Helene kirjana ja leffana

Helene, oikealta nimeltään ‎Helena Sofia Schjerfbeck on ollut monin tavoin esillä 2000-luvun alkuvuosina. Niinpä minäkin hyppäsin mukaan virtaukseen. Elisa Kirjasta ostin ja luin ensi töiksi Rakel Liehun Helene-romaanin 289-sivuisen e-version vuodelta 2012. Alunperin romaani ilmestyi 2003 WSOYn kustantamana. Liehu kuvaa työn vaiheita romaaninsa lopussa:

Sinä päivänä satoi, ja selasin tapani mukaan kirjakaupassa taidekirjoja. Silloin käsiini osui teos, jossa oli kuva: vadillinen hedelmiä, joista yksi oli musta.       

Näin tarinat usein alkavat, selittämättöminä kuin syvät vedet, salaisina kuin sikiö, joka liikuttaa suuta kohdussa kuin aikoisi puhua. Sillä ei ihminen etsi vain ymmärrystä… ihminen etsii pilvien rikinvärisiä myllertäviä muotoja; ihminen etsii hedelmävatia, jolla yksi hedelmistä on musta.       

Ostin kirjan ja otatin asetelmasta suurennoksen; seinällä se oli vielä merkitsevämpi, sillä sen oikea asento oli seistä, tête-à-tête, katsoa suoraan, rävähtämättä silmiin.  

Hedelmät tuntuivat kuin liikahtelevan, puhuvan. Aloin mietiskellä niitä yhä enemmän. Lopulta minun oli luettava asetelman tekijästä kaikki mitä vain sain käsiini. Minun oli käytävä Hyvinkäällä missä hän asui pitkään, ja kosketettava Tammisaaressa kädelläni hänen puutaan. Minun oli käytävä Bretagnessa asti nähdäkseni karun maiseman joka merkitsi hänelle paljon.

On merkille pantavaa, kuinka runoilija-kirjailija Rakel Liehu ui teoksellaan sisään Helene Schjerfbeckin elämään. Tauluihin uppoutumalla hän tutustuu kuin taiteilijasiskoon ja alkaa etsiä tästä myös kaikkea mahdollista muuta aineistoa. Matkaan kuluu kymmenen vuotta. Pettymyksiä tuottaa lukuisten säilytettyjenkin kirjeiden jääminen hukkaan perikuntien hajaannuttua moniin maihin. Silti juuri kirjeiden kautta Liehu tuntuu löytäneen yhteyden Helenen ajatuksiin niin, että myös lukija voi elää mukana taiteilijan elämässä lapsuuden onnettomuudesta myöhäisten vuosien muuttoihin.

Liehu jaksottaa kirjansa yhdeksään lukuun tai osastoon 0:sta alkaen. Minua kiehtoo ajatus, kuinka merkittävä taiteilija syntyy kuin tyhjästä ja kehkeytyy täyteen ilmaisuvoimaansa sikiönkehityksen tapaan vaiheittain, ei yhdeksässä kuukaudessa, vaan lähes yhdeksässä vuosikymmenessä. 

Lapsuuden perhettä puristaa varattomuus ja sairastelu. Köyhtyneen perheen isä potee tuberkuloosia, kunnes menehtyy. Tiukka äiti-Olga palvoo poikaansa Magnusta ja syrjii nelivuotiaana pahasti itsensä loukannutta tytärtään. Kartanpiirtäjänä isä on kuvien tuttu ja opastaa tytärtään näkemään karttojen hienouksia. Hän on se, joka tuo kivulloiselle lapselle lohduksi paperia ja kyniä. Pian piirrokset alkavat herättää ihailevaa huomiota, ja lapsi pääsee oppimaan kuvien luomista.

Piirustuskoulussa ahkeroi muitakin tyttöjä. Venny Soldanin, Ada Thilenin, Helena Westermarckin, Maria Wiikin ja muiden naistaiteilijoiden kanssa Helene nauttii yhteiskunnan avautumisesta pikku hiljaa naisillekin. Ensimmäinen matka apurahan turvin Pariisiin koittaa 18-vuotiaana. Siellä sekä Helene että varakkaammat maalarisiskokset hankkivat opetusta, mistä sitä on naisille saatavilla. Ystävyys vahvistuu ja kestää läpi elämän. Kesällä työskennellään Bretagnessa. Salaperäinen englantilainen J. ilmestyy Helenen elämään, ei kuitenkaan pysyvästi.

Suomeen palattua rahapula pakottaa luopumaan vapaasta taiteilijaelämästä, suostumaan lehtoriksi Ateneumiin 1890–1902 ja asumaan yhteistaloudessa äidin kanssa. Tämä ei ymmärrä maalaamisen tärkeyttä, vaan vaatii Heleneä suunnittelemaan ryijymalleja! Äidin väheksyntä ja sääli ovat Helenen elämän katkeroittavin asia.

Kiehtova käänne Helenen elämässä tapahtuu, kun hän kesinä 1896–1898 oli hoidettavana Norjassa Gausdalin sanatoriossa. Antoisat keskustelut lääkäri Kristianin kanssa jatkuvat ajatuksissa vielä senkin jälkeen, kun oli tullut tieto Kristianin suistumisesta polulta rotkoon kuolemaansa.

Ajatukset siirtyilevät vuosista ja paikoista toiseen. Lyhyet tekstijaksot vuorottelevat otsikkonaan paikannimi ja vuosiluku. Taidekauppias Gösta Stenman tulee yhä tutummaksi, mitä pidemmälle Helenen tarina etenee.

Hyvinkää 1914        

Pelkään taidekauppiasta.     

Hän teki kädestäni miekkaliljan. (Niin luottamus vaikuttaa.) Nuori mies ruoskii minua voitokkaasti eteenpäin. Jaksanko?

Mutta hän tuli avuksi ja hoiti balttilaisen näyttelyn puolestani. Hän toi minulle tutkittavaksi alkuperäisen Juan Grisin maalauksen. Sinistä, violettia ja roosaa. Tuntuu kuin alkaisin ymmärtää tätä kuutioista sävellettyä asetelmaa, vihjeellisyyden ääripäätä. Vaikka Seuratin Kolmella jalalla seisova koira puhuukin minulle enemmän.

Stenmanin myötä Helenen läheisyyteen ilmaantuu myös nuori metsänhoitaja, maalaamista harrastava Einar Reuter, sukulaissielu. Tammisaaressa meren rannalla Helene ryhtyy maalaamaan Einarista muotokuvaa. Siihen sisältyy tukahdutettua rakkautta, jonka kuitenkin on suostuttava hiipumaan siinä määrin, että Einar ja Helene voivat jatkaa ystävyyttään sekä kummallekin tärkeitä keskusteluja.  Antti J. Jokisen ohjaama draamaelokuva Helene (2020) perustuu Liehun romaanin Hyvinkää- ja Tammisaari-jaksoihin, joissa sekä Stenman että Reuter ovat Helenen useimmin tapaamat miehet. 

Näyttelijät

Laura Birn ...Helene Schjerfbeck

Johannes Holopainen ...Einar Reuter

Pirkko Saisio ...Olga Schjerfbeck

Krista Kosonen ...Helena Westermarck

Eero Aho ...Magnus Schjerfbeck

Jarkko Lahti ...Gösta Stenman

Näin elokuvan äskettäin ihan oikeassa leffateatterissa, jollaiseen en ollutkaan aikoihin eksynyt. Leffa tavoittaa mielestäni hyvin sekä Liehun romaanin sävyt että tunnelman. Interiöörit ja maisemat pääsevät oikeuksiinsa luonnonvalossa tallennettuina. Kameratyöskentely kuvakulmineen lumoaa taidokkuudella.

Myös kaikki näyttelijät ovat rooleissaan täysosumia. Oli iso elämys nähdä Jokisen tulkinta tietystä osasta Liehun romaania juuri silloin, kun oma luku-urakkani oli loppusuoralla. Kirjan viimeinen, 9.  jakso, on katsaus Gösta Stenmanin ja Helenen tapaamisiin Luontolassa, enimmäkseen kuitenkin Ruotsissa Mariefredin hienossa hoitolassa, jonne Stenman vei Helenen turvaan sodan jaloista. Helene kuitenkin kaipaa Suomeen, vaikka siellä olivat uhanneet myös taulujen kärkkyjät ja niillä rahastaneet:

Niin vähän aikaa siitä, kun olin Luontolan kylpylässä.       

Miten viihtyisin, ymmärrän pian, kun en näe ihmisiä. Istun kuin vartioitu patsas ”miljoonamajassani” – pelkään ostajia. Ilman hoitajaani olisinkin hukassa.       

Eräs mies – hän esittäytyy arkkitehdiksi – onnistuu livahtamaan sisään, ensin hillittynä, mutta pian raivostuneena, ja pakottaa minut käsivarresta lujasti puristaen myymään Vermeer-luomukseni. Hän jättää pöydälle 500 mk. Viikon päästä työn on ostanut helsinkiläinen taiteenharrastaja 55 000 markalla.

Luin mielelläni Liehun ajatusvirtaa, jossa hän tavoittaa Helenen sisäisiä tuntoja niin herkästi, ettei lainkaan haitannut vaikka hypähdeltiin muistoissa vuosista ja vuosikymmenistä toiseen. Niinhän itse kukin taitaa elää ajatuksissaan, jatkaa olennaisia keskusteluja ehkä muunnellen, korjaillen, korostaen yksityiskohtia. Liian vaikeat muistot kaiketi unohtuvat.

Tuntuu hyvältä olla kartalla Helenen vaiheista Liehun ja Jokisen tulkitsemalla tavalla. Vain se harmittaa, etten hankkiutunut katsomaan taiteilijan autenttisten teosten suurta näyttelyä, joka vastikään oli tarjolla Ateneumissa. Onneksi Schjerfbeckiä tapaa olla esillä turkulaismuseoissa, koska ainakin Turun taidemuseon kokoelmiin sisältyy Schjerfbeck-aarteita.


                                                                 ***

Talven mittaan olen lukenut useita etevien naisten kirjoittamia romaaneja, joiden lähtökohtana on ollut joku tekijää voimakkaasti elähdyttänyt naiskirjailija: Riitta Jalosen Kirkkaus, Johanna Venhon Ensimmäinen nainen ja Minna Maijalan elämäkerta Minna Canthista. Yhtä vahvasti etevä kirjailija on esillä Elisabet Stroutin romaanissa Nimeni on Lucy Barton, vaikka nimihenkilö on tiettävästi tyystin fiktiivinen luomus. Pari naisten naisista kirjoittamaa ostoteosta odottaa lukupuuhaan ryhtymistä valmiiksi ladattuna Sony Readeriin. Ajan oloon kerron, mitä lukemisesta irtoaa.

Tässä vielä linkkejä Jalosen, Venhon, Maijalan ja Stroutin teoksista kirjoittamiini blogijuttuihini.

Taidetta tämäkin

Pikavisiitti Turun taidemuseossa räväytti silmät selälleen, kun selvisi, että yksi meneillään olevan Löytöretkiä-näyttelyn teoksista tarjoaa ihailtavaksi upean mustelman. Se on syntynyt Roller derbyssä. Törmäily kuuluu rullaluistimet jalassa pelattavaan peliin, jossa ruhjeilta ei voi välttyä. Kyse on erityisesti naisten kontaktilajista.

 Löytöretkiä esittelee lääketieteen ja kirurgian tohtori Lars Göran Johnssonin (s. 1930, Tampere) runsaan 500 teoksen lahjoituskokoelman sen keskeisten osa-alueiden kautta. Näyttely täyttää poikkeuksellisessa laajuudessaan museon molemmat näyttelykerrokset ja nostaa esiin modernismin klassikoita ja pohjoismaisia nykytaiteen kärkinimiä.

Kahden naisen lounasreissun jälkiruokaosastoon kuului kiipeäminen Aurajokirannasta hissuksiin taidemuseonmäelle ilman ihmeempää tietoa, mitä nähtäisiin. No, mehän pääsimme löytöretkelle! Moni muu oli päätynyt samaan ratkaisuun, sillä porukkaa riitti joka saliin.

Alakerran saleissa jokseenkin ainoana minut pysäytti tuo mustelma, hetkeksi myös lasiteos, jota sai tutkia taskulampulla: syntyi ihmeellisiä heijastuksia lattialle ja seiniin.

Yläkerrassa nähtiin muhkeita maalauksia ja myös yksi Kain Tapperin puupölkky.

 Norjalaisen Jon Arne Mogstadin Kotimaani vuodelta 1988 tuotti tovin pohdintoja ääneen meistä molemmista. Samoin pari muuta maisemaa tai sen osaa.

Voimalliset kukkamaalaukset olisivat ansainneet tarkan syynäilyn, johon meiltä ei tänään liiennyt vieteriä. Nopea silmäily riitti. Puolalanpuiston äskettäin kohennettuja käytäviä laskeuduimme alas kapungin kaduille ja siellä Fazerin kahvilaan. Siellä on tullut tavaksi viimeistellä kuukausittain toistuvat tapaamiset kahvikupposella kera leivonnaisen.

Donnerin hyvästit

Pari viikkoa sitten synttärikemuilla Fanjunckarsissa sain muun muassa Jörn Donnerin kirjan Suomi/Finland II Viimeinen taisto (käsikirjoituksesta suom. Kari Koski, Otava 2019). Sen ilmestymispäiväksi oli sovittu 5.2.2019, J. L. Runebergin ja myös Donnerin syntymäpäivä.

Apuun 30.1.2018 kirjoittamansa Sanan voimalla -blogitekstin otsikkoon Donner kirjasi Tää on viimeinen taisto? Painokas kysymysmerkki saa selityksen blogin lopussa:

Vajaa vuosi sitten sovin tämän lehden päätoimittajan kanssa kolumnien kirjoittamisesta. Samaan aikaan valmistui kahden vuoden työn jälkeen romaani, joka ilmestyy tämän vuoden helmikuun 5. päivänä, jolloin täytän 85 vuotta, henkisesti ehjänä mutta fyysisesti korjattuna ja varaosin varustettuna.

Päätin sitten kaikessa ystävyydessä, että pidän kirjoitustaukoa alkaen tästä kolumnista. Eräältä vanhalta tuttavalta kysyttiin kerran, mitä hän aikoo tehdä. Vastaus oli: Eikö se jo riitä?
Olen joskus käyttänyt nimikettä työtön eläkeläinen. Itse en kuitenkaan pysty elämään tekemättä mitään. Tuo tuleva uusi aika antaa tilaisuuden miettiä, mitä aion tehdä isona. Laskettua aikaa – siis kuolemaan – en pysty arvioimaan, eikä kukaan muu.
Päivät pitenevät. Sitten nähdään. Näkemiin.

Hiukan vajaa vuosi myöhemmin kuultiin uutinen kulttuurin moniottelijan kuolemasta. Niinpä kirjafriikit lahjanostajat huomasivat muistaa ja muistuttaa, kuinka aktiivinen Donner oli loppuun asti. Sopinee seurata esimerkkiä. Tartuin 174-sivuiseen teokseen lähes saman tien. Lukiessa tuntui kuin Donner puhuisi telkkari- ja radio-ohjelmista tuttuun tapaansa jopa minulle.

Ennusmerkin näen siinä, että kirjassa on 13 lukua. Moni sisältää päiväkirjamerkintöjä, toiset sairastamisen riesoja tiuhaan toistuvine lääkäri- ja sairaalareissuineen. Kiinnostavimmat luvut palauttavat mieleen, mistä kaikkialta Donner on tarjonnut silminnäkijän raportteja ja mihin hänen mielensä yhä halajaa, kun matkustelu alkaa olla mahdotona. Vain ajatuksissa hän pystyy olemaan vapaa toimija.

Viimeisen taiston kritiikeissä aistii pottujen maksamista pottuina, kuten tässä Kari Sallamaan jutussa, joka on julkaistu Demokraatissa 3/2020 otsikolla Jörn Donnerin viimeinen? – Kulttuuripersoona valittelee vanhuuttaan ärhennellen kaikelle liikkuvalle.

Katselen sen verran etäältä julkisuuden hahmoja, etten lämpene ottamaan vahvasti kantaa heidän tekemisiinsä. Paremminkin kykenen samastumaan sairaan vanhuksen sinnittelyihin, sillä myös oma kroppani muistuttaa kohtalaisin kolotuksin, että aika hupenee. Jörn Donnerin, Claes Anderssonin, Juha Mujeen ja muiden heidän kaltaistensa tavoin en kuitenkaan heitä hanskojani tiskiin ennen aikojani jos mahdollista, vaan toimittelen päivittäin yhtä sun toista.

Vaikka maailma sortuisi, kevään mittaan istutan mökille lisää vuoristomäntyjä! Niinhän jo muinaiset kiinalaiset neuvoivat tekemään...

Kärsimys ja kunnia - vihdoin nähty

Jostain syystä minulle teki tiukkaa löytää Pedro Almodóvarin viimeisin elokuva Kärsimys ja kunnia Elisa Viihteen vuokraamosta. Eilen illalla Oscar-huumassa tarjolle oli ilmestynyt useita menestysleffoja, yksi niistä kaivattu Almodóvarin teos. Se oli teatterilevityksessä viime syksynä, mutta ohi meni. Niinpä nyt maksoin kakistelematta pyydetyt lähes 15 euroa ja ostin leffan "omakseni". Vuokrausmahdollisuutta ei edes tarjottu. Elokuva säilyy kuulemma vähintään viisi vuotta merkittynä minulle.

Hievahtamatta meitä istui kaksi tapittamassa alakuloista tarinaa erikoislaatuisin kuvin. Moni niistä liimautui silmänpohjiin kuin vangitseva, pysähtynyt taideteos. Ensi alkuun hätkähdyttää muista ohjaajan elokuvista tuttu kohtaus miehestä seisomassa uima-altaassa pää veden alla. Näkymä häipyy,  värejä aaltoilee ja kuvapintoja rikkoutuu tai muotoutuu uudenlaisiksi. En enää muista tarkkaan, mutta onneksi voin katsoa omistamani kopion toistamiseen. Vaihtelevista mielentiloista, tunnelmista ja etsimisestä lienee kyse sekä siitä, että tarinan kertoja muistuttaa erehdyttävästi ohjaajaa itseään.

Pikku hiljaa saimme kiinni noin kuusikymppisen, kivulloisen Salvadorin ajasta toiseen heilahtelevista muistikuvista, joihin pullahtaa hänen lapsuuden kokemuksiaan: äiti, koti luolassa, lukutaidoton nuori mies remontoimassa kotia palkkioksi pikku pojan lukemisopetuksesta, mies piirtämässä tuolilla lukevaa poikaa ja sitten alastomana pesupuuhissa. Kaikki olennaiset kohtaukset tallentuivat aikoinaan lapsen mieleen. Äidistään poika irtaantuu vasta, kun kuolema siihen pakottaa. Jäljelle jää suru ja syyllisyys.

Vanhemmiten Salvador sairastelee, etsii ja saa hoitoja. Työkyky katoaa vuosiksi, alakulo yltyy, äidin kuolemasta ei tohdi puhua. Yllättäen helpotus löytyy, kun entisen luottonäyttelijän luona myös Salvador imaisee satsin heroiinia ja yllättäen muistikuvat tulvivat mieleen entistä selkeämpinä. Kotioloissakin matkat heroiinihuuruihin tuottavat lisää vahvoja muistamisia. Lääkärin luona asiasta puhutaan. Lopulta löytyy hoitomahdollisuuksia fyysisiin vaivoihin. Heroiini ei enää houkuttele, kun lupaus tervehtymisestä palauttaa työhalut ja muistikuvista alkaa hahmottua uusi käsikirjoitus. Tarinalla on siis maltillinen loppu, melkeinpä onnellinen. On lohdullista, että vanheneva ihminen tohtii tarkastella itseään ja elämäänsä vailla katkeruutta.

 
Elokuvan totisuus on minusta jotenkin kaunista alakuloa. Salvador ei ole yksin. Hänellä on sekä kodinhoitaja että sihteeri. Elokuvaihmisetkään eivät ole unohtaneet. Koti on upea, taideteoksiin ja sisustuksen yksityiskohtiin kiinnittyy myös katsojan silmä, ainakin pikaisesti. Tällä tavoin asuva mies arvostaa itseään, vaikkei vaimoa tai lapsia ole ollut eikä ole. Sytyttävät rakastajatkaan eivät ole unohtuneet saati hävinneet tietymättömiin. 

Ensimmäisenä eroottisena muistona kuva kauniista nuoresta miehestä pesytymässä kotiluolan keittiössä työrupeaman päätteeksi hohtaa timanttina. Pikku poikana Salvador hurmaantui näkemästään niin, että lehahti kuumeeseen. Äärimmäisen herkästi kohtaus toistuu elokuvassa. Vuosikymmeniä myöhemmin Salvador saa sattumalta nuorukaisen laatiman piirroksen, jonka tämä pikaisesti hahmotteli säkistä repäistylle paperille, kun hänessä heräsi halu tallentaa lukeva ja  lukemista piirtämistaitoiselle kaverille opettava Salvador. Sittemmin mies ja poika eivät enää tavanneet.

Niille ystävilleni, jotka ihmettelivät jo kuukausia sitten, miksen ole käynyt katsomassa
Almodóvarin uutuutta, todistan tällä jutullani, että nähty on ja myös arvostettu niin kuin mestarisohjaajan muitakin teoksia. Tämän uusimman katson toistamiseen, jotta voin nautiskellen tutkia kuvakerrontaa pysäyttelemällä tarpeellisin kohdin.

Tässä vielä linkki Leena Virtasen kritiikkiin Hesarissa 29.8.2019. Hän antaa elokuvalle viisi tähteä ja julistaa otsikossa:

Pedro Almodóvar pani pitkästä aikaa koko sielunsa peliin, ja tuloksena on yksi ohjaajan parhaista elokuvista

Olen samalla kannalla.

Riivaajien mukaan temmattuna

Turkuun on saatu huikea monologiesitys Fjodor Dostojevskin Riivaajista tehtynä uudelleensovituksena. Sen ensiesitys on nähty viime syksynä Teatteri Jurkassa, ja yhteistuotannon merkeissä esitys on kiertänyt ennen Turkua ainakin Tampereella. Taustaryhmänä toimii myös KSR.
Päävastuussa ovat ohjaaja Tuomo Rämö ja kaikissa rooleissa uurastava Markus Järvenpää, joka merkitsee kunkin hahmonsa tietyllä esineellä näyttelijän kaikkinaisen ammattitaitonsa lisäksi.

Taas on kiittäminen Turun teatterikerhoa valppaudesta ja tiedottamisesta. Pikavauhtia lipun varaamalla viikkoja sitten sain omani, eilen oli aika istahtaa hyvälle paikalle lähelle näyttämön tapahtumia. Siinä pääsi osalliseksi näyttelijän ja yleisön välisiin pikku kontakteihin, jotka kovasti innostivat meitä katsojia. Pikku hiljaa hoksasimme yhä tarkemmin sekä suorasukaisesta että hiukan hienovaraisemmasta manipuloinnista, kuinka meihin vaikutettiin.

Teatterikerhon tiedotteessa jo siteerattiin Helsingin Sanomien kriitikon Lauri Meren tiivistystä siitä, kuinka esitys vie katsojan elämysmatkalle terrorismin ytimeen:

Maailmankirjallisuuden klassikoihin kuuluva tarina liikkuu venäläisen pikkukaupungin
vallankumouksellisen solun piirissä sekä syvällä ihmismielen sopukoissa.
Se kuvaa kahtia jakautunutta kansakuntaa ja kysyy, miten kovia keinoja
on sallittua käyttää maailman muokkaamiseksi mieleisekseen. Sukupolvien
ja aatteiden yhteentörmäystä pehmentää esityksen humoristinen tapa
tarkastella henkilöitään.

"Dostojevski kuvaa taitavasti romaanissaan miten pienen salaseuran
jäseniin vaikutetaan manipuloinnin ja tunteisiin vetoamisen avulla. Tämä
on toki ikiaikainen aihe, mutta erityisen ajankohtainen tämän hetken
politiikassa. Ja tässähän klassikoiden voima piileekin, ne tekevät
näkyväksi omaa aikaamme", kuvailee ohjaaja Rämö esitystä ja sitä, mitä
se tarjoaa tämän päivän katsojalle.

Niin omanlaiseltaan näyttelijä Markus Järvenpään suoritus Riivaajissa tuntui minusta, etten tunnistanut nähneeni häntä muissa rooleissa, vaikka hän kuuluu vierailleen Turussa tiuhaan. Viimeksi hänet nähtiin keväällä Hamletissa Laerteen roolissa, ennen sitä Taru sormusten herrasta -seikkailun Aragornina. Nyt vuorossa oleva rooli eroaa paitsi näistä, myös aiemmasta Dostojevski-tulkinnasta. Rikosta ja rangaistusta en edes ole nähnyt, mutta luotan näyttelijän sanaan:

Riivaajat on hyvin erilainen romaani kuin Rikos ja rangaistus,
keskeisiä henkilöitä on enemmän eikä juoni ole niin suoraviivainen.
Silti juuri Dostojevskin kohtuuttomien henkilöiden ja törmäävien
ideoiden maailmaan tuntui hyvältä ja lämpimältä palata tutussa
monologimuodossa. Olen onnellinen, että saamme tuoda tämänkin teoksen
turkulaisyleisön eteen.

                                                         Kuva Marko Mäkinen, HS

Kiitokset ajatuksia kaihertavasta esityksestä koko tuotantoryhmälle!

Tekijät

Fjodor Dostojevskin romaaniin "Riivaajat" perustuen
Sovitus ja ohjaus Tuomo Rämö
Lavalla Markus Järvenpää
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Pukusuunnittelu Heidi Tsokkinen
Lavastus Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Marko Kallela

Aiheita juhliin

Fanjunckarsin torppa avasi ovensa lauantaina 1.2.2020 lounaalle kutsutuille, kun ravintolatarjoilut eivät onnistuneet. Pikavauhtia järjestyi yhteys torpasta huolehtivaan emäntään Hilkka Toivoseen, jolta oitis kuulin, että torppa on vapaana vuokrattavaksi lounastarjoiluun. Kun pitopalveluja ei ollut vapaana, hän pelasti minut tästäkin hätätilanteesta ehdottamalla, että hän voisi kotonaan keittää lohisoppaa koko porukalle ja tuoda sen klo 13:ksi pöytään. Olennaiseksi avuksi osui keittiömestari-vävy. Itse en olisi voinut hommaa hoitaa, koska tuhotun alkuperäisen paikalle rakennettuun näköistorppaan ei istu sähköhella. Sopan ohessa tarjottavat leivät ja muut lisukkeet toki toin mukanani.

Kävi niin hauskasti, että lähes samana päivänä muisteltiin A. Kiven Seitsemän veljeksen ilmestymistä 150 vuotta sitten. Romaanihan julkaistiin ensi alkuun neljänä vihkona, niistä ensimmäinen 2.2.1870. Osuinpa mainioon aikaan kutsumaan sukua ja pari hyvää ystävää viikon verran syntymäpäiväni jälkeen Siuntioon uimaan, ulkoilemaan ja hyväksi lopuksi lounaalle. Kylpylä-hotellista olisi saanut ruokaa vasta klo 15, mikä ei meidän poppoolle passannut, onneksi!

Museohuone sijaitsee talossa vasemmalla, ikkunat kahteen suuntaan. Päätyikkunasta Kivi kuuluu livahtaneen karkuun, kun mamselli Lönnqvistille ilmaantui vieraita. Kirjailija näki ikkunastaan, kun  rehevän puutarhan polkua pääovelle asteli tulijoita. Aleksis pinkaisi toisesta ikkunasta karkuun!

Itse huone on toisinto siitä, missä Kivi asui ja kirjoitti suuren osan tuotannostaan. Sisälle astuessa nykykävijä hätkähtää totisen näköistä kipsipäätä, vaikka kasvot muistuttavat painokuvista tuttua piirroshahmoa.
 

Ikkunan äärellä on kirjoituspöytä ja sillä hanhensulkia niin kuin Kiven aikoina, nurkkapöydällä pari kirjaa, joihin en tohtinut koskea. Kapoinen vuode saanee sekin olla rauhassa.

Koska meillä oli mukana kolme lasta, suljimme museohuoneen oven vahinkojen välttämiseksi. Kaikki ehtivät kuitenkin vilkaista kammaria.

Charlotan aikaan nykyinen sali oli kuulemma jaettu kahdeksi huoneeksi. Nykyinen pitkä pöytä oli onnen omiaan yhteisen aterian nauttimiseen. Mahduimme siihen kaikki, joten svupöytiä ei tarvittu.

Kuvassa Tapio Hintikka, vaimonsa Eilan kanssa pitkäaikaisia ystäviä, joiden vinkistä älysin kysyä Fanjunckarsia lounaspaikaksi. Tapio on yhtenä monista ollut mukana talkoissa rakentamassa taloa ulkorakennuksineen ja tukee yhä Pro Fanjunkars -säätiötä. Se vuokraa paikkaa.

Ennen ruokatarjoilua tytär isoäidin roolissaan ehti nauttia kahden vanhimman tyttärensä tyttäristä. Lapsenlastenlasten toistaiseksi ainoa poika veteli päiväunia ulkona, ja minä hyrisen tyytyväisenä kuvaa katsellessa. Samoin tein jo paikan päällä, kun katselin melkoista pöytäkuntaa, jolle täydellisen maukas lohikeitto teki kauppansa.

Yleisön pyynnöstä Hilkka-emäntä, Siuntio-opas ja paikallinen kulttuurisihteeri evp, kertoi elämästä Fanjunckarsissa Charlotta Lönnqvistin aikaan. Se, että hänestä nykyään puhutaan merkittävimpänä suomalaisen kirjallisuuden mesenaattina, luultavasti hymyilyttäisi arvon mamsellia.

Tapio jatkoi juttua talkoomuistoilla. Hän opasti nuorempiaan, että uudelle paikkakunnalle muutettaessa on hyvä hankkiutua toimimaan yhteisölle tärkeissä hankkeissa. Sillä tavoin tutustuu ihmisiin ja voi osaltaan olla edistämässä merkittäviä asioita.

Lämmin tunnelma sisällä Fanjunckarsissa ei kerro totuutta päivän säästä. Vettä satoi jos ei kaatamalla, niin ainakin riittävästi kastelemaan koirien kanssa puolentoista tunnin lenkin tehneet. Uimareita sade ei haitannut eikä meitä kahta vanhusta, sillä lähdimme jo aamulla varhain poutasäässä kiertämään kylpylähotellin ympäristön luontoliikuntapolkuja. Kuivin jaloin selvittiin jopa lintutornille hämmästelemään laajalle levittäytynyttä tulvaa.

Kuvat Heikin. Pari otosta WhatsAppin kautta saatuja. Kiitos kuvaajille!