Torstaikemuilla nähtiin ja kuultiin

Vastaisen varalle vanha koulukaveriporukka kiertelee keräilemässä tietoja muun muassa ikäihmisten palveluista. Tänään kokoonnuttiin Liedon kunnan, seurakunnan ja Mehiläisen yhteistoimintapaikkaan nimeltä Palvelukeskus Priima. Kunnalla on siinä oma Ruska-yksikkönsä. Sen ruokasalissa passaa käydä arkilounaalla eläkeläishintaan 6,50 euroa. Tarjolla oli kelpo lihasoppaa lisukkeineen, jälkiruuaksi mustikkarahkaa.

Olemme jo vuosia tavanneet joka kuukauden viimeisenä torstaina milloin missäkin ruokapaikassa. Nyt treffattiin ensi kertaa näissä merkeissä lietolaismaisemissa. Ruskan kokoushuoneeseen mahtui just ja just 16 hengen pöytäkunta, kun vähän soviteltiin. 

 

Ruuan jälkeen ennen kahvia Ruskan vastaava hoitaja Sari Pihlaja esitteli auliisti tiloja ja palveluja. Iltaruskon laulajien harjoituksiinkin tupsahdettiin, emmekä pysyneet tuppisuina. Paras laulajamme Neppi, monien takavuosien konserttien solisti, avasi kuitenkin vain hiukan ääntään ja antoi vissiin kuorolaisten loistaa.

Minä puolestani sain samaiselta Nepiltä ihanan kimpun valkoisia tulppaaneja, kevättalven ensimmäiset ihan oikeat. Komeita kukkakuvia sain ilokseni jo Paavon-päivän aikoihin.

Onnellisena kukista huokaisen hyvilläni myös siitä, että porukkamme yhä nauraa niin että raikuu eikä ylenmäärin unohtele edes nimiä. Sitä paitsi joka ikinen kanniskeli itse tarjottimensa ja liikkui omin jaloin. Kremppoja toki on, mutta mukana riennoissa pysytään.

Lisää kukista: seitsemän hengen poppoolta tuli uhkea orkidea. Sitä tiirailen viimeksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla. Kiitos, kiitos!

Pikku kasseista löytyi vielä ihan oikeita 50-luvun suklaasydämiä, tummia suklaanamuja, pähkinöitä, tryffelillä maustettua luksusöljyä pastaruokien mausteeksi, oman pihan mehiläisten hunajaa, saippuaa ja taidokas tuohirove pikku tuohihelmineen.

Sanoisin, että kelpaa kelliä talvisydännä ja mainostaa hiukan synttäreitään. Niistä näet saa hyvän aiheen pikku kalaaseihin. Kakkuakaan ei tarvinnut itse tehdä. Ruskan ravintolaväki teki makoisan, mehevän kermakakun ja tarjoili sen kylmänraikkaana. Vähän riitti vielä tuomisiksi ja vyötärön komistukseksi kotiin.

Että tämmöistä hauskaa tänään tammikuun päätteeksi.

Kato kävi

 Aamun jumpassa meitä paikallisen kansalaisopiston R-tiimiläisiä oli vain kourallinen. R tarkoittaa ohjaaja-Ritvaa. Kelpo ohjaaja, hyvä porukka vajaanakin. Flunssako lienee karsinut sakkia sairastamaan? Yleensä paikalla on 20 - 25 tiimiläistä. Mainittakoon muuten, että sain luvan kuvaamiseen.

Kelikään ei suosinut, vaikka lumipyry vielä aamulla antoi vielä odottaa. Jäsistä vettä jo tihkutti kuin maistiaisiksi. Toimeksi kuitenkin pantiin ja huhkittiin hiki pinnassa paperilautasia liu'uttaen sinne tänne. Porukka nauttii nykyään uudenuutukaisen palvelukeskus Ruskan tiloista. Ne jo ehtivät kastua, kun vika sprinkel-systeemissä jokunen viikko sitten ruiskutti vettä ympäriinsä. Kuivattamista jatketaan yhä, koska lattialistoja ei ole vielä asennettu takaisin.

Osassa jumppasalia on kuntoilulaitteita, joita meikäläinenkin voisi määräaikoina käyttää nimellisestä maksusta. Taidan kuitenkin jatkaa käyntejä Kaarinan uimahallissa kuntoilusaleineen. Samalla reissulla on mukava myös uida ja saunoa. Liedosta nääs uimahalli puuttuu monien suureksi harmiksi.

Huomenissa piipahdan taas Ruskassa enkä suinkaan yksin. Odotan luokkakavereitanikin meidän tavanomaiselle kuukausilounaalle, joka tällä kertaa hoituu Liedossa. Syömme heti alkuun eläkeläislounaan, josta kukin maksaa 6,50 euroa. Sitten talon väkeen kuuluva esittelee paikkaa kaikkine palveluineen. Extrajälkiruuaksi on luvassa täytekakkua kahvin kera. Se merkitään minun piikkiini, sillä jo tovin olen opetellut kirjaamaan iäkseni vuoden enemmän kuin ennen Paavon-päivää.

Kunpa vanhat kaverit pääsisivät tulemaan! Kehno keli ehkä helpottaa huomiseksi. Toivon myös, että porukkaa on säästynyt flunssalta, joka yhä kuuluu olevan voimissaan. Ihmeekseni olen säästynyt taudilta, vaikka viruksia on lähipiirissäkin ollut tarjolla.. On kai uskottava flunssarokotuksen tehoon, kun tulin ottaneeksi piikin suojakseni. Hyvä näin.

Valmista tuli

Kauan kesti, ennen kuin sytyin sukkaa kutomaan. Ensimmäinen pari valmistui tänään, mikä oitis julkistettakoon. Hiukan surkeilta töppöset näyttävät kuvassa, mutta napakasti sopivat jalkaan. Tunnustan ennenkin kutoneeni, vaikka se puuha ehti jo melkein unohtua. Puikot ja sekalainen jäännöslankojen valikoima ovat kaikessa rauhassa lomailleet laatikoissaan pitkään. Ja saavat edelleen levätä.

Uuteen hankkeeseen ostin Heinolasta nykyajan ainekset. Niinpä sukkaparin Pöllö-lanka on semmoista mukavan kirjavaa, josta tulee kuvioita omia aikojaan. En edes yrittänyt tehdä aivan identtistä paria, kun lankakaupan myyjäkin tuumi, että mitä suotta. Onpahan nyt kummallekin tassulle oman näköisensä lämmike.

Helmi elämäkerraksi

Aika ajoin olen viihtynyt Veikko Huovisen (1927 - 2009) tekstien parissa. Havukka-ahon ajattelijan (1952) toki olen lukenut, mutta vasta Hamsterit (1957) sai minut täysin valtaansa joskus 1970-luvun lopulla. Ikimuistoinen on kirjassa kuvattu lumimyrsky, sen kasvattamat muhkeat nietokset ja räystäiltä kurkottavat kielut. Hyvät talvivarastot keränneet ihmiset kellivät tupansa lämmössä kuin oravat pesässään ainakin minun muistikuvieni mukaan. Hamstraamisen tuloksellinen autuus hersytti nauramaan ääneen kirjaa lukiessa.

Nyt olen nauttinut Panu Rajalan sujuvasta kynänjäljestä, kun hänen kirjoittamansa Hirmuinen humoristi, Veikko Huovisen satiirit ja savotat (2012) löytyi kirjastosta. Käy ilmi, että Rajala on ollut kosketuksissa Huoviseen usean vuosikymmenen mittaan ja tuntee tarkkaan Huovisen tuotannon. Rajalan Huovis-kirja herättää luottamusta tekemällä oikeutta kohteelle - on siis kerrassan helmi lajissaan.

Paljon minulta on jäänyt lukematta Huovisen, tämän miehisen miehen, laajasta teosvalikoimasta. Kaksi lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä teosta olen onneksi löytänyt ajoissa hyppysiini. Toinen niistä on Puukansan tarina (1984). Sen olen lukenut silloin tällöin uudestaan ja luettanut muillakin. Viimeisin kohde on ollut pojanpoikani, jolle intoa puhkuen tarjoilin Huovisen vaikuttavaa teosta. Se käy malliksi siitäkin, mitä suomen kielellä voi saada aikaan. Esimerkiksi kuvaus metsän vongahtelusta myrskytuulessa on ylittämätön. Ilmankos pojanpoika on jättänyt palauttamatta kirjan, vaikka tämän opuksen olisin toivonut saavani takaisin. No, saa pitää, jos osaa arvostaa teosta ja malttaa lukea sen uudestaankin.

Toinen suorastaan mykistävä teos on Pojan kuolema (2007). Sen luin ja siitä kirjoitin blogitekstin viime syksynä (http://akanvirtaa.blogspot.fi/2012/09/isan-suru.html).

Muistuupa tässä mieleen, että tietämättömänä Huovisen haluttomuudesta osallistua seminaareihin tai muihinkaan väenkokouksiin, soitin hänelle 1980-luvun alkuvuosina ja yritin saada hänet mukaan Pentinkulman päivien opettajaseminaariin. Ystävällisesti hän jutteli tovin kanssani, myhäili ja - seisoi kantillaan: eipä lähtenyt Huovis-Veikko Urjalaan.

Naisvaltaa Liedossa

 Jo muutamana jouluna Liedossa on liikuskellut pukki, jonka ainakin yksi lapsi hoksasi tädiksi. Muuten meni täydestä, mutta irtoparta epäilytti. Edellisenä jouluna sama poika oli julistanut suureen ääneen päätelmänsä, että isotätihän se siinä! Onneksi tämä päätelmä oli unohtunut uuden joulun tullen...

Niinhän asia on, että Marja-Riitta Perttula, puuhakas alakerran emäntä, sonnustautuu vaikka pukiksi, kun kutsu käy.

Takavuosina samainen monitaituri toimi kaksi kautta kunnanvaltuutettuna ja myös kunnanhallituksen jäsenenä. Yhä vahvemmin ovat Liedon naiset esillä nykyisissä luottamuselimissä. Harmi ettemme menneet naapurini kanssa seuraamaan historiallisia valintoja valtuuston istuntoon 14.1.2013. Turun Tienoo kertoo päätöksistä 17.1.2013 ja otsikoi jo etusivullaan: Liedossa luotetaan naisiin. Valtuuston ja hallituksen johtopaikoille näet on nimitetty naisten lisäksi vain yksi mies, vaikka valtuustossa on miehiä 24, naisia "vain" 19.

Valtuustossa puhetta johtaa Anna-Liisa Koivisto (kesk.). Varapuheenjohtajia ovat nyt Anne-Mari Virolainen (kok.), Soili Leppänen (sd.) ja Jukka-Pekka Kuokkanen (kd.). Kunnanhallituksen puheenjohtajan pallille istahtaa Mari Mikkola (kok.), joka johtajistoa esittelevässä lehtikuvassa näkyy edessä vasemmalla vaaleatakkisena ja -tukkaisena. Hallituksen varapuheenjohtajia ovat Riina Kolkkala-Westerlund (kesk.) ja Minna Ylikännö (sd.). Tasa-arvolakia noudatetaan, sillä hallitukseen valittiin myös Simo Ala-Nissilä (kok.), Pasi Lappalainen (kok.), Sauli Alapirjelä (kesk.), Henna Vuoristo (sd.), Timo Katjainen (vas.) ja Juhani Pilpola (ps.).

Mainittakoon vielä, että yhteistoiminta-alueen sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtajaksi valittiin Kristiina Vihavainen (sd.). Isoon hommaan on kannatus riittänyt tälläkin naisella.

Löytyyköhän Suomesta toista kuntaa, jossa yhtä vahvasti luotettaisiin naisiin tärkeissä hallintoelimissä?

Hei Heinolasta

 Vastikään palasin parin päivän visiitiltä Heinolasta. Paukkupakkaset hytisyttivät ensi alkuun, kun vielä jäinen viima tehosti vaikutusta. Silti käveltiin Jyränkövirran rantaa kaartaen kaupunkiin, jonka näkymät hivelevät silmää kaikkina vuoden- ja vuorokauden aikoina.

Talvisää houkutteli vihdoin viimein toteuttamaan idean sukkien kutomisesta. En näet ole koskaan ennen moiseen yritykseen ryhtynyt. Onneksi Heinolasta löytyy yhä perinteikäs käsityöliike, josta sain ostetuksi ison kerän Pöllö-lankaa ja sukkapuikot.

Netistä löytyviä ohjeita on tavattu yhdessä ystävän kanssa, joka itse asiassa osaa kutoa sukan kantapäineen kaikkineen. Hyvin opastettuna sain jo aikaan alkua ensimmäisen sukkani hankalimpaan kohtaan. Kohta urakka jatkuu - lopputuloksen julkistan aikanaan näillä palstoilla.

Patriarkkaa iltapuhteella

Kävin eilen katsomassa itseäni peilistä. Näin kuvani paljon tarkemmin kuin konsanaan kotona kylppärissä. Asiaan vaikutti ratkaisevasti Juha Jokelan kirjoittama ja ohjaama näytelmä Patriarkka Suomen kansallisteatterissa. Yleisö sai heti alkajaisiksi tuntumaa peiliin tuijottelusta, kun ei näyttämöllä vielä muuta ollut tarjolla kuin kookas peilipinta.


Turun teatterikerho kuljetti peräti kaksi bussilastillista meitä Patriarkasta kiinnostuneita iltapuhteeksi Helsinkiin. Turhaa reissua emme tehneet, sillä jo pelkät näyttämötekniset ratkaisut osoittivat, että yli 140-vuotiaassa teatterissa eletään tätä päivää. Itse näytelmä herätteli tarkastelemaan perheen ja maan asioita sukupolvi ja -puolivinkkelistä 60-luvulta nykypäivään. Rakentajina ja vastuunkantajina itseään pitävä miesten sukupolvi hapuili tajutakseen terapiasukupolveksi leimattuja omassa perheessään. Toisinkin päin otti koville. Naisille oli alkuun varattuna vain sopeutujan osa.

Minulla isoäitinä on rutkasti kokemuksia, joille löysin kaikupohjaa näyttämöllä esitetystä. Kuinka tuttua onkaan toistensa ohi puhuminen! Uskallus ottaa kiperiä aiheita puheeksi yhteisessä ruokapöydässä onnistuu harvojen arjessa, mutta näyttämölle luotuihin tilanteisiin on lupa heittäytyä ja katsella itseään osana sopivia roolihahmoja. Ah, kuinka nautinnollista olikaan samastua totuuksia laukovan Petra-miniän vuodatukseen ensimmäisen näytöksen kohokohdassa... Virpi-vaimon tuskailut omasta äitiydestään osuivat nekin itse koettuun. Ja entä sitten miesten unelmien toteuttaminen vaikka toisten kustannuksella! Tai naisten suostuminen omien unelmiensa hylkäämiseen. Huh-huh, semmoistako elämä on?

Suna Vuori kirjoittaa Helsingin Sanomissa 21.9.2012, että Patriarkka täyttää odotukset vain osittain.
"- - Olennaisin, mitä Jokelalla on sukupolvi- ja samalla sukupuolikonfliktista sanottavanaan, tiivistyy yhteen kohtaukseen esityksen ensimmäisellä puoliskolla. Se onkin komea kohtaus, myös visuaalisesti, taustan peilipinnan taakse piilotettujen kameroiden ja niiden ristiin ajettujen lähikuvien ansiosta.
Tilanne alkaa päivällispöydästä, kuten parhaat keskustelut usein. Isännän omahyväisyydestä tarpeekseen saaneen päähenkilö-Heimon miniä, tiukka feministi Petra (Kristiina Halttu), lausuu julki käsityksensä edellisen sukupolven miehistä: "Mulkkuja."
Määritelmä osuu Heimon (Raimo Grönberg) ystävään, rasvaisesta huumoristaan liukkaaseen Kaleen, jota Juha Muje armoitetusti esittää.
Heimo ja Kale loukkaantuvat, totta kai, mutta vielä voimakkaammin puheeseen reagoivat seurueen muut naiset: Kalen pian entinen virkamiespuoliso (Kaija Pakarinen), Heimon turhautunut vaimo Virpi (Kirsti Wallasvaara) sekä Heimon ja Virpin sovinnainen tytär (Pirjo Määttä). Heimon ja Virpin vähän kaikesta ahdistunut poika Jarno (Juha Varis) vetäytyy.
Piilossa pidettyihin arvoihin sohaiseminen puhkaisee paiseen, josta valuu visvaa useammankin parisuhteen ja perinnön päälle.
Jännitteitä ei kuitenkaan pureta. Suurta välienselvittelyä ei tule, ei kohtaamista eikä puhdistusta, ei edes tuhoa.- - " (http://www.hs.fi/kulttuuri/Arvio+Kansallisteatterin+Patriarkka+t%C3%A4ytt%C3%A4%C3%A4+isot+odotukset+vain+osittain/a1348113308182).

Katsoin näytelmää huomattavasti innostuneemmin kuin Suna Vuori. Oikeastaan olen samoilla linjoilla kuin Maria Säkö, jonka arvio on ilmestynyt 27.9.2012. Lainaan tähän pikku katkelman pitkästä arvioista:

"- - Patriarkka on henkeäsalpaavan upeasti näytelty ja täynnä pakahduttavan tunnistettavia hetkiä, joista muodostuu pelkkää ajankuvaa laajempi, panoraamamainen esitys nykypäivän ihmisestä yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa. Patriarkka limittää kohtauksia, nappaa hetkiä sekä liikkuu suvereenisti ajassa ja paikassa.
Suuren tarinan sijaan piirtyy näyttämölle koko ajan tarkempi kuva, johon katsojan on otettava kantaa järjellään ja sydämellään. Verkko on tiheä, ja jokainen katsoja poimii siitä ne asiat, jotka osuvat häneen. Samankaltaista haastavuutta oli jo Jokelan aiemmassa teoksessa, Esitystaloudessa. Patriarkan havainnot – ja katsojassa heräävät pohdinnat – ulottuvat kuitenkin laajemmalle alueelle.- - ".

Arvio kannattaa lukea kokonaisuudessaan osoitteesta http://www.skenet.fi/artikkeli/12/09/patriarkka.

Näytelmä olisi tarpeen nähdä toistamiseen, jotta ehtisi hoksata myös sellaiset visuaaliseen toteutukseen ladatut painotukset, jotka näkymiä ihmetellessä pyyhkäisivät ohitse.  Monia herkullisia häivähdyksiä vilahtelee yhä muistin sokkeloissa, mutta harmikseni huomaan, etten saa niistä enää kunnolla otetta.

Ulla-Lena Lundberg Ylen kirjaohjelmissa

Tallensin perjantaina 11.1.2013 Yle Fem -ohjelman nimeltä Muotokuvassa: Ulla-Lena Lundberg. Se jäi monin tavoin mieleen. Niinpä etsin ohjelmaa tänään Yle Areenasta, mutta se on vasta tulossa Areenan kautta katsottavaksi. En siis pysty vielä kopioimaan linkkiä.

Ulla-Lena Lundbergista löytyi muita haastatteluja. Hyvin kiinnostava 16-minuuttinen Boktid-sarjaan tehty jakso aukeaa tästä http://areena.yle.fi/tv/1742481

Jää-romaania lukiessa pohdin, missä määrin tarinaan sisältyy omakohtaisuutta. Haastatteluista selviää, että oman perheensä kokemuksiin kirjailija pohjaa romaaninsa, vaikka painottaa tuloksen fiktiivisyyttä. Samalla kirkastuu sekin, että Ulla-Lena oli 1,5-vuotias isänsä hukkuessa. Piti elää 60 vuotta, ennen kuin kauan mielessä hautuneeseen aiheeseen saattoi tarttua.

On kiehtovaa kuunnella sanavalmista kirjailijaa. Hän ei puhuessaankaan hapuile ilmauksia. Kiitollisena hän muistelee Kökarin-kesiä. Saarioloihin opettaja-äiti, leski-pastorska, lapsineen palasi lomakuukausiksi. Ulla-Lena tuntee kasvaneensa isän seurakuntalaisten lämpimässä ja puheliaassa yhteisössä, jossa riitti kerrottavaa ihaillusta papista ja paljosta muusta. Paras mahdollinen kasvuympäristö tulevalle sanataiteilijalle! Myös isän ja äidin sukujen erilaiset suhtautumistavat olemiseen ja puhumiseen ovat Ulla-Lenan mukaan tarjonneet hedelmällistä kasvualustaa kirjailijantyöhön.

Kysymys siitä, mikä romaanissa on "totta", saa viisaan vastauksen: tuo totuus on erilainen jokaiselle niistä, joita papin hukkuminen välittömimmin koski. Niinpä Ulla-Lena on luonut romaaniinsa ulkopuolisen kertojan, joka sallii luotojen yhteisön jäsenille oman äänen. Tarkastelukeskus vaihtelee. Ja tarkkaan punnittu, käänteen tekevään kohtaukseen hitaasti etenevä rakenne vangitsee lukijan aivan kuten oivallinen kertoja ottaa yleisönsä puheliaan yhteisön tarinatuokioissa. Unohtumaton on muun muassa postinkuljettaja-Anton ja hänen etiäisensä. Näistä seikoista Lundberg itsekin mainitsee haastattelijalleen.

Yhtenä olennaisimpana seikkana  kirjasta välittyi minulle ulkosaariston toimeliaan ihmisyhteisön sellainen elämänpiiri, josta tuskin enää on paljoa jäljellä. Näin kirja yltää paljon avarampiin näkymiin kuin yksittäisen henkilöhahmon sisäisiin kipuiluihin tai edes yhden nuoren perheen tragediaan.

Matkalla itseksi - Riikka Pulkkisen romaani Vieras

Loppua kohden yhä intensiivisempiä hetkiä on tullut vietetyksi Riikka Pulkkisen Vierasta (2012) lukemalla. Romaani vie monille matkoille. Nuori  Maria menettää äitinsä rintasyövälle, kääntyy surussaan sisäänpäin, henkistyy henkistymistään ja horjahtaa uskomaan tuovansa pelastuksen ihmisille Seuraavan saapumisen seurakunnassa. Kuvaus anorexia nervosan etenemisestä porautuu syvälle. Äärimmäisellä rajalla 14-vuotias pyhän nimen kantaja palautuu elämälle. Hän osaa sittenkin syödä!

Muistot äidistä ja omasta sairaudesta kuljettavat Mariaa läpi romaanin. Pappina hän tapaa tumman tyttösen, jonka kanssa ystävystyy ja josta pian huolestuu. Lapsi kiinnostuu Marian opetuksista kirkossa, mutta ennen pitkää joutuu kärsimään omaksumistaan kristillisen laupeuden sanoista. Kiusaajat äityvät niistä rusikoimaan Yasminan lähes hengiltä. Maria potee raskasta syyllisyyttä. Kohun keskeltä hän syöksähtää matkalle ja löytää itsensä New Yorkista, kaupungista, josta äiti oli lähtöisin ja jonne hän ei koskaan palannut.

Suurkaupungissa Maria osuu asumaan tumman, tanssivan Melanien alivuokralaiseksi. Tämäkin kantaa raskasta menetystä, omaan afrikkalaiseen kulttuuriinsa liittyvää. Tanssilla Melanie etsii ilmaisua surulleen ja opastaa Mariaa samalle ruumiin kurittamisen tielle. Ratkaisun hetki koittaa, kun Mariasta hulvahtaa verinoro pitkin reisien sisäpintaa. Kohdun ulkopuolella on siinnyt vieras, joka ei sinne kuulu. Tuntemattoman kanssa vieteyt kiihkeän antaumukselliset ruumiin juhlat eivät jatka elämää.

Maria löytää itsensä maatessaan sairaalassa korkealla New Yorkin pilvenpiirtäjien lomassa. Hän puhuu äidin ratkaisuista isänsä, kotiseurakunnan kirkkoherran kanssa. Oma rakastava aviomies tulee noutamaan Marian takaisin kotiin. Ja kotona Maria alkaa odottaa lasta, jonka syntymä todistaa kahdentumisen ihmettä. Mainitsematta jää, onko tästä ei-enää-neitseellisestä Mariasta pullahtava lapsi tyttö vai peräti poika.

Tiheän, silti selkeästi eri tasojensa ja monien vierauksien välillä liikkuvan romaanin kristillinen pohdiskelu huipentuu viimeiseen ja samalla ainoaan otsikoituun lukuun tai päätösjaksoon Quasi modo geniti. Koska uskonnolliset tekstit ja symbolit ovat minulle enimmäkseen vieraita, katsoin, mitä Internet tarjoaa. Löysin tämän ensimmäisen pääsiäisen jälkeisen sunnuntaita koskevan selityksen:

Ylösnousseen todistajia

 Päivän latinalainen nimi quasi modo geniti (= niin kuin vastasyntyneet) on päivän antifonin (1. Piet. 2: 2) alkusanoista ja viittaa pääsiäisenä kastettuihin. Kun pääsiäisen jälkeisen viikon vietto ajan mittaan rajoittui pääsiäisen jälkeiseen sunnuntaihin, myös kasteeseen liittyvä velvoitus elää "uutena ihmisenä" tuli jumalanpalveluksessa esille erityisesti silloin. 

Kasteen ja tämän sunnuntain yhteys ilmenee myös päivän toisessa latinalaisessa nimessä dominica in albis (= valkoisten vaatteiden sunnuntai, alkuaan pitempi muoto dominica in albis depositis (= pois riisuttujen valkoisten vaatteiden sunnuntai). Kannettuaan koko "valkoisen viikon" kasteessa saamaansa valkoista vaatetta kastetut pukeutuivat nyt jälleen tavalliseen arkiasuun. Heidän tehtävänsä oli tästä lähtien todistaa jokapäiväisessä elämässään ylösnousseesta Vapahtajasta ja hänessä täyttyneestä Jumalan lupauksesta. Tämä lupaus pysyy lujana silloinkin, kun ihminen heikkoudessaan epäilee sitä.

Päivän raamatuntekstit kertovat siitä, että ylösnoussut Jeesus ilmestyi epäileville opetuslapsilleen ja vakuutti heidät ylösnousemuksestaan. Ilo valtasi opetuslapset, kun he kohtasivat Jeesuksen elävänä.
(http://evl.fi/evkirja.nsf/ppFI?OpenPage&id=0050)

Kevät pilkistää

 

Koristelin joulun alla keittiön ikkunalasien välin hyasinteilla, kuten eräässä lehdessä neuvottiin. Sipulikukkien luvattiin säilyvän pitkään levittämättä tuoksuja allergisten kiusaksi. Säilyvyys tosiaan osoittautui niin erinomaiseksi, että olisi tarvittu  helteet herättämään kasvit horteesta.

Pari päivää sitten pelastin värjöttelijät kylmästä, putsasin juuret mullasta ja koemielessä  lykkäsin kasvit kahteen erilaiseen paikkaan. Kaapin perukoilta löytyi yksi takavuosien heräteostos: korkea lasi, johon saa sipulikukan lepäämään metallirenkaalle ja työntämään juurihaivenia alemmas veteen.

Homma toimii, sillä kukkanuput osoittavat jo aukeamisen merkkejä. Nenään asti ei yllä edes tuoksun häivähdystä, mikä tiedoksi saatettakoon sille kävelykumppanille, joka kiemurtelee oitis astmaoireissa hajusteiden ulottuvilla. Pitänee paikkansa muualta kuultu tai luettu tieto, että valkoinen hyasintti on muita värejä tuoksuttomampi.

Myös toinen koeistutus tuntuu onnistuvan. Keräsin talteen pantuja koristekiviä laakeaan vatiin sellofaanin päälle, lorautin sekaan hiukan vettä ja asettelin kolme komeaa sipulia istuksimaan kiville. Nättiä eikö totta! Nuput avautuvat, lehtien vehreys voimistuu - molemmat ensi oireita keväästä. Jahka ihan oikeaan kevääseen ehditään, vien sipulit tuleentumaan mökille. Aikanaan ne pääsevät yrittämään uutta kukintaa multapenkissä.

Näillä toimin siirsin samalla syrjään kaikki joulun merkit huushollista. Pimeä aika hupenee hupenemistaan: valo ja kevään pilkahdukset vahvistukoot!

Utö mielessäin

 Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaani herätti muistelemaan kesäistä reissua Utöhön muutama vuosi sitten. Hyvä sää helli, mutta silti aavan meren äärellä saattoi kuvitella, kuinka hurjia syys- ja talvimyrskyt voivat olla. Ei ihme, että paikka on nimetty laivojen hautausmaaksi.

                                                    

Lundbergin kirjassa eletään ainakin yhtä tositapahtumaa, Park Victoryn haaksirikkoa jouluna 1947. Kuvan muistomerkki taitaa kuitenkin liittyä erääseen aiempaan, 1920-luvun lopun haaksirikkoon. Vuosittain pinta- ja muut pelastajat käyvät laskemassa sen alle seppeleensä muistaen niitä, joita ei kaikista yrityksistä huolimatta ole kyetty auttamaan. Äärimmäisen hankala tilanne oli myös silloin, kun iso autolautta Estonia upposi. Utö oli yksi pelstaustöiden tukikohta. 

Poimin omista albumeistani tähän vielä toisen  kuvan, jossa pilvet levittäytyvät taivaalle kuin suojelevat käsivarret. Heinä-elokuun taitteen iltahämärässä en aistinut mitään uhkaavaa. Meri päilyi levollisen tyynenä, oli leppeän lämmintäkin. Satunnainen kävijä sai tuta pelkästään meriympäristön parhaita puolia.

Jää vangitsee lukijansa

Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkinnolla kruunattu romaani Jää (2012) pakotti hitaan ja tunnustelevan alun jälkeen pysymään kirjan parissa, kunnes viimeinenkin sivu oli luettu. Nautin kaikesta: vaikuttavaa tarinaa kannattelee selkeä rakenne, jota Leena Vallisaaren suomennos notkeasti noudattelee. Suomentaja tuntuu hengittävän kirjailijan tahdissa ja löytävän paitsi osuvia ilmauksia myös muuntavan lauserytmejä kunkin henkilön hahmottamiseksi siten kuin ilmeisesti Lundberg tekee ruotsinkielisessä tekstissään. Harvoin muistan lukeneeni yhtä upeaa suomennosta. Päättelen, että se tekee komeasti oikeutta mestarilliselle alkutekstille.

Koska olen yhä niin kiinni romaanin ihmisissä ja tapahtumissa, etten halua referoida lukemaani, kopioin tähän Booky.fi -pikakirjakaupan sivuilta selostuksen kirjan sisällöstä:

Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskovat.

Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneet ja maassa rauha. Saarien muodostamalle paikkakunnalle voi saapua vain veneellä, jos onnistuu postinkuljettajan tai merivartijan läheisyydessä harsimaan reittinsä esiin kavalan saariston läpi. Ja sinne papinperhe haluaa asettua asumaan. He ovat täynnä uskoa tulevaan; pappilassa uhkutaan elämää, iloa ja välittämistä.

Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta. Silakanpyytäjät tulevat Helsingin markkinoilta taskut omaisuutta pullollaan ja saarilla vallitsee kristillinen vieraanvaraisuus. Mutta talvella jää asettuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia.

Pappilan ulkopuolella, kulkuvesillä ja jäällä, vallitsevat iänikuiset voimat. Sen tietää myös postinkuljettaja, joka näkee enemmän kuin muut. Enemmän kuin kohti pappilan ikkunasta kajastavaa valoa kohti kulkeva pappi. Postinkantaja tietää, että jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.

Lundbergin henkeäsalpaavan kaunis romaani ei päästä otteestaan. Se vangitsee lukijan jään tavoin odotuksen, kaipuun ja vapauden murtumiin.

Jatkan omaa tekstiäni, kunhan rauhoitun. Eilen teoksen kolmatta ja samalla viimeistä osaa lukiessani sydän takoi tavallista kiivaammin. Hämmästelen, kuinka kirjailija kykenee väläyttämään esiin Petter-papin ja isän sisäiset mietteet, hänen kipeät taistelunsa ja lopulta luopumisensa. Ihailen tapaa, jolla  rivakka ja tiukka Mona, pastorska, on kuvattu. Pariskunnan keskinäinen rakkaus sitoo heidät toimimaan yhdessä sekä perheen että seurakunnan hyväksi.  Entä sitten lapset! Harvinaista herkkua on sekin, kuinka tytär Sanna, oikeastaan Aleksandra, kuvataan varttuvana isosiskona ja isän ystävänä, kun taas pikkusisko Lillus hurmaavana sottapyttynä.

Monet muutkin henkilöt hahmottuvat verevinä saaristolaisina, täysinä ihmisinä. Myös sukulaissuhteita valaistaan etenkin osana perheen kesäelämää. Ja kaikki se, mikä tulee kerrotuksi jumalanpalveluksista, seurakuntalaisten tapaamisista, keskinäisestä avunannosta, saariston kaikkinaisista sääoloista, vetoisista asunnoista, pappilan navetasta lehmineen, lampaineen ja kanoineen ansaitsee oman suuren kiitoksensa.