuulostelee tämän tästä, joko Esterin vatsa pönköttää. Samoin tekevät työkaverit.

Ei auta kuin lähteä hakemaan apua lääkäriltä:

Ester istuu ja odottaa. Naisia menee sisään ja tulee ulos. Viimein tulee Esterin vuoro. Koko käytävä kuulee hänen nimensä lausuttavan, Ester, käytävässä kajahtaa Lääkärin pyöreällä kuorobaritonilla, ja kaikkien katseet takkinsa liepeissä Ester kävelee vastaanottohuoneeseen.

Lääkäri kysyy: Ja mikäs meitä tänään vaivaa?

Ester sanoo: Lapsettomuus.

Mutta se ei ole Lääkärin mielestä mikään oikea vaiva, vaan aivan tavallinen tapahtuma ihmislajin historiassa. Samanlaisia tapahtumia ovat: syntymä, kuolema.

Siihen täytyy vain tottua, Lääkäri sanoo. Eihän lisääntyminen sentään mikään yksilönoikeus ole.

Murskatuomio! Voisiko olla niin, että Ester sittenkin valitsi väärin. Olisiko portinvartijasta ollut Esterin lasten isäksi? 

Lopulta Esterin sisältä löytyy lihaisa kasvain. Sitä hän vaalii, kanniskelee sylissään, esittelee muillekin ja antaa  jopa koskea, kunnes päätyy taas tehtaan portille. Ja vihdoin Ester näkee, kuinka ihanat silmät portinvartijalla on. Yhtä ihanat kuin muinoin julistemiehellä. Ester värähtää, punastuu, tuntee kasvaimessa villiä tutinaa. "He hymyilevät toisilleen. Sanovat: Hei vaan Ester. Hei vaan."

Sen pituinen se.

Osuipa hollille omalaatuinen kirja, jonkalaista en muista ennen lukeneeni. Vain Voltairen Candide tunkee mieleen Esterin oheen. 

Kiitos tekijälle!

Muistoja Tukholman-vuodelta

Syyskuun alussa 1981 lähdimme kahden kesken Tukholmaan. Oli näet asiaa. Mies oli saanut Pohjoismaiden ministerineuvostolta stipendin ja paikan Stålbyggnadsinstitusta, jotta voisi perehtyä teräsrakentamiseen. Talonrakennustekniikan apulaisprofessori oli itse järjestänyt lupaavan kuvion. Minä puolestani hommasin sijaisen äidinkielen lehtorin virkaa ja samalla myös Kangasalan taloa hoitamaan. Tukholman kalustettu vuokra-asunto järjestyi tuttujen välityksellä. Se sijaitsi Vasastanissa Odenplanin tuntumassa. Sekä tunnelbanalla että kävellen taitoin matkaa Söderin kaupunginosaan, sillä ihmeekseni myös minä sain töitä, kun niitä kyselin paikallisesta kouluvirastosta: Skanstullin lukion suomenkielisiltä kokeiluluokilta tarjoutui 11 viikkotuntia suomea ja 2 uskontotietoa. 

Jo syksyn mittaan kävelin hyvät kenkäni puhki. Lähisuutari pohjasi kengät kuin uusiksi.

Tässä kotikatua: 

Paksusta kansiosta täynnä muistoja löytyy monta kuvaa paitsi kaikesta vuoden mittaan koetusta myös kotioloista.  Asunto sopi mainiosti meille. Olohuoneen makuusyvennyksessä nukkui moni Suomesta visiitillä käväissyt. Molemmat lapset viipyivät joitakin päiviä, tytär muistaakseni viikon, poika sen verran kuin armeijasta sai lomaa. Joulu vietettiin perheen kesken Suomessa.

Tukholman vuosi siivitti minut paneutumaan siirtolaisasioihin erityisesti kirjallisuuden ja kielen vinkkelistä. RSKY, Ruotsinsuomalaisten Kirjoittajien Yhdistys, ja Finn-Kirja olivat melkoisesti esillä mediassa. Minäkin rustasin aiheesta ainakin yhden lehtijutun, jonka Hesari julkaisi. Lisää seurasi jatkotutkintojen myötä. Ensin tuli tehdyksi lisuri, sitten väikkäri Siirtolaisuuden vanavedessä Tutkimus ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kentästä vuosina 1956–1988. SKS 1991.

Kirjoitustöitä varten järjestin itselleni oman paikan. Haalin kokoon aineistoja ruotsinsuomalaisista kirjailijoista, haastattelin monia, solmin yhteyksiä kaikkiin aiheen kannalta olennaisiin tahoihin kuten Ruotsin radion suomenkieliseen toimitukseen ja Tukholman yliopiston suomen kielen professoriin.

Silti nyt muistoissa lämmittää erityisesti vanhempieni lentomatka Tukholmaan vappuna 1982. Isässä näkyivät jo vakavan sairauden merkit, vaikka lopun läheisyys varmistui vasta kesällä. Vuoden päättyessä isä menehtyi aivosyöpään.

Syksyn ja talven mittaan viikko-ohjelmaani kuului dynaamisen pedagogiikan kurssi Korda-instituutissa kotikadun varrella. Hain ja sain pienen apurahan kurssia varten. Jotain perus- ja jatkokurssista varmaan siirtyi tapaani tehdä kouluhommia. Kesällä Lappeenrannassa kerroin aiheesta kollegoille.

Iso urakka keväällä oli Skanstullin opettajien Turun-vierailun järjestäminen yhdessä työkaverini Reinon kanssa. Käytiin Katedralskolanissa, Kastun lukiossa ja katsastettiin olennaiset nähtävyydet. Se poppoo palasi illalla Tukholmaan, kun taas me kaksi suomalaista ajoimme Tampereelle. Tässä kelpo syy: 

Promootion jälkeen oli vielä palattava Tukholmaan hoitamaan lukuvuoden viimeiset työtehtävät.
Kouluvuosi näet päättyi Ruotsissa vasta perjantaina 12.6. Samana iltana seilasimme Turkuun ja ajelimme kotiin Kangasalle. Siellä tytär oli emännöinyt taloa koko alkuvuoden, sillä sijaiseni koki ison talon pelottavaksi yksin asua. Hän palasi ennen joulua Tampereelle kerrostalon ylimpään lukaaliin äitinsä kaveriksi.

Mainittakoon vielä, että kuvia on tallessa myös lukiolaisten ja opettajien keväisestä laivaretkestä Mariefredin linnaan. Ihmeekseni en löydä yhtään mainintaa niistä uskontotietoon liittyneistä käynneistä eri tavoin maailmaa tarkastelevien ihmisten yhteisöihin, jotka muistan loistokeikkoina. Mutta kirjeitä on tallessa paljon sekä valvontaluokalta Suomesta että Skanstullin lukiolaisilta. Yksi hauska kirje tuli sijaiseltani Kangasalta. Kuvasin tähän vain kirjeen yläosan.

Kirjeenvaihto oli yhä voimissaan, kun kännyköistä ei vielä ollut mitään tietoa. Mikä onni, että kirjeet löytyvät kansiosta, johon luultavasti joku Ruotsin kauden oppilaista on tehnyt kannen, sillä omaksi en tunnista edes nimikirjoitusta. Ehkä oppilaat antoivat kansion omine kirjeineen minulle läksiäislahjaksi. Sellaista uumoilen lukemani perusteella, vaikken enää muista 44 vuoden takaisia muitakaan tempauksia kovin tarkasti.

Taisin olla niin otettu kansiosta, että kokosin siihen myös visiitillä käyneiden lähettämiä kortteja, kirjeitä, piirroksia, teatteriohjelmia ja muuta aineistoa. Joku kävijöistä nappasi isäntäparista kuvan ja oli kirjoittanut tervehdyksen sen taakse ilman omaa nimeään. Otos ajelehti irrallaan loppusivujen välissä, kunnes eilen varmistin liimalapuin, ettei se karkaa. Samalla kirkastui, etten mitenkään voi hävittää tätä muistojen kokoelmaa, vaikka sellaista suunnittelin. Tehkööt lapset ratkaisunsa, kun se aika koittaa.

Pariskunta Tukholmassa keväällä 1982

Terrence Malick, Veteen piirretty viiva

 

Sodat ovat vallanneet päivittäisen uutisvirran. Voi kysyä, miksi kaikkien uutisten lisäksi valitsin omista tallennuksistani katsottavaksi Terrence Malickin käsikirjoittaman ja ohjaaman lähes kolmetuntisen toimintaelokuvan Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line) vuodelta 1998. Se perustuu James Jonesin romaaniin. Yksi perustelu valintaan lienee Jussi Huhtalan arvostelu, joka ilmestyi syyskuussa 2025 ennen elokuvan esitystä MTV3:ssa. Kiinnostavia pointteja tarjoaa myös Juha Rosenqvist. Hänen tekstinsä mukaan kyse on taistelusta ja lisäksi ihan muusta:

Veteen piirretty viiva kertoo toisen maailmansodan taistelusta, jossa Yhdysvallat ja Japani kamppailivat Guadalcanalin saaren herruudesta. Taistelu on koko elokuvan kehys, vaikka elokuva on kaikkea muuta kuin pelkkä tarina taistelusta.

Mitä imin itseeni elokuvasta? Häiriötä aiheutti katsomisen jakaantuminen kahteen peräkkäiseen iltaan. Mainokset toki poistin, kun ne ilmaantuivat, vaikka niiden tuotolla kai elokuva oli tarjolla. 

Alkuvaiheessa ollaan paratiisimaisen saaren siinä osassa, jossa paikalliset ihmiset hyörivät askareissaan. Sinne vyöryy maihinnousualuksia. Taistelut alkavat vasta myöhemmin.

Paikallisten joukossa liikuskelee yksi jenkki olematta mitenkään sotilaallinen. Käy ilmi, että mies viihtyy puntiksella. Hän pohtii, mistä paha on ilmaantunut ihmisten keskuuteen. 

 

Ajatuksissaan tämä sotamies, joko Witt tai Bell, siirtyy vaimonsa luo lempeisiin kotioloihin. Jos oikein ymmärsin, Nick Nolten esittämä eversti Gordon Tall ei sotamiestä rankaise, vaan sanoo puntisten nyt  riittävän, kun on saatu tehtäväksi vallata kukkula.

 
 

Heinikosta pyrähtää lintuja, kerran leiskahtaa liikkeelle pitkä käärme. Niihin ei pysähdytä, mutta joitakin kasveja joku sotamies rauhoittuu hetkeksi tarkastelemaan. Eversti joutuu selittelemään, miksei kukkulan valloittajille ole saatavilla juomavettä.

Yli kuitenkin päästään, tappioita koetaan. Kukkulan takana levittäytyy japanilaisten leiri. Heitä ei esitetä hirviöinä, vaan jollakin tapaa omituisen näytelmän kärsijöinä siinä kuin hyökkäävät jenkit. Muistan muutaman pysähtyneen oloisen kuvan kahden keskenään vihollisen katseen kohtaamisesta. Jotakin  sanotaan, mutta kielimuuri on ylittämätön.

Pitkähköinä vaiheina nähdään jenkkejä rämpimässä jokiuomassa. Japanilaisten luodit löytävät aika ajoin  kohteensa. Porukan nuorin saa osuman ja ymmärtää kuolevansa. Vaikka kaveria ei jätetä, kuolemaa ei pääse pakoon. 

Onnistuneesta hyökkäyksestä selvinnyt joukkue pääsee viikon lomalle rintamalinjojen taakse, saa postia omaisiltaan ja voi heittäytyä rentoutumaan. Kaikille posti ei tuo ilouutisia. Sotamies Witt (?) lukee kirjeestä, että yksinäisyyttä kotimaassa potenut vaimo haluaa avioeron. On löytynyt uusi mies. Tuntuu kuin Witt kuolisi jo tässä, vaikka hän vielä palaa joukkueen mukana taistelutehtäviin. Vapaaehtoisena tiedusteluryhmän jäsenenä hän on se, joka jää sille tielleen.

Kyllä minullekin selvisi, ettei Malick tai alkuperäisen tarinan kertoja ole mikään sotaintoilija. Monet kuvakulmat, yksityiskohdat ja näkymät tuntuivat korostavan hämmennystä, miksi ihmeessä soditaan. Sotilaista monet vaikuttivat sivistyneiltä, eivät miltään rääväsuilta. Juristiksi mainitun eversti määrää kotiutettavaksi, en muista syytä. Jermuilua tai kapinointia en muista nähneeni. Annetut hommat hoidetaan. Hetkittäin yksi ja toinen sukeltaa muistoihinsa tai huomaa jonkin eläimen tai kasvin. Luonto kärsii.

Vaikuttavan hiljaisina ja perin juurin uupuneina pataljoonan rippeet kahlaavat lopuksi maihinnousualuksiin, tällä kertaa pois vietäviksi. Mutta sota ei kuitenkaan päättynyt...

Kuvagalleria löytyy tästä linkistä.

Taiteilija ja hänen viimeisin teoksensa

Norjan läntisissä vuonomaisemissa liikutaan tässä ja tässä Jon Fossen romaanissa, samoin vastikään lukemassani Minä on toinen -teoksessa. Se kattaa Septologian osat III—V.  Suom. Katriina Huttunen. WSOY. 377 s. Maisemakuvan kopioin verkosta.

Vesa Rantama pohtii Hesarissa 21.2.2026 seitsenosaisten teossarjojen suosiota. Fossesta ja Knausgårdista hän mainitsee muun muassa:

Fosse toimi nuoren Knausgårdin kirjoittamisenopettajana Bergenissä 1980-luvulla. Seikka on merkittävä, ei niinkään kirjailijoiden yhtäläisyyksien vaan heidän erojensa vuoksi.

Fosse opetti Knausgårdille menetelmän olla ajattelematta tekniikkaa tai muuta kirjoittamiselle ulkoista kirjoittaessa. Hän huomasi myös, että Karl Ove ei ollut runoilija vaan prosaisti.

Tämä tarkoittaa, että hän lähestyy kirjoittamista aihelähtöisesti, tapahtumien ja ajatusten kuvauksena, siinä missä Fossen kirjoitus on itse tapahtuma ja maailman liike.

Knausgårdia en ole lukenut, mutta Fossea niin paljon, että tunnistan hänen tekstinsä. Se myös askarruttaa ja asettuu mieleen jonkinlaisena tilana. Tipoittain näyttämölle ilmaantuu henkilöitä. Keskeisenä hahmona on Asle, lapsesta asti hyvä piirtäjä. Hän tutkii itseään, hankkii kokemuksia eikä väistä sellaista, mistä äiti on varoittanut. Itsenäisyyttä ja itsepäisyyttä poika osoittaa antamalla tukkansa kasvaa pitkäksi. Edes vanhana miehenä hän ei leikkauta hiuksiaan, vaan sitoo harmaat hapset kuminauhalla niskaansa.

Septologian III osa alkaa viluisella kohtauksella kotioloissa. Kertoja näkee itsensä katsomassa kuvaa, jonka keskellä on kaksi viivaa, ruskea ja liila.

-- on varmaankin aikainen aamu, vai onkohan ehkä vielä yö? minä ajattelen ja olohuoneessa oli niin kylmä etten minä halunnut nousta, minä ajattelen ja silitän Bragen selkää ja katson pimeään ja näen Aslen istuvan keinussa kotitalonsa pihamaalla mutta hän ei keinu, hän vain istuu siinä ja hän ajattelee että mitä tekemistä hän keksisi? ja hän keinuu varovasti ja hitaasti edestakaisin ja sitten kuistille tulee Äiti ja Äiti on vihainen eikä Asle ymmärrä miksi Äiti on vihainen

Tule tänne, Äiti sanoo

Mikä hätänä, Asle sanoo

Tule nyt, Äiti sanoo

Hyvä on, Asle sanoo

ja hän laskeutuu alas keinusta ja hän menee Äidin luo kuistille ja Äiti katsoo häntä silmiin ja Asle nousee portaat ylös

No mitä, Asle sanoo

Siinähän sinä olet, Äiti sanoo

ja Asle ihmettelee miksi Äiti kuulostaa niin vihaiselta, mikä Äitiä vaivaa? mitä Asle on nyt tehnyt kun äiti on hänelle noin vihainen? Asle ajattelee

Katso, Äiti sanoo

ja hän avaa toisen kätensä ja Asle näkee äidin kämmenellä kolme kruunun kolikkoa --

Pitkä sitaatti näyttää, kuinka Fosse siirtyy esitetystä nykyisyydestä muistoihin. Niissä Asle elää ja niihin hän luiskahtaa jostakin arkisesta tilanteesta tai sanasta. Tuntuu kuin kohtaus äidin kanssa kertautuisi tuoreena vuosikymmeniä myöhemmin. Kolikoiden piti olla varmassa tallessa, yhtä piilossa kuin suostuminen kaljupäämiehen kosketeltavaksi. Kuinka äiti oli löytänyt kolikot? Se ja muut tapaukset ihmisten kanssa kaihertavat ja vaativat etsimään tulkintoja maalaamalla. Viimeisin Andreaksen ristin muotoon maalattu ruskea ja violetti palkki tuntuu kokoavan kaiken koetun. Erityisesti paksusti öljyllä  maalatut palkit ja niiden värejä valuttava risteys miellyttää Aslen silmää. Silti jää yhä epäselväksi, onko maalaus valmis.

Tämä huojunta maalausten äärellä on osa tekstin jännitettä. Samoin se, minkä isohkon työn naapurin Åsleik valitsee siskolleen jouluna vietäväksi. Asle ounastelee, että Åsleik haluaisi Andreaksen ristin. Asle haluaa pitää työn itsellään, muttei pysty sanomaan sitä ääneen. Åsleik osoittaa herkkävaistoisuutta ja valitseekin yksinäistä venettä esittävän työn. Olisiko sekin työ ollut parasta pitää itsellä?

Merkillistä, miten hissuksiin ajatuksissa käyty kamppailu voi kiehtoa lukijaa. Ratkaisutta toistaiseksi jää, lähteekö Asle mukaan joulun viettoon siskon luo, vaikka osittain on tullut luvanneeksi. Septologian VI ja VII osaan jää muutakin keskeneräistä: Onko sisko tosiaan Aslen muualla tapaama Guro? Mistä Aslen muistikatkot johtuvat? Miten päättyy raskaasti alkoholisoituneen Kaima-Aslen tarina? Ales-vaimostakin tullee lisää kerrotuksi, samoin siitä, miksi ja miten Taidekoulu jäi Aslelta kesken lukion tavoin. Entä jättääkö Asle tyystin maalaamisen? Onko elämää ilman vuosittaisia taidenäyttelyitä?

Ironisia pilkahduksia kerrontaan ilmaantuu vähitellen paljastuvista taiteilijahahmon yksityiskohdista. On pitkää tukkaa, mustaa samettitakkia, villapuseroa, kaulahuivia, ruskeaa nahkaista olkalaukkua. Mutta myös koulupojan esiintymiskauhua ja muuta ahdistusta, johon helpotusta on saanut niin tupakasta kuin oluesta. Ja myös maalaamisesta, jossa valkoisella värillä on olennainen osuutensa.

Kristilliset pohdiskelut ja rukousnauhat sekä kunkin osan loppuun liitetyt pitkät latinankieliset rukoukset ja Isä meidän jätän tarkastelematta.

Odotan Fossen Septologian kahden viimeisen osan ilmestymistä, jotta pääsisin jatkamaan lukemista. Ihmeellinen kokemus jo viiden osan perusteella!

 

Äitienpäivää klaanin voimin

Kuvasarja kertokoon eläväisistä tilanteista pihapiirissä, jonka laidoilta löytyy kummankin lapseni koti. Sinne ovat tottuneet tulemaan heidän lapsensa perheineen, kuten myös me isomummut. Minulla on ollut kiinnitys paikkaan 1940-luvun lopulta, jolloin sotainvalidi-isäni sai isohkon rintamiestontin. Aikanaan se jaettiin kahtia. Alkuperäinen talo suuresti muuttuneena on ollut tyttären perheen kotina 1990-luvun alkupuolelta. Pojan perheelle rakennettiin uusi talo ositetulle tontille. Se valmistui 1996.

Mitään raja-aitaa pihojen välillä ei ole. Viisi serkusta ovat tottuneet liikuskelemaan joka puolella. Niin tehtiin koko porukalla myös eilen. Enimmäkseen kuitenkin oltiin niin sanotun ylätalon pihalla, jonne vävy on äskettäin toteuttanut nuotiopaikan. Hän keksi ehdottaa yhteistä ulkoilmatapahtumaa äitienpäiväksi. Se sai heti kannatusta. 

Kaasugrilliäkin tarvittiin, kun kypsät, maustetut ribsit kuumennettiin.

Lisävahvistus saatiin naapurin grillistä. Sisko ja sen veli hoitelevat paistamisia. Salaatit oli tehty valmiiksi alatalossa, vaikka kuvassa isäntä näyttää joutilaalta.

Ateriointia varten oli kannettu framille pöytä alapihalta.

Jossain välissä yksi isä ehti opastaa lapsia potkulaudalla ajeluun. Kaksi lautaa oli tarjolla, kiitos mofan.

***

Jälkiruoista vastasi Kirkkonummelta saapunut perhe, jonka äiti on ylätalon tyttäristä keskimmäinen.

Tarjolle ilmaantui myös vaahtokarkkeja paahdettavaksi suklaan kanssa. Musta muovihanska kädessä kuuman hökötyksen keksien välissä pystyi viemään suuhunsa. Silti makeaa tahmaa levisi leualle ja sormiin - uusi makuelämys ainakin minulle. Jäi toiselta isomummulta kysymättä arvio tästä herkusta.

Hienosti hoituivat tarjoilut yhteistyönä ilman isomummujen panosta. Me vain istuimme ja nautimme. Tuota pikaa olemme myös naapureita, sillä miniän äiti Tampereelta muuttaa kesäkuussa asumaan Saga Kaskenniittyyn. 

Kööpenhaminaan ja Uppsalaan asettuneet klaanin jäsenet näyttäytynevät kesän mittaan kotimaassa ja samalla Sagassa moikkaamassa meitä isomummuja. 

Älkää unohtako minua! Myös toinen hauva oli paikalla - liekanarussa. 

Kotiin palattua nostin laukusta esille kortteja, kuvasin ne ja lähetin lämpöiset kiitokset tekijöille vielä uudemman kerran. 

Huomaa vauvan jalkapohjien kuvat sydämessä. Kyseinen typykkä ihmettelee valokuvassa kukkia. Hänen syksyllä 10 vuotta täyttävä pikkuserkkunsa on askarrellut kukkakortin teksteineen. Samoin on tehnyt typykän äiti. Kummallekin lisäkiitos käsityötaidosta!

Omalaatuinen lukukokemus

 

Kuvassa Jon Fossen pään ympärillä sädehtii. Silmät suuntautuvat vakavina kameran kautta katsojaan. Liina kaulassa viestinee taiteilijuutta, kuten jäljempänä perustelen. Sen sanon jo nyt, että olen vaikuttunut luettuani vastikään loppuun Fossen seitsenosaisen Septologian kaksi ensimmäistä osaa. Ne ovat ilmestyneet Katriina Huttusen suomennoksena ja yhteisniteenä otsikolla Toinen nimi (WSOY 2025).

Ennen sisältöön paneutumista kerron siitä, miltä tuntui lukea 475-sivuisen kovakantisen opuksen e-versio uudelta Kobo Readerilta. Sehän sujui, vaikka suurehkoksi valitsemani fonttikoon takia sivuja kertyi yli 1200. Lopuksi tarjolle ilmaantui mahdollisuus antaa luetulle tähtiä yhdestä viiteen. En tarttunut täkyyn. Olen vasta pohtimassa, mitä tuumaan ihmeellisestä teoksesta.

Näkyville tuli myös tarjous seuraavasta Fossen kirjasta, tilastotietoja lukemiseen käyttämästäni ajasta sekä nopeudesta, mutta en löydä moisia tietoja enää, kun katkaisin virran Readerista. Läppärillä tiedot ovat tallessa. 

Romaani alkaa taiteilija-Aslen pohdiskelulla, onko viimeisin maalaus valmis vai ei:

JA MINÄ NÄEN ITSENI jonka keskellä ne kaksi viivaa, liila ja ruskea, risteävät keskenään, suorakaiteen muotoista kuvaa, jonka minä näen että minä olen maalannut viivat hitaasti ja paksulla öljyvärillä, ja että se öljyväri on valunut, ja maali sekoittuu kauniisti ja maali valuu alaspäin siinä kohtaa missä ruskea ja liila viiva risteävät keskenään ja minä ajattelen ettei kuva ole valmis, mutta toisaalta kuva on juuri sellainen kuin sen pitääkin olla, minä ajattelen ja minun on pantava kuva pois, minä en halua että se on enää maalaustelineessä

Kopioin näytteen kirjain kirjaimelta, sillä Kobo ei tunnu sallivan tuttua copy-paste-toimintoa. Tuntui tärkeältä tehdä muistiinpano omaan nettipäiväkirjaan Fossen tyylistä. Teksti on arkisen yksinkertaista, helppolukuista ilman pisteitä tai kappaleisiin jakamista ainakaan e-versiossa. Pilkut sekä kysymysmerkit ovat käytössä. 

Lukeminen sujuu kuin uiskentelisi sanoiksi puettujen muistojen virrassa. Milloin vain voin pitää tauon, sammuttaa Readerin ja vaikka vaipua uneen. Otinkin tavakseni lukea Fossea illalla viimeksi rauhoittuakseni nukkumiseen. Mitään ylen järisyttävää teksti ei vyörytä esiin, ellei sellaisena pidä toisen taiteilija-Aslen ilmaantumista kuvioon.

Dylgjassa asuvalla Aslella on avulias naapuri Åsleik, joka ilmaantuu ovelle kyselemään, lähtisikö Asle tänä vuonna siskon luo joulun viettoon. Åsleik on saanut vuosittain valita pienen maalauksen vietäväksi siskolle lahjaksi. Asle on pysynyt kotonaan. Jokin päänsisäinen kateuden ja kiusaantumisen tunne väreilee miesten välillä puhuttaessa Andreaksen rististä uusimmassa isohkossa maalauksessa. Vasta kirjan II osassa siskon nimeksi mainitaan Guro. Sen nimisen naisen Asle muistaa tavanneensa lähikapupungissa Bjørgvinissa. Sinne on asiaa aika ajoin ostoksille ja myös Galleria Beyeriin, jossa aina ennen joulua on taiten ripustettuna Aslen maalausten näyttely.

Kaupunkiin samana päivänä kahdesti ajaessaan Asle on näkevinään nuoren miehen ja nuoren naisen milloin kävelemässä tien laitaa kohti rinteessä näkyvää ruskeaa taloa, milloin puiden siimeksessä tai lumessa. Mies muistuttaa pitkässä mustassa takissaan ja kaulaliinassaan (!) ruskea nahkalaukku olkapäällä Aslea itseään nuorena. Nainen on Ales, vaimo, edesmennyt kaipauksen kohde. Nimet Asle ja Ales mietityttävät.

Kaupungissa herkästi eksyvä Asle osuu kapealla kadulla numero viiden kohdalla lumessa makaavaan mieheen kuin itseensä, sillä kyseessä on se toinen Asle, joka on pahasti alkoholisoitunut. Taksilla umpikänninen tulee toimitetuksi sairaalaan. Pitäisi myös pelastaa miehen koira, joka on jäänyt yksin asuntoon. Monta kiemuraa, osin hellyttäviä, kehkeytyy pelastusoperaatiosta, kunnes pieni Brage päätyy tolpillaan olevan Aslen kainaloon ja taluttimen päässä pyörimään lumihangessa. Myös Guro-nimisen naisen apu on tarpeen. Tarjolle ilmaantuu haalea näkymä Aslen ja Guron aiemmista tapaamisista jopa samassa vuoteessa.

II osa johdattaa Aslen lapsuuteen vuonon rannoilla. Koti sijaitsee valkoisessa talossa rinteellä. Pihapiirissä on toinenkin valkoinen talo, jossa aikoinaan asuivat isovanhemmat. Aslea vetää puoleensa se, mistä äiti on varoittanut: laituri, ranta, venevaja, vene, kaljupäisen miehen autokyyti.

Pikkusisko mukanaan poika kulkee yhä pidemmälle "omaa" polkuaan loitommas äidistä. Pikkusisko haraa vastaan, mutta seuraa kuitenkin, kun veli talloo nokkoset mataliksi. Uhka leijuu ilmassa. 

Kerran yksin maidon hakuun lähetettynä Asle kohtaa kaljupäisen miehen ja suostuu tämän ajelutettavaksi. Käy selväksi, miksi mies haluaa pikkupojan seuraa. Asle saa kolme kruunua ja kutsun tulla miehen taloon. Siellä olisi - myös - tarjolla jäätelöä ja karamelleja.

Omalaatuinen, syvällinen lukukokemus, vaikka en jaa kirjailijan harrasta uskonnollisuutta pitkine rukouksineen. Paljon tulee kerrotuksi olemisen pohdiskeluna omasta itsestä ja tutuista ihmisistä. Odotan lisää piirteitä toisesta Aslesta ja hänen ryyppäämisistään. Myös Guro on yhä arvoitus, samoin galleristi sekä pikkusisko Alide.

Åsleik, kalastaja (!), edustaa tavallista uutteraa maallikkoa ilman kummempia ääneen pohdiskeluja. Åsleik ei tunnustaudu kristityksi. Aavistelen hänet kommunistiksi. Onhan Asle pannut merkille, että naapuri näkee maalauksissa muutakin kuin pinnan. Jää epäselväksi, minkä maalauksen mies valitsee siskolleen Gurolle vietäväksi. Tällä kertaa se olisi jokin iso. 

Asle itse tunnistaa maalauksen valmiiksi, kun se hohtaa valoa. Pimeässä taiteilija tarkistaa, mitä hän näkee - ja näkee teoksensa hohtavana. Siksi Asle aikoo pitää uusimman maalauksen itsellään. Se on määrä viedä talteen vintille heti aamusta. Lukija uumoilee, että juuri sen Åsleik olisi halunnut antaa siskolleen, vaikkei saanut sanotuksi illalla ratkaisuaan. Kumpi ehtii ensin? 

Jatkan Septologian parissa, kunnes kaikki sen osat on luettu. Seuraava osa on jo ilmestynyt suomeksi.

Tästä pääsee lukemaan edellisen postaukseni ja linkin kautta tiettyyn merkittävään arvosteluun Fossen teoksesta.