HOKL hautaan

Tämä päivä jää historiaan. Luokanopettajakoulutus päättyy Hämeenlinnassa, filiaalin aika on lopussa. Tampereen yliopiston opettajankoulutus keskittyy emoyliopistoon. Sinne siirtyy myös legendaarisen seminaarin oma museo. Semppuna tunnettu talo muuntuu isoksi Seminaarin alakouluksi Hämeenlinnan lapsille. Jo toukokuun alussa remonttimiehet valtaavat pohjakerroksen, vaikka opiskelijoiden kevätlukukausi jatkuu vielä kolmisen viikkoa. Ilman oman kuppilan ruokaa ja muuta syötävää! Kolkko kohtelu johti siihen, että opiskelijat valmistelivat päättäjäisjuhlaa hautajaisina ja toivoivat kutsuvierailtakin suruasua. Katsopa myös Voi pojat -video.

Talon oma soitonopettaja Liisa Herkkola tuuditteli opinahjon lepoon Armas Järnefeltin Kehtolaululla. Toki muutakin musiikkia kuultiin. Muistona seminaarin rajantakaisista ajoista Liisa tarjoili yhden kappaleen vihosta, joka on peräisin Sortavalan kuulusta seminaarista. Suuri muutos koettiin myös silloin, kun Sortavalan seminaariväki pakkotilanteessa joutui siirtymään Hämeenlinnaan. Seuraava iso myllerrys tapahtui 1970-luvulla, jolloin kansakoulunopettajien koulutus muuttui ylemmän korkeakoulututkinnon luokanopettajakoulutukseksi ja siirtyi yliopistoon. Silloin Hämeenlinnan seminaarista tuli osa Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekuntaa. Toiminta on kuitenkin jatkunut seminaarikiinteistössä ja saman pihapiirin normaalikoulussa näihin päiviin. Nyt pakkomuutto Tampereelle on viimeistelyvaiheessa.

Kun illalla aulajutusteluista vihdoin siirryttiin juhlasaliin, paikalla oli väkeä jo satamäärin. Moni kauan sitten Hämeenlinnasta valmistunut oli kuullut kutsun ja tullut tutkailemaan tuttuja. Yksi kaikkien tuntema ilmestyi heti alkajaisiksi lavalle: Arja Koriseva, Hämeenlinnasta 23 vuotta sitten kasvatustieteen maisterin papereilla maailmalle lähtenyt. Esiintyi muuten samassa puvussa kuin silloin kauan sitten valmistujaisissaan. Eikä muuten ole ainoa Hämeenlinnassa luokanopettajaksi opiskellut tangokuningatar. Myös ainakin Saija Varjus ja Taina Kokkonen kuuluvat tähän mainioon joukkoon. Tainaan tutustuin jo soveltuvuuskokeissa haastattelijana sekä sittemmin monilla äidinkielen kursseillani. Tuttuja minulle ovat myös Kangasalan kotoisat kummelit Timo Kahilainen ja Heikki Hela. Myöhempien aikojen Idols-kuuluisuuksia on Ilkka Jääskeläinen, kaikki mainitut ovat tietääkseni hoitaneet myös opiskelunsa Hämeenlinnassa kunniakkaasti loppuun.

Siinä vaiheessa, kun juhlaväki siirtyi nauttimaan cocktail-henkistä ja -vahvisteista ateriaa, minä puikahdin ovesta ulos. Huristelin kotiin leppeässä kevätillassa pää täynnä muistoja Hämeenlinnan työvuosilta. Nuoriso taatusti hurvitteli aterian vahvistamana puoliin öihin, kuten kutsussakin luvattiin. Ja musiikkitaitureita riitti takaamaan mojovat musat tanssilattialla pyörähteleville.

Makiokan sisarusten parissa lukuhetket jatkuvat

Kaksi osaa Tanizakin suurromaanista (ilm. Japanissa 1943 - 1948, suom. Kai Nieminen 1991) on nyt luettu, kolmas ja samalla viimeinen osa odottaa aloittamista samoissa kansissa. Yhä jaksan seurata neljän perinteistä kiinni pitävän sisaruksen vaiheita, joihin kätkeytyy voimistuva sodan kumu. Sotaa eteilevät myös valtaisa maanvyörymä kaatosateiden jälkeen Osakan-Koben seudulla, samoin Tokiossa koettu taifuuni. Sen kurimuksessa vanhimman tyttären perheen heiveröinen talo uhkaa hajota säpäleiksi niin, että turvaa pitää hakea naapurista. Yksityiset kokemukset rinnastuvat yleisiin uhkiin.

Entisen mahtiperheen kahden nuorimman tyttären naimakaupoista ei ota tullakseen valmista. Järjestyksessä kolmas tytär olisi naitettava ennen nuorinta. Nuorimmalla on ollut sulhanen valmiiksi katsottuna jo niin pitkään, että rakkaus ehtii väljähtyä ja löytyy uusi. Kuopus on jopa valmis irrottautumaan suvun tavoista mennäkseen epäsäätyisesti yhteen puotipuksusta taidekuvaajaksi Yhdysvalloissa kouluttautuneen miehen kanssa. Tavatonta on sekin, että nuorin tytär tekee työtä, josta ansaitsee melkoisesti tuloja. Hän haluaa jatkaa ammattiopintoja, jotta voisi avata länsimaalaistyylisen naisten vaatehtimon. Etenkin vanhin sisar vastustaa jyrkästi suunnitelman toteuttamista.

Teossarjan ensimmäinen osa keskittyy toiseksi nuorimpaan sisareen ja hänen naittamisyrityksiinsä. Toisessa osassa päähuomio kohdistuu nuorimpaan Taekoon, jota usein puhutellaan nimityksellä Koisan, kuopus. Hän ei ehtinyt kiinnittyä perheen arvoihin yhtä kiinteästi kuin vanhemmat sisarukset, sillä äiti kuoli Koisanin ollessa seitsenvuotias ja omaisuutensa suureksi osaksi hukannut isäkin melko varhain. Niinpä kuopuksessa ilmenee sellaista itsenäisyyttä ja määrätietoisuutta, joka tyystin puuttuu muista sisaruksista. Hän on kaksijakoinen: pukeutuu useimmiten länsimaisesti, mutta valmistaa perinteisen hahmon nukkeja ja opiskelee samisein säestyksellä klassisia tansseja niin pitkälle, että pystyy myös esiintymään. Silloin asuna on viimeistä piirtoa myöten huoliteltu kimono ja taidokas kampaus. Hänen Lumi-tanssinsa on katsojille yhtä sykähdyttävä elämys kuin keväinen retki kirsikankukkia ihailemaan tai perheen yhteinen täydenkuun katseluun hiljentyminen runoja kirjoittaen. (Ks. myös http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_2322)

Melko pitkään piti lukea, ennen kuin varmistui, mitä aikaa teoksessa eletään. Vihjeitä tihkuu, kunnes  toinen osa päättyy kahteen Saksasta postitettuun kirjeeseen. Niiden päiväyksenä on 2.5.1939. On siis alkamassa viimeinen rauhan kesä (vrt. http://akanvirtaa.blogspot.fi/2012/04/japani-tunnelmissa.html). Taitavasti Tanizaki nostattaa lukijassa jännitystä siitä, mitä tuleman pitää. Oletan, että Makiokan sisarukset joutuvat vääjäämättä mukaan kurimukseen kuten heidän naapurinsa Stolzit, jotka palaavat sodan kynnyksellä Japanista kotiinsa Hampuriin. Oletan myös, että ainakin kahden nuorimman sisaruksen naimahuolet ratkeavat jotenkin muuten kuin perinteiden mukaisesti. Mikään tuskin on entisellään sen paremmin Japanissa kuin Saksassakaan sotavuosien mentyä, koska isoja muutoksia seurasi jo mutavyöryistä kaatosateiden jäljiltä. Jatkan lukemista...

Lapsuusmuistoissa

Turkulaiseen tapaan monet koulut on rakennettu kukkulalle. Kuvan komea kivipytinki on Raunistulan koulu. Se on jo kauan hallinnut maisemaa omalta mäeltään. Sinne marssin äitini kanssa syksyllä 1947 katsomaan, pääsisikö 6-vuotias kouluun. Opettaja lupasi ottaa, jos luokkaan jäisi tyhjä pulpetti. Hyvä oli, että jäi. Niinpä en joutunut takaisin viereiseen lastentarhaan käymään uudestaan sinikellojen ryhmää, vaikka hyvin tarhassa viihdyinkin.

Meitä yhtaikaa koulunsa aloittaneita kokoontuu kerran vuodessa huhtikuun puolivälin paikkeilla tutkailemaan, vieläkö tunnemme toisemme. Tästä toisen luokan kuvasta erotan yhden tytön, jonka silloin tällöin näen kuntosalireissullani, mutta emme vielä ole jutelleet. Hän ei myöskään ole ollut mukana huhtikuisissa tapaamisissa, joita vuodesta 2007 alkaen porukan pojat ovat järjestäneet. Kun seuraavan kerran osumme yhtaikaa kuntoilemaan, tohdin lähestyä. Olen näet huomannut tämän entisen tytön katselevan minua sillä silmällä, että näytän tutulta.

Kaksi kuvan rusettipäätä tapasi tänään koulun nurkilla. Kuljimme lähitienoon kujilla katsastamassa, mitä entisestä rakennuskannasta yhä on tallessa. Paljon on hävinnyt jo siinä vaiheessa, kun Raisiontie leveni monikaistaiseksi. Poissa ovat Talousaitta, Markkasen kauppa, Wahlroosin ruiskutehdas, suutarinverstas ja lähes kaikki puiset asuintalot. Niiden tilalla on mahtirivistöt kerrostaloja, osa melko uusia. Paljon on myös hienoja omakotitaloja. Mutta se puukerrostalo, jossa meidän perhe asui, kunnes hartaasti rakennettuun rintamamiestaloon päästiin muuttamaan jouluksi 1950, on yhä jäljellä.

 Mahtaneeko osoite edelleen olla Keskitalo 17, kuten silloin ennen.
Asunnot ainakaan eivät enää liene pikkiriikkisiä hellahuoneita. Meidän kotiin mentiin keskimmäisestä ovesta ja noustiin portaat toiseen kerrokseen.

Sisävessat ovat tainneet jo aikoja sitten korvata ulkohuussit. Ne sijaitsivat alakuvan vasemmassa laidassa näkyvässä rakennuksessa, jossa oli myös sauna- ja pesutupa. Sen betoniportaasta minua muistuttaa iso arpi alahuulen sisäpuolella. Tuli näet leikityksi naapurin pojan kanssa sen verran huimasti, että ensin kiipesimme katolle, sitten painelimme ympäri pihaa, kunnes kompastuin ja lensin päistikkaa suulleni rappuun. Naama turposi niin, että vain pienestä raosta sai tungetuksi ruokaa suuhunsa. Äiti sekä sätti että häpesi näyttäytyä mokoman hirvityksen kanssa.

Eipä muuten enää ollut pihalla tilaa syreenimajalle eikä paljon muullekaan kasvillisuudelle. Autothan ne pötköttivät rivissä kuin possut ikään entisen lehtimajan paikalla. Oikeita possuja lähitienoilta toki löytyi pulavuosina. Me molemmat entiset rusettipäät muistimme, että kuvan asuintalon takana oli sellainen paikka, jossa jopa teurastettiin sikoja. Kerran näin, kuinka suolia puhdistettiin makkarantekoa varten. Ja makkaroita riitti myytäväksikin, kuten koulukaverini tiesi.

Leppoisaa kävelyretkeä lyhensi ylen kylmä sää. Mutta kunhan ilmat lämpenevät, kuljemme vielä senkin melko pitkän reitin, jota koulukaverini taapersi kansakouluun.

Kelpaa katsella

 Uurastus mökillä on alkanut pikkupuuhilla. Niihin kuului viime kesänä pilkottujen puiden siirto autokatokseen, jonne autoa ei useinkaan tule ajetuksi. Etualan kuivatetut koivuklapit myyjä oli höveliyttään pinonnut seinän takana sijaitsevaan varastoon, josta pari päivää sitten siirsin ne muiden seuraksi katokseen. Tuli mukavasti tilaa varastoromppeille.

Vapun tienoilla alkavat hävitä kaikkien kaatuneiden ja kaadettujen puiden kannot, kun paikalle ilmestyy kaivinkone ja ehkä myös kantojen rouhija. Ainakin yksi koivu vielä kaadetaan. Siitä kertyy aimo kasa klapeja lisää, mikä saanee kirveen heiluttajan hikoilemaan pelkästä ajatuksesta. Hän näet tietää, mitä tuleman pitää, koska pilkkoi puut, huolehti niiden talvivarastoinnista ja nyt keväällä myös katokseen siirrosta. Tässä viime vaiheessa runsas viikko sitten minä huhkin hanslankarina, koska en saanut aikaan vakaita pinoja.

 Aurinkoisen maanantain innostamana pukkasin hiljan ostetun jouluruusunkin ulos. Ehkä se säilyy paleltumatta, koska näin jo viikko sitten erään talon seinustalla villisti kukkivia jouluruusuja, monta vuotta paikalla viihtyneitä. Ne siementävät runsaasti, mikä sisätiloissa tuntuu turhalta roskaamiselta.

Tiedä vaikka ensi vuonna istutuspaikalla kasvaisi isohko kasvusto jouluruusuja kilpailemassa tilasta valkokukkaisen rodon kanssa. Se on talvehtinut hienosti, tiedoksi etenkin ystäville Siuntioon. Nuput lupaavat komeita kukintoja, kunhan kesäkuulle ehditään.

 Ehdinpä tovin ihailla ja ihmetellä myös elämää lammella. Jokin iso vesilintujen parvi melskasi hetken vedessä, mutta rantaan ehdittyäni näin vain nokikanoja kisailemassa. Toinen pari uiskenteli kuva-alasta oikealle. Pahaksi onneksi pokkarikameran zoom ei riittänyt tuottamaan kunnon tulosta. On siis aihetta taas tarttua isoon Nikoniin. Siinä yksi alkavan kesän puuhista, joista aika ajoin vilautan näytteitä näillä sivuilla.

Maisteria juhlimassa

Sunnuntaireissu suuntautui Helsinkiin. Siellä eräs äiti oli pannut hihat heilumaan ja valmistanut pojalleen juhlan merkkitapauksen kunniaksi: urheilijasta oli sukeutunut maisteri pääaineena sosiologia. Opinnot Aleksanterin yliopistossa ovat tällä erää päätöksessään, edessä häämöttää töiden haku. Hyvä olisi löytää paikka Turun seudulta, jossa jo on yhteinen koti keskimmäisen tyttärentyttären kanssa.

Pitkä pöydällinen meitä onnittelijoita viihtyi visiitillä aurinkoisen iltapäivän. Ei puuttunut juomaa, ei ruokaa, ei edes aitoa Sacher-kakkua. Juttu luisti hyvin joka suuntaan. Erityisen hauska oli rupatella vastapäätä istuneen tuoreen maisterin kummin kanssa. Vieressäni istui Gustaf Ruotsista. Kolmikkona siinä pakistiin ruotsiksi. Gustaf on asettumassa vakituisesti suomalaiskuvioihin, muttei vielä sanottavasti ymmärrä, saati puhu suomea. Tämä parimetrinen, hauska nuori mies saapui kuin tuliaisena vuosi sitten vanhimman tyttärentyttären matkassa, kun neitokaisen Karolinskan tutkimusryhmässä tehty gradu valmistui ja aikaa alkoi määrätietoiselta naiselta riittää riiuuseenkin. Näissä ympyröissä tulee jopa meikäläisen pinnistellyksi kielillä puhumista, mitä en pane lainkaan pahakseni. Jos nyt ruotsia edes kehtaa vieraaksi kieleksi mainita, kun sen pitäisi huljua suusta ihan solkenaan - muttei enää hulju niin kuin 30 vuotta sitten.

Viereisen kuvan liitän mukaan sen takia, että onnitteluorkidean takaa hohtava valo korostaa upeasti kukintoja. Napsin kuvia monta vuotta vanhalla, edelleen ihan kelpo Canon Ixuksella, kuten tuloksesta näkyy.

Juhla nuoren miehen saavutuksen kunniaksi oli aivan paikallaan.  Leppoisa tunnelma tuottaa yhä hyvää mieltä niin, että arkiset puuhat hoituvat kevyesti, ainakin tänään. Kiitokset kiitäkööt tätkin reittiä niin itse juhlakalulle kuin hänen vanhemmilleen.

Japani-tunnelmissa

Hyinen huhtikuu ei lannista kevääseen kurkottavan mieltä, jos hiukan auttaa itseään. Pääsiäisen mentyä vaihdoin tietokoneen näytölle kuvan kirsikankukista, joita en ole katsellut paikan päällä Japanissa asti. Mutta sain ilokseni viime keväänä kukkakuvia Kiotosta ystävän ystävältä. Kiitokset taas sinne kauas!

Netistäkin löytyy runsaasti kuvia kirsikankukista vapaasti käytettäväksi. Sieltä poimin viereisen otoksen. Näinä aikoina näet elän taas yhtä japanilaiskauttani, kun luen Junichiro Tanizakin Makiokan sisaruksia (1943 - 1948, suom. Kai Nieminen 1991).

Ensimmäinen osa vangitsi minut elämään mukana osakalaisessa vaurautensa jo ohittaneen kauppiassuvussa. Perinteitä noudatetaan yhä, vaikka muutokset hiipivät yhä lähemmäs. Nautin suuresti neljän sisaruksen hienovaraisesta toistensa huomioon ottamisesta. Perheeseen adoptoidut kahden vanhimman tyttären vävyt ovat hekin täysin mukautuneet perinteiden vaatimuksiin. Kolmannelle tyttärelle etsitään aviopuolisoa, kuten tavat vaativat. Neljäs tytär voi avioitua vasta, kun kolmas on saateltu naimisiin. Mutta yhä uudestaan neuvottelut johtavat umpikujaan. Silti perhe nauttii muun muassa vuosittain toistuvista juhlista. Tärkeimpiä niistä on matka tiettyihin paikkoihin Kiotossa, missä vanhastaan tiedetään kirsikkapuiden kukkivan kauneimmillaan. Hiukan huolta aiheuttaa se, osuuko valittu retkipäivä kaikkein parhaimpaan kukintaan. Elämäntunnoissa korostuu hetkellisyys, josta ylenpalttinen, mutta lyhytaikainen kukkien runsaus katsojilleen muistuttaa.

Klassisesta kauneudestaan kuulut sirot tyttäret herättävät huomiota, kun he pukeutuvat taiten kimonoihinsa lähtiessään kotoa. Sulhaskandidaatteja tavataan hotellin aulassa, aterioidaan ravintolassa. Tilaisuuden järjestelyistä vastaa aina joku perheen ulkopuolinen, joka on ottanut tehtäväkseen esitellä tarjokkaat toisilleen. Valmistelut ovat mittavia, molempien taustoja selvitetään tarkoin.

Näin kerrottuna tarina ehkä vaikuttaa pitkästyttävältä. Mutta kummasti olen täysin tekstin lumoissa. Tanizakin tapa pienin, tarkoin piirroin tuoda näkyville perheenjäsenten toimintaa, luonnetta ja keskinäisiä suhteita pitää lukijan otteessaan.

Pari sataa sivuisen ensimmäisen osan loppupuolella havaitsin toistamiseen vihjeen sotalaivoista. On myös puhetta Itävallan liittämisestä Saksaan. Hitler mainitaan. Pääsin selville, että tässä osassa eletään 1930-luvun loppua. Sodan uhka leijuu perinteisen japanilaisen elämäntavan yllä. Oletan, että toisessa osassa Makiokan tyttärien tyyni elämä murtuu. Se, kuinka Tanizaki kuvaa muutokset, kiinnostaa kovasti. Vastauksia tullee useamman osan verran, sillä kaikkiaan kirjassa on sivuja 714.

Olen varonut vilkuilemasta kirjan loppua tai Wikipediaa, jotta liian tietämisen tuskasta vapaana voin rauhassa ottaa vastaan sen, mitä kirjailijalla on tarjottavana. Pitkästä aikaa olen taas tilanteessa, että  odotan lukuhetkiä. Kevätpuuhat hiukan rajoittavat kokopäiväistä heittäytymistä Makiokan tyttärien - ja samalla mitä ilmeisimmin Japanin - tarinaan.

Valmiina palvelukseen

 Mökkiläinen palasi justiinsa toviksi talvikotiin. Tullessa poikettiin ostoksille, kun kerran puutarhamyymälät lehdissä isosti mainostivat aukioloaan kaikkina pääsiäisen pyhinä. Kantoapu oli tarpeen. Niinpä auton peräkonttiin on nyt lastattuna multa- ja kevytsorasäkkejä täytteeksi eilen pestyihin ruukkuihin. Portaille ne jäivät odottamaan, milloin pääsisivät taas tosi toimiin.

Yöpakkaset ovat yhä niin voimissaan, etten ennen loppuviikkoa yritä minkäänlaisia istutuksia. Sitten voisi testata johonkin purkkiin pikkuorvokkeja tai miksei myös narsisseja, joita ehkä myydään alennuksella pääsiäisen mentyä. Kukaties innostun täyttämään jokikisen purkin kevätvärein. Kun kesä koittaa, passaa vaihtaa punaisiin pelakuihin. Viime kesäiset komistukset nääs päilyvät hyvänä kukkamuistona yhä mielessä.

Kirjavaa kevääksi

 Hyvän aikaa sitten kuvan värikäs luomus tavaratalossa herätti minut ohi kulkeneen niin, että palasin takaisin. Harvoin jaksan nykyään tarttua  mihinkään vaatteeseen sormeilua enempää. Mutta tämän trikoon vetäisin kokeeksi ylleni - ja kas, tein kaupat. Into hankinnasta uhkaa lopahtaa, kun ei sille ole löytynyt vielä lainkaan käyttöä.

Tällä haavaa ei puutu kuin kevään lämpöä. Aurinko kyllä paistaa lähes pilvettömältä taivaalta, mutta tuuli pitää yllä napaseudun tunnelmia. On kylmä. Viime päivinä satanut lumi on sentään hävinnyt melko tarkkaan.

Ei taida edes pääsiäispyhiksi lämmetä mekkokeliksi. Siispä roikotan uutuutta näkösällä kotona, kunnes takatalvi taittuu. Menköön aikaa vaikka vappuun asti. Lopulta, ensimmäisten lämpimien tullen juhlin kevättä näyttäytymällä jossakin ihmisten ilmoilla raitapaitulissa. Että tämmöinen lupaus tässä tänään.

Huomenna kumminkin mökille pihahommiin, koreilematta tekstiileillä.