Hallalta säästyneet

Tuli katsastetuksi lapsuuden kotipihalla ja puutarhassa, mitä on odotettavissa, kun syksy koittaa. Omenasoseen raaka-aineita kaipaan näet ennen pitkää. Paras hillo-omenapuu Antonovka-lajiketta taitaa pitää välivuotta, koska vain yhdessä oksassa näkyi kukkia. Mutta Melba lupaa kunnon satoa, samoin Veltty ja Hubert. Kyllä niidenkin antimilla purkit täyttyvät.

Tehdäänkö tuttavuutta?

Perhekunta on karttunut yhdellä uudella karvanaamalla. Parivuotias Sofi-rouva jouti emon hommista pois, kun jälkeläisistä löytyi muun muassa sydänvikoja. Niinpä kasvattaja myi koko rouvan. Nyt se opettelee tunnistamaan paitsi ympärillä hääriviä ihmisiä myös pihapiirin muita karvanaamoja. Ja häkin varjoisasta nurkasta löytyy... Hemuli, ikää jo nelisen vuotta, vastikään virtsakivivaivasta selvinnyt marsu, joka jäi leskeksi jo kauan sitten. Ihan vielä se ei ole tajunnut borderterrierin vaihtuneen vanhasta ja raihnaasta Pultti-herrasta nuoreksi, hyppykykyiseksi rouvaksi.

Mitähän tapahtuisi, jos Sofi loikkaisi häkkiin? Huomattu on, että ennakkotiedot rouvan metsästysvimmasta ovat totta, huh-huh. Entä tiedot marsujen äkkinäisistä sydänpysähdyksistä paniikin yllättäessä?

EV:llä pimeyttä

Eilen illalla kymmenen aikoihin hämärän alkaessa tihentyä oli oiva tilaisuus tutkia, miten EV-arvon siirtäminen yhä enemmän miinukselle näkyy kuvissa. Ne otettiin Nikon D90:llä, jossa valotusohjelmana aukon prioriteetti, aukkona F/8 ja ISO-arvona 200 pysyivät samoina kuvasta toiseen. Vasemmalle poimin esimerkin, jossa EV-lukemaksi pyöräytettiin -4, mikä tuotti valotusajaksi 1/800 s.  Kuva synnyttää vaikutelman yön pimeydestä, vaikka taivas hohtaa valoisana.

Tässä toisessa kuvassa EV-lukema on -2, valotusaika 1/400 s. Tulos on edelleen melko pimeä.

Kolmas otos paljastaa, ettei kuvien ottohetkellä ollut lainkaan pimeää, vaan hämäryys on saatu aikaan kameran säädöillä. EV-arvo on näet edelleen miinuksella, mutta nyt vain -1.3 stepiä, mikä näkyy myös valotusajassa 1/250 s.

Pikku hiljaa alan ymmärtää, kuinka tietyin konstein kuviin voi lisätä sävyjä, joita esimerkiksi kuvaushetken valaistusolossuhteet eivät sellaisinaan salli. Ihme vehkeitä nämä kunnon järjestelmäkamerat. Pakottavat mokomat käyttäjänsä äimistelyn lisäksi uurastamaan alan kirjallisuuden parissa, ennen kuin edes treeneistä tulee mitään. Mutta enpä valita: onnistunut kuva silloin tällöin palkitsee kummasti.

Tämä kakku kaunis sisältä

Pokrovan luostarin kirkkona toimii entinen hevostalli, sittemmin kaalivarasto, konepaja ja ties vielä mikä muu läpi sotavuosien, neuvostoliittolaisvuokralaisten ajan ynnä uuden suomalaisomistuksen. Lopulta tila päätyi Kirkkonummen kunnalle, mikä tarkoitti unohdusta ja vaipumista Ruususen uneen. Vuonna 1995 alkoivat suuret muutokset, kun isä Harito osti kunnalta Dannebrogin tilan ja otti asiakseen sen muuttamisen  luostarin tarpeisiin. Kukapa uskoisi, että töissä on käytetty enimmäkseen kierrätysmateriaaleja...

Yhä edelleen kirkko on ulkoa vaatimaton, vaikka sen kyllä tunnistaa kirkoksi. Sisään astuessa silmät leviävät hämmästyksestä: ympärillä avautuu kaikkinainen ortodoksikirkoista tuttu värikäs kauneus. Ikonit ovat alan venäläismestareiden kätten jäljiltä kerrassaan upeita. Koska kirkossa kävijät eivät saa kuvata sitä sisältä, kopioin alle otoksen Pokrovan nettisivuilta (http://www.pokrova.fi/kirkko.php). Tämä kirkko sallii valon tulvia isoista sivuikkunoista toisin kuin esimerkiksi Kreetalla äskettäin käymissäni pikku kirkoissa. Ne kaikki ovat hyvin hämyisiä. Pokrovassa tiistaina käydessä saatiin nauttia aurinkoisesta säästä, joten valaistus oli aivan kuten kuvassa. Kuinkahan harras ortodoksi kokee kirkkosalin valoisuuden tai hämyisyyden?

Puuta pinoon

Pokrovan luostari (http://www.pokrova.fi/)Kirkkonummella hiukan hämmentää tällaista satunnaista kävijää. Poikkesin näet paikalla tiistaina 25.5. isossa naisjoukossa. Kunnioitusta herättää jo heti portilta aukeava tuhti rivistö polttopuita kuin tuulahduksena menneiltä ajoilta. Pöllirivistön takaa löytyi yksinäinen uurastaja, joka naislaumasta tietämättä kuori runkoja ties mihin tarkoitukseen. Moninaiset rakennus- ja korjaustyöt kuulemma yhä jatkuvat, vaikka paljon on jo saatu aikaan kuten kaunis kirkko alunperin hevostalliksi tehtyyn rakennukseen. Siitä ja muusta tuonnempana.

Yhteen kasvaneet

Monituhatvuotinen kalmisto Lapin - nykyisen Rauman Lapin - Sammallahdenmäellä tarjoilee ainakin yhden esimerkin pysyvästä ja sopuisasta yhteiselosta: kuvan koivu ja mänty puskevat esiin samasta kannosta eikä kumpikaan osoita mitään näivettymisen elkeitä. Olisiko peräti jokin enne?

Toinen tai oikeastaan kolmas taianomainen puumuodostelma löytyy aivan ison polun tuntumasta. Kuulemma metsän haltia tai kenties hiisi kuulee, jos juurakon umpirenkaan läpi huhuilee ja pyytää palauttamaan kadonneen esineen... Tarina kertoo, että tällä keinoin kauan kadoksissa olleita tavaroita on vihdoin löytynyt. Hiisi vieköön tai siis tuokoon!

Melkoinen vänkyrä

Sopinee kysyä, mikä on saanut männyn vääntäytymään kaikkiin mutkiin, joista kuvassa näkyy vain osa. Outo puu on kasvattanut oksan kiinni rungon mutkan kumpaankin laitaan. Eikä yksi kerta ole riittänyt, sillä sormen mentävä reikä löytyy toisesta kohdasta. Tämmöisiä puita on muinaisina aikoina palvottu taianomaisen pyhinä. Tosin kuvan mänty, joka kasvaa Sammallahdenmäen hautaraunioiden tuntumassa, ei ole iältään mitenkään muinainen - ihme silti.

EV-korjaus kirkastaa

Eilen puolenpäivän kirkkaassa valossa pääsin taas käymään Rauman Lapin Sammallahdenmäellä, yhdellä Suomen harvoista maailmanperintökohteista. Sieltä ei parin viikon takaisella käynnillä tullut otetuksi ainoatakaan kuvaa. Kuuntelin nääs silloin korvat höröllä asiantuntevan oppaan selostusta pronssikautisista hautaröykkiöistä. Nyt oli kamera käsissä ja silmä tarkkana, korvat hiukan vähemmän höröllä. Ensimmäinen kuva näyttää paikan, jossa vielä pari tuhatta vuotta sitten velloi merivesi, nyt järvikin on katoamassa. Ei siitä sen enempää, sillä otoksen näkymä riemastuttaa tällä erää väreillään: sain kuin sainkin harmahtavan utuisuuden häviämään kuvasta sillä, että käytin edelleen A-moodia eli aukon prioriteettia ja väänsin valkotasapainon auringonpaisteen mukaiseksi. Sitten justeerasin hiukan miinusta EV-nappulasta (Exposure Value), joka suomeksi tarkoittaa  valotuksen korjausta, ja  - heureka! - kirkasta tuli. Tässä vielä tietoja kuvasta: F/5, valotusaika 1/1600 s, ISO-200, EV -1 step, polttoväli 18 mm.

Tarjoilen vielä pari lisäesimerkkiä kirkastuksesta: muutaman viikon takainen tuhopoltto on enää paha muisto. Raivaustöissä on uurastettu, vanha riihen muuri pysyy paikoillaan, luonto korjaa muut jäljet. Haapapuisen, ikivanhaan malliin koverretun ruuhen jäännökset on jätetty hiiltyneinä kertomaan tulen tuhovoimasta. Ja Nikon D90 nappasi kennoonsa mustat jäljet mustina, vihreän vihreänä niin kuin hyvä on. Aukko edelleen 5, ISO-200, valotusaika 1/500 s, EV -07, polttoväli 27 mm.

Viimeisenä näkymä yli 3000 vuotta vanhaan hautaröykkiölatomukseen, jonka kivet toistuvat kuvassa just oikean harmaina (F/5, 1/1250s, ISO-200, -07 step, 62 mm).

Nautelankoski yhä mielessä

Piti vielä tämäkin ylle pienennetty kuva liittää blogiin, kun kerran rentukat rannalla niin kutsuvasti kukkivat. Ne tulivat ikuistetuiksi paikassa, jossa kuohut ovat jo laantumassa, siis melko kaukana jyrkimmästä putouksesta.  Mikäli ette muuten tiedä, niin kerron, että Aurajoessa on kaikkiaan 11 koskea. Nautelankoski on niistä korkein vai sanoisinko putoavin. Metrimäärä en nyt muista, mutta koko 70 kilometrin matkallaan kohti merta Aurajoen uoma laskee 30 metriä. Ihmekö sitten, että täkäläiset ja jopa turkulaiset käyvät keväisin ällistelemässä ja ihailemassa kosken kuohuja. Ja onhan rannoilla myös kaikkien aikojen tuomilehto! Sieltä tarjoilen yhteiseksi iloksi vielä tämän tuoreen lisänäytteen:

Tuomi tulvii kukkia

On se hetki, jolloin tuomi kukkii uhkeimmillaan. Tätä ihmettä katsomaan ja kuvaamaan pääsin tänään. Muutama joten kuten kelvollinen otos löytyi kahdesta kamerasta, vaikka valkotasapainon säätäminen jäi kummassakin tekemättä eikä automaattinen valkotasapainon säätö alkuunkaan riittänyt. Minulla oli lisäksi kai sormi lipsahtanut EV-nappulaan, koska ihan huomaamatta kuvasin monta otosta täydessä auringonpaisteessa EV-arvolla +0,7. Puhki palaneita, hailuja kuvia siitä sain palkakseni.

Terveiset Japaniin - siellä kirsikka lumoaa kukillaan, meillä tuomi!

Zoomailussa kiinni

Lämmin sää vetää ulos kamera kainalossa. Nyt kun Nikonin A-moodi eli aukon prioriteetti tuntuu jo melkein tutulta, kuvauskohteita löytyy joka kallionnyppylältä siinä kuin taivaalta. Pikku hiljaa silmä alkaa erottaa, että tarkkana toistuva alue on melko suppea, kun kohdetta on tähtäillyt putki pitkänä (polttoväli 130 mm). Suolaheinät osuivat sentään tarkkaan alueeseen, kuten oli tarkoitus. Rajasin epätarkkoja reunoja pois.

Eron huomaa taivaskuvasta, jossa zoomia niukasti (polttoväli 44 mm). Niinpä kuva näyttää kauttaaltaan tarkalta. Tosin siitäkin poistin mielestäni turhia reunoja kuvan käsittelyohjelmalla.


Tässähän tuntee itsensä ihan lapseksi, ellei peräti koululaiseksi! Seuraava iso asia on oppia käyttämään lisäsalamaa.

Saavutus

Katariinanlaaksossa otetuista kuvista löytyi ylle kopsittu hehkeä kevätosuma. Minulle se on kuin onnenkantamoinen tai saavutus: vihdoinkin kamera sai minun käsissäni aikaan kuvan, jollaista tavoittelin. Tarkennus osui oikeaan paikkaan, käsi ei tärissyt eikä tausta estä kohteen yksityiskohtien erottumista. Pikkuisen sommittelu ontuu, koska alimmasta lehdestä puuttuu kärki. Kuva (f/8, valotusaika 1/125 s., ISO-200, valotus 0 step, polttoväli 95 mm, valkotasapaino autom.) on tässä semmoisenaan ilman tietokoneella tehtyä rajausta tai muuta temppua. Olennaisinta kuitenkin on, että uskoin mentoria ja uskalsin käyttää valotusohjelmana A-moodia eli aukon prioriteettia.

Vertailun vuoksi tarjoan toisen samalla moodilla otetun kuvan. Tiettyjä erojakin löytyy kuten valotusaika 1/640 s., valotus -0,3 step, polttoväli 70 mm. Sitten vielä se, että käsi on täräyttänyt Nikonia. Rajattukin on, kun tietokoneelle pääsin.

Kuivasta kosteaan

Eilisen kuuman retkipäivän kuvasato alkaa kallioisen maaston kelosta. Se komeilee Pitkänsalmen ja Kariinanlaakson tuntumassa, Turkua molemmat. Mäeltä alas kävellessä löytyi rehevää, suorastaan mattona levittäytyvää valkovuokkokasvustoa, josta todisteena vain yksittäinen esimerkki siksi, että osasin A-moodilla tarkentaa vuokkoon juuri niin kuin piti - ja tausta sumeni!

Rauvolanlahden vetisestä rannasta avautuu näkymä valtaisaan ruovikkoon, lintujen pesäparatiisiin. Kosteikossa, jonka sivuitse kiertelee polku, helottavat mukulaleinikit ja rentukat, vastustamattomia kuvauskohteita tänäkin vuonna... Tässä malliksi alla kuva rentukoista.

Kesäkausi eväsretkineen on taas kunnolla avattu!

Hurjaa menoa

Joskus automaattiasetusten houkutus on vastustamaton kameran kanssa tähtäillessä. Näin kävi perjantai-iltana, kun ihan asuintaloni edessä riehui Monstertrack Show. Itseään voi puolustella sillä, että otollisimmat kuvaustilanteet olivat niin äkkinäisiä, ettei siinä tottumaton ehtinyt pohdiskella Nikonin säätöjä. Kohtalaisen tarkkoja kuvista tuli, mikä jo sinänsä on suuri onni ja autuus. Siksi toiseksi sain samaisella Nikon D90:llä aikaan myös  tarkkoja videonpätkiä, joissa äänetkin - oikeastaan meteli - ovat kohdallaan.

Yhä ratkaisematon vakituinen pulma tulee vastaan tässä: kuvat eivät asetu blogin sivulle siten kuin haluaisin. Lieneekö sivun laatija vihjaamassa, että tyytykääpä yhteen kuvaan?

Suuri menneisyys

Monin paikoin Suomea näin keväällä laakeina päilyvät järvet kutistuvat kutistumistaan kesän edetessä. Tästäkin Rauman Lapissa helatorstaina otetusta Turajärvi-kuvasta kerrottakoon, että pikapuoliin vettä ei enää näy. Matalat rannat kasvavat hissuksiin umpeen, vaikka kaislikoita leikkaammalla muutosta hidastetaan. Kauan sitten paikalla velloi meri, kuten laajalti nykyisen Lounais-Suomen alueella. Lähes joka kunnassa lienee paikka, johon on asetettu näytteille karttoja kertomaan meren vetäytymisestä ja jälkeensä jättämistä järvistä. Ennen pitkää niitäkään ei enää ole, ellei sitten jäätiköiden sulaminen tosiaan nosta merien pintaa uudestaan. Mene tiedä - kuka lienee  todistamassa?

Metsän palleroita

Eiliseltä metsäretkeltä Rauman Lappiin tarttui kameraan oheiset pari kuvaa ihan jalkojen juurelta. Alueen rapakivet tarjoavat sammalille ja jäkälille oivan kasvualustan. Vihreä pallo lienee hohkasammalta (Leucobryum glaucum), joka Jouko Rikkisen Jäkälät ja sammalet -kirjan mukaan on yleinen Lounais-Suomen kuivissa kangasmetsissä, mutta puuttuu sisämaasta ja Pohjois-Suomesta. Toinen kuva esittää palleroporonjäkälää (Cladonia stellaris). Sitä kasvoi upean laajoina kenttinä etenkin Lapin Sammallahdenmäellä pronssikautisten kivikasahautojen tuntumassa.

Muuten: missähän näkisi palleroporoja?

Paljasjalkaisena Lapissa

Päivän ihme on ollut Härkätien vaeltajien paljasjalkainen tallustelija, joka oli mukana Rauman Lappiin suuntautuneella metsäretkellä. Niin olemme loitonneet muutamassa kymmenessä vuodessa esivanhempiemme tavoista, että kengätön kulkija ihmetyttää ja kummastuttaa. Tältä tädiltä  - ikää 75 vuotta - kaikki ryteiköt ja kosteikot taittuivat ällistyttävän kepeästi vapain varpain. Metsänpohja tuntui kuulemma pehmeältä, kallio lämpimältä. Eikä hän kaivannut vedenpitäviä lenkkareita kuten minä. Mitäpä maapohjan märkyys haittaa, jos ei ole koko kenkiä kastumassa. On siis vielä ainakin yhdessä naisessa ytyä kuin Lönnrotissa ikään. Tämänhän tiedetään kävelleen pitkiä taipaleita avojaloin, mitä nyt joskus tervaili jalkapohjaan. Taisivat paljossa käytössä muuten kulua puhki...

Mikä ilta!

Tämä aurinkoisen lämmin Snellmanin päivä pysyy mielessä - ainakin jonkin aikaa. Polkupyörän selässä tuli lähdetyksi ulos nauttimaan kesäiseksi heltyneestä toukokuun illasta. Matka vei Liedon kuululle Linnavuorelle, jonne kerääntyi myös muutamia muita kapuamaan portaita ylös, kun asiasta perillä olleet levittivät sanaa, että tänään tapahtuu... Onneksi naapuri sai minutkin liikkeelle.

Tänä nimenomaisena toukokuun päivänä 1956 näet Mauno ja Ester Wanhalinna lahjoitti kartanonsa linnavuorineen Turun silloin vielä yksityiselle yliopistolle (http://www.liedonvanhalinna.fi). Nykyisin Vanhalinnan museon ystävät muistaa päivää muun muassa musiikkitarjoilulla. Kuulemma jo monena vuonna puhallinorkesteri Nouski Brass Nousiaista on osoittanut niin suurta ystävyyttä vanhalinnalaisia kohtaan, että saapuu isolla joukolla soittamaan juhlapäivän kunniaksi. Peräti parikymmentä miestä ja naista viihdytti runsaan tunnin yleisöä, jota saapui mäelle jokseenkin tasan kolmekymmentä. Mutta eipä vähä yleisö haitannut tahtia: tyytyväisissä korvissa kaikuvat yhä takavuosikymmenten tutut hitit. Oi, mikä iltahetki!

Muistoja vain

Järkyttävän koleassa ja sateisessa säässä kärvistely kuulemma päättyy kohta, vaikka yhä ulkolämpömittari näyttää tuskin kuutta astetta plussaa. Viime viikonloppuna upeasti järjestetyissä "keväissä" pihajuhlissa nautittiin niin ohjelma- kuin ruokaherkut lähes talvitamineissa isojen kaasulämmittimien tuntumassa. Teltta ja talli tarjosivat suojaa jäiseltä sateelta. Puhallinsoittajat hoitelivat instrumenttejaan hanskat käsissä - mallikkaasti kumminkin! Että näin toukokuisessa Suomessa...

Tasan eivät tosiaan jakaannu onnen lahjat, sillä jo runsas kuukausi sitten Kreetalla elettiin sään puolesta lähes kesätunnelmissa. Muuten sikäläiset kiemurtelivat ja kiemurtelevat vielä pitkään rahasotkuissaan - me niissä pyytämättä ja yllättäen mukana - , mikä ei vähääkään häirinnyt kasvien villiä kukintaa. Kruunuvuokko (Anemone coronaria) tässä levittelee tyynesti terälehtiään. Ylängöllä viuhunut tuulikin pyyhkäisi sopivan matalan kukinnon yli. Ainakin kuvan ottamisen hetkellä kaunotar poseerasi huojumatta eikä kamerakäsikään tärrännyt. Hyvä niin.

Syksyistä pitelee

Vapunpäivänä tuli otetuksi tämäkin kuva kuin muistona menneeltä vuodelta. Sopii kolean perjantain totisiin tunnelmiin: tuulee ja on kylmää, vaikkei ihan sada. Hyvää ei ole luvassa huomiseksikaan, mikä on surkea juttu erään synttärisankarin kannalta. Keväisiin juhliin lähtijän täytyy varustautua kumisaappain ja sadetakein, että selviää nenä punoittamatta keskisuomalaisten kanssa ulkosalla.

Paju lupausta täynnä

Tässä vielä vapunpäivän kuvasadosta yksi näyte, joka ei kuitenkaan löytynyt omasta vaan mentorini kamerasta: Canon PowerShot S31S säädöin 2816 x 2112 kuvapistettä, f/8, valotusaika 1/125 s, valotus 0 step, valkotasapaino autom., digitaalinen zoomaus 1. Tälle sivulle pienensin kuvan kokoon 600 x 450 kuvapistettä enkä käsitellyt sitä mulla tavoin.

Minun silmääni kuvassa miellyttää osuva tarkennus sommitteluineen. Yön ja aamun sateen jäljiltä pajun pörröisyys on hiukan hukassa, mutta alkavan kukinnan mehevyys sitäkin paremmin esillä. Taustasta paljastuu, kuinka eri tahtiin pajunkissat puhkeavat täyteen keltaisuuteensa. Miedot värit kertovat hyvin olennaista huhtikuusta, vaikkakin toukokuun 1. päivänä. Kuvaajan toinen, äskeistä tiiviimpi zoomaus näyttää lisää yksityiskohtia:

Vappukukka

Vapunpäivän harmaudessa löytyi kauan etsitty pajunoksa, josta sain kuin sainkin sopivan tarkan kuvan Nikon D90:llä (f/7.1, valotusaika 1/500 s, ISO-400, valotus -0.7 step, polttoväli 26 mm, valkotasapaino automaattinen). Kuvan alkuperäinen koko on 4288 x 2848 pikseliä. Tälle sivulle pienensin sen kokoon 600 x 399 pikseliä. Millään muulla tavoin kuvaa en käsitellyt.

Tuota pikaa paju on täydessä terässä. Äkkiä sen on hommansa hoidettava, sillä pian lähistölle ilmaantuu kilpailijoita. Koivut häämöttävät pajun vieressä ja puskevat jo omia siitepölyjään ilmaan. Kohta myös tuomet kukkivat Nautelankosken alueella, josta kuvan otin. Ja kun niiden aika on, kosken partailla voi nauttia valkoisten kukkapilvien - siitepölyjenkin? - runsaudesta kuin japanilaiset ikään kirsikankukistaan.